But you didn't come back

Katastrofista tuli tänä vuonna kuluneeksi 11 vuotta. Netin uutissivustoilla oli vaan lyhyet artikkelit vuosipäivästä eikä niissä ollut edes kuvia. Suomalaisia katastrofissa menehtyi 179. Ja sä olit yksi heistä.

Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun tv:stä ei tullut yhtäkään tsunami-dokumenttia. Mulla on melkein ne kaikki nauhalla. Se oli sitä aikaa, kun mun oli fanaattisesti saatava kerätä kaikki katastrofiin liittyvä: lehtileikkeet, dokumentit, kirjat... kaikki. Enää sillä ei ole merkitystä. Mut silloin se piti mut koossa. Mulla oli joku tehtävä, jotain mitä tehdä. Kerta mä en voinut lentää Thaimaahankaan etsimään sua.

Täti kysyi miten mä voin. Mä sanoin voivani ihan hyvin. Ei tää päivä enää tunnu oikein mitenkään muista poikkeavalta. Siitä on jo niin kauan. Aika on parantanut haavat. Tää ei tee enää kipeää.

Mä kävin hautausmaalla tuomassa sulle kynttilän. Mä olisin halunnut tuoda sulle sellaisen kauniin, valkoisen enkelikynttilän. Mut ne oli loppu kaikista kaupoista. Mä toin sulle sellaisen, mut pronssin värisen. Sekin oli ihan kaunis. Oli todella kylmä.

Getting fat again

Joulupäivä. Äidin synttärit. Vielä piti tää päivä jaksaa ja sitten saa levätä. Voi luoja, että mä olen väsynyt. Mut jaksoin yllättävän hyvin. Tosin söin liikaa ja se harmittaa. Olin kyllä varautunut, että jouluaattona ja -päivänä tulee syötyä tavallista enemmän, mut nyt niiden jälkeen pitää kyllä lopettaa syöminen. Paino on taatusti noussut monta kiloa. Mä en uskalla käydä vaa'alla. Voispa oksentaa. Mut onneksi on laksat.

Day #24

Jouluaatto. Ei tunnu oikein joululta, kun ei ole lunta. Katson aamulla Joulupukin Kuumaalinjaa ja juon kahvia. Muuta ei saa nyt syödä, koska tänään tulee kuitenkin syötyä normaalia enemmän. Ei sillä, että mä muutenkaan söisin aamuisin ikinä mitään.

Iltapäivällä lähdetään tädille viettämään aattoa ja auttamaan jouluvalmisteluissa. Matkalla käydään viemässä haudoille kynttilät. Joulusaunaan mä en mennyt. En mä muutenkaan tykkää saunoa, paitsi tosi harvoin, mut nyt mä en oikein voi mennä. Mä olen tosi lyhyessä ajassa pudottanut painoa melkein 2 kg enkä mä halua, että muut huomaa sitä ja sanoo siitä jotain.

Sen sijaan mä menen lenkille serkun koirien kanssa. Mä tykkään ulkoiluttaa koiria, mut en mä voi valehdella. Kyllä mä tykkään siitäkin, miten se kuluttaa kaloreita. Tein tosi pitkän lenkin.

Joululounas. Kinkkua, laatikoita, rosollia, lasimestarin silliä, muita sillejä, perunoita, kaloja, salaattia, joululimppua, pieniä lisukkeita. Mä ajattelin, että mulla lähtee ihan lapasesta, mut ei mulla lähdekään. Mä en syö paljoa ja mä hymyilen sisäisesti onnistumistani. Mut jälkiruualla sitten lähteekin. Ei tosin pahasti. Mut harmittaa silti. Enkä mä oikein viitsi oksentaakaan, kun mä olen ollut jo ainakin yli viikon oksentamatta ja saanut taas kasvoista turvotuksen pois. Ainakin melkein kokonaan. Tädin luona mä en edes voisi oksentaa. Ne tajuaisi kyllä. Onneks mulla on kotona laksoja. Mä saatan onnistua pelastamaan tilanteen edes jotenkin.

Lahjoja sain mitä olin toivonutkin. KoKon valkoisia kulhoja, Maybellinen Nudes-paletin, hiushoitosuihkeen, Bik Bokin puseron, kaks lahjakorttia, keittöpyyhkeen ja pannunalusen, mukeja, kahvipurkin + kahvia, Dolce Gusto -kaakaota, kynttilän, kaks kaulakorua ja kuoharin. Suklaata en onneks saanut. Enkä mitään "isompaa" kehdannut enää toivoa, kun mulla nyt omia säästöjä ja varaa hankkia sellaiset itse itselleni. Illalla katson vielä Joulupukki ja Noitarumpu -elokuvan.

Huomenna on äidin synttärit. Huominen pitää vielä jaksaa.

Day #23

Aatonaatto. Herään iltapäivällä. Lääkäri on soittanut sillä välin jo kolmesti. On laittanut viestinkin, että soittaisin mahdollisimman pian takaisin. Se tarkoittaa, että labratuloksissa on jotain pielessä. Ehkä jopa huolestuttavastikin pielessä.

Soitan takaisin. Kaliumarvo on todella matala. 3,0 ja raja-arvo on juurikin se 3,0. Kaliuminpuutos johtuu mun tapauksessani siis oksentelusta ja laksojen käytöstä ja aiheuttaa sydämen rytmihäiriöitä. Mun on heti haettava apteekista Kaleoridia tai seuraava paikka on sairaala ja kaliumtippa. En mä vietäkään joulua psykiatrian osastolla, mä vietänkin sen tiputuksessa! Mun on mentävä päivystykseen, jos mulle tulee vakavia rytmihäiriöitä. Nyt jopa mäkin huolestun, vaikka en liiemmin jaksa huolestua voinnista. En, vaikka pitäisi. Mutta nyt mä säikähdän.

Illalla näen kavereita kahvilassa. Tilaan joululaten. Siinä on kanelia ja piparimurua. Unohdan pyytää laten ilman kermavaahtoa. Vaahto sulaa kahviin ja mua ahdistaa. Ihan liikaa kaloreita. En olisi saanut tilata koko kahvia. Saan kahvin mukana suklaakonvehdin. Sen laitan laukkuun. Toiset syö hamppariaterioita. Niistä tulee taivaallinen tuoksu. Mun on nälkä.

Kavereita on tosi kiva nähdä pitkästä aikaa, mut oon hurjan väsynyt. Oikeastaan uupunut. En meinaa jaksaa jutustella. Näytän varmaan tosi masentuneelta ja oonkin varmaan tosi ankeaa seuraa. Olis pitänyt jäädä kotiin. Pilaan vaan tunnelman.

Sydämestä ottaa koko päivän iltaan asti. Rintaan koskee ja sydän tykyttää kovaa. En kuitenkaan mene päivystykseen. En edes soita mihinkään. Se loppuu vasta, kun ehdin illalla kotiin ottamaan 3 g Kaleoridia.

Paino 40,6 kg! 100 g vähemmän taas!

Day #22

Ratsastustuntipäivä! Menin taas huonosti ja tällä kertaa se harmitti. Poni painoi ohjille minkä jaksoi ja sen kokoaminen oli hankalaa. Se ei tahtonut kuunnella yhtään. Lopputunnista meni kyllä paremmin. Tosin laukannostotkin oli hankalia, kun poni ei tahtonut reagoida laukka-apuihin ja jouduin käyttämään raippaa jokaisessa nostossa. Menin kyseisellä ponilla viimeks vuos sitten kesällä ja silloin poni oli kevyt ja reagoi ihan pieniinkin apuihin välittömästi. Se tunti oli juuri ennen kuin jouduin osastolle ja muistan silloin hymyilleeni tunnin jälkeen kuinka hyvin ratsastin. Nyt poni oli kuin kokonaan eri poni. Tunti oli kyllä tosi raskas. Seuraava on tasan viikon päästä, mikä on kiva, koska luulin että se menis ens vuoden puolelle.

Tunnin jälkeen piti käydä vielä labroissa. Multa otettiin ainakin D-vitamiini ja kalium. Kaliumia seurataan mun oksentelun ja laksojen käytön takia. D-vitamiinitaso tarkastetaan, koska oon nyt niin väsynyt. En muista, oliko muutakin. Itse itsellenihän mä nämä aiheutan. Hoitaja otti monta putkiloa, mut mulle ei onneks tullut huono olo.

Day #21

Iskän synttärit. Iskä halusi juhlistaa synttäreitään tarjoamallaan lounaan. Oli pakko syödä. Vielä kun iskä oli tehnyt kaiken itse. Alku- ja pääruoka lisukkeineen. Jälkkäriksi kakkua. Ihan liian monta ruokalajia. Ihan liikaa syötävää. Ihan liian ahdistavaa.

Mulla ei ollut yhtään nälkä. Mä otin vaan tosi vähän. Kukaan ei onneksi sanonut mitään. Mut söin silti liikaa ja se harmitti. Ruokailun jälkeen mua ahdisti suunnattomasti ja mä olisin halnnut oksentaa kaiken, mut en kuitenkaan oksentanut. Ihan vaan sen takia, että kohta on jouluaatto ja äidin synttärit ja sitten mulla olisi naama oksentamisesta turvoksissa. Mä näyttäisin valokuvissakin ihan turvonneelta. Se ei olis yhtään kivaa.

Day #20

Haettiin iskän kanssa tänään kuusi ja mä koristelin sen. Mä halusin siitä tänä vuonna tosi perinteisen. Mummin vanhoja kuusenkoristeita: kelloja ja värikkäitä palloja, palloja vanhanaikaisilla kuvilla ja mun lempikoristeet; pienet, punaiset, puiset tonttu- ja enkelikoristeet. Mun mielestä kuusesta tuli tosi kivannäköinen.

Mut joulu tulee liian nopeasti. Mulla on kaikki vielä kesken. Ja voimat ihan loppu. Lahjat pitäis olla kaikki ostettuina, mukaan lukien vanhempien synttärilahjat, mut ne on kaikki vielä paketoimatta. On leipomatta, siivoamatta, paikat järjestelemättä, pitäis jaksaa nähdä vielä useampaa kaveria, ostaa aatoksi viemisiä, tehdä synttärikortit ja hoitaa kirppispöytää. Aika tahtoo loppua auttamatta kesken. Mä en millää jaksa tehdä kaikkea, mut kaikki pitää silti tehdä ja se ahdistaa mua.

Ja mä oon ihan uupunut ja lopussa ja viittä vaille burn outissa. Mä olen enää vain hädin tuskin koossa. Mä olen niin lähellä hajota täydellisti. Romahtaa kuin korttitalo. Sitten mulla menee jouluaatto ihan pilalle, kun mä olen niin loppu, etten mä jaksa viettää sitä ja olla yhdessä toisten kanssa. Mun olis pitänyt keventää jo aikaa sitten, mut mä en osannut. Masentaa ja ahdistaa kaikki tää stressi. Mä itkisin, mut mä olen liian väsynyt edes itkeäkseni. Tätä menoa mä niin olen jouluaaton suljetulla.

Mut paino 40,7 kg! Taas vähemmän!

Day #19

Day #18

Verkostotapaaminen. Eli toisinsanoen hoitoneuvottelu, jossa käsiteltiin mun siirtämistä syömishäiriötyöryhmästä terveyskeskuksen puolelle. Aivan liikaa ihmisiä tapaamisessa. Minä, lääkäri, psykologi, kuntoutumisenohjaaja, mun tuleva hoitaja ja mun vanhemmat. Mä luulin, että kuntoutumisenohjaajaharjoittelijakin tulisi, mut onneks ei tullut. Mä inhoan, kun on noin paljon ihmisiä neuvottelussa, jonka keskipisteenä ja puheenaiheena olen yksin minä itse.

Mun hoito siis siirtyy erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuollon puolelle. Siitä on puhuttu aina ajoittain polikäynneillä ja mä olen sitä itsekin ehdottanut. Mut nyt se siirto sitten tapahtui, koska mulla ei oo motivaatiota työskennellä syömishäiriötä enkä mä halua siitä parantua, joten on turhaa jatkaa mun hoitoa siellä. Muutenkin sinne on jonoa ja mä mieluusti annan paikkani jollekin, joka haluaa parantua (etenkin kun mun psykologi on oikein erikoistunut syömishäiriöihin ja niiden hoitoon). Siirto on ihan ok kunhan mä saan jatkaa käyntejä jonkun muun luona. Sillä yksin mä en tulisi pärjäämään.

Mun tuleva hoitaja vaikutti ihan ok:lta. En mä ole siitä innoissani, mut kyllä sen kanssa varmaan jotenkin sujuu. Mut mitään sellaista hänen-kanssaan-mä-haluan-työskennellä-ja-hänelle-jakaa-vaikkeimmatkin-asiat -fiilistä ei syntynyt toisin kuin sen hoitajan kanssa kenet mä tapasin kerran syömishäiriöpolilla ja kenen kanssa mä en saanut aloittaa työskentelyä, koska mut oli jo laitettu toiselle. Lisäksi tämä hoitaja puhui aivan liian paljon. Sillä mä haluan olla se, joka puhuu. Mut me ei vielä tunnetta ja mun on annettava hänelle mahdollisuus.

Tähän asti hoidon siirto tuntui ihan ok:lta kunnes tapaaminen päättyi ja me käteltiin hyvästiksi. Lääkärin ja psykologin kädenpuristus oli hentoinen. Ehkä ne aattelee, että anorektikot menee rikki, jos niitä kättelee normaalisti. Tuli avuton olo. Mun olis tehnyt mieli huutaa, että Hei perutaan tää koko juttu, en mä halua siirtyä minnekään. Mut mä en huutanut. Ei meillä psykologin kanssa sujunut niin kuin olisi pitänyt, mut silti tuntuu vaikealta jättää tuttu ihminen ja aloittaa taas uuden kanssa. Taas pitäisi pystyä luottamaan uuteen ja ihan tuntemattomaan ihmiseen niin paljon, että pystyisi kertomaan ne kipeimmätkin asiat. Sillä ei siitä hoidosta tule muuten olemaan mitään hyötyä.

Paino 41,3 kg! 100g vähemmän!

Day #17

Mä oon niin väsynyt, etten tiedä miten jaksan. Mulla on kaikki päivät buukattu täyteen tekemistä ja tapaamisia aattoon asti. Pitäisi tehdä vaikka mitä ja nähdä monia kavereita. Menin varaamaan vielä kirppispöydänkin niin sitäkin pitää järjestää aatonaattoon asti. Mä en tiedä, miten mä selviän tästä kaikesta. Mä oon haalinut taas liikaa kaikkea. Nyt mun olis ihan pakko keventää jostain tai muuten mä oon aivan loppu jouluaattona enkä mä pysty nauttimaan siitä ollenkaan. Tai pahimmassa tapauksessa mä ajan itseni osastolle.

Day #16

Tänään olis ollut kuntoutujien pikkujoulut. Mä en mennyt niihin. Kuten en edellisvuonnakaan. Se on ihan kiva, että tollasia järjestetään, mut mulla ei oo vaan nyt voimia mihinkään ylimääräiseen. Joulu vie voimat. Pitää siivota, tehdä kortit, leipoa ja ostaa lahjat. Vaikka kyllä mä silti pidän joulun ajasta ja kaikesta mitä siihen liittyy. Mun vointikin on melkeinpä nyt hieman parempi. Se onkin kiva, kun se joulun jälkeen sitten oikeen kunnolla taas romahtaa. Niin mä ainakin luuleen. Paluu arkeen.

Niin ja lisäks niissä pikkujouluissa olis syöty. Se syöminen oli melkeinpä niiden pikkujoulujen  idea. Buffetti, kaiken lisäks. Ja mun olis täytynyt syödä toisten nähden. Mä olin kerran jo kuntoutujien ystävänpäivälounaalla, jossa mä jouduin syödä toisten nähden ja se oli kamalaa. Kaiken lisäks mun kuntoutumisenohjaajan nähden, joka tietää mun anoreksiasta. Mä olin tukehtua siihen ruokaan. Enkä mä muutenkaan oikein kokenut yhteyttä niihin toisiin kuntoutujiin.

Day #15

Ratsastuspäivä. Sain tänään pitkästä aikaa hevosen. Se oli kiva juttu. Oon mennyt nyt aika paljon yhdellä ponilla. Tykkään kyllä siitä, mut onhan se ihan eri asia mennä hevosella. Tuntui ihan oudolta satuloidakin sitä, kun se oli niin paljon isompi kuin 137 cm korkea poni. Se on huono puoli on olla kevyt anorektikko, kun sitten pystyy painon puolesta ratsastamaan poneilla ja juuri sen takia mä varmaan niin usein saan ponin, koska muut mun tunnilla on aina aikuisia eikä ne voi mennä niillä.

Tunti meni aika huonosti. Sain kyllä tyypillisesti sen niin laiskan hevosen menemään, mut sit tuntui että kaasu jäi jumiin ja menointoa oli liikaakiin. Mut sekään ei kauheasti haitannut, kun iloitsin vaan siitä, että sain hevosen.

Lisäksi mä uskaltauduin aamulla viiimein vaa'alle. Tai oikeastaan mun oli pakko saada tietää mun paino ennen seuraavaa polikäyntiä ja punnitusta. Se olis muuten aika shokki, jos mun paino oliskin noussut monta kiloa sen risteilyn seurauksena. Enkä mä muutenkaan kestänyt enää epätietoisuutta.

41,4 kg! Oon laihtunut! Enemmän! Vihdoinkin! Vau! En voi uskoa tätä. Mä olin niin varma, että mun paino on noussut. Kohta on niissä lukemissa, että mut voitais laittaa shettikselle. Toivottavasti ei sentään. Mut tää päivä oli taas sellainen parempi päivä. Tuplasti parempi, koska paino oli laskenut.

Day #14

Tein tänään joulukortit ja postitin ne. Silloin viimeisenä jouluna ennen katastrofia vuonna 2004, Eeva sanoi, että mun olis tehtävä ainakin hänelle joulukortti itse, koska hän oli nähnyt vaivaa ja tehnyt mulle. Punaisen joulukortin, jossa oli pipopäinen lumiukko. Mulla on se vieläkin tallessa. Totta kai on. Mä tein Eevalle kortin, mutta mä en yhtään muista mitä siinä oli. Luultavasti kiiltokuvia liimattuina, koska mä en osaa piirtää. Se oli viimeinen joulukortti, jonka mä sain Eevalta. Lahjaa mä en ehtinyt saada. Eevan oli tarkoitus ostaa mulle jotain kivaa Thaimaasta. 

Siitä asti mä olen tehnyt kortit joka joulu itse.

Day #13

Joulumarkkinat. Musta on kiva käydä niissä joka vuosi. Ne vaan kuuluu joulun odotukseen. Mut tänä vuonna ne oli jollain tapaa viime vuotta köyhemmät. Mentiin sunnuntaina. En sitten tiedä, olisko ne olleet lauantaina paremmat. Ei vaan ollut mitään, mitä olisi tehnyt mieli ostaa. Mut oli silti kiva kierrellä.

Me kuljettiin äidin kanssa metrilakukojun ohi. Mä en tykkää yhtään metrilakusta. Musta se on pahaa. Ei sillä että mä sitä mitenkään muutenkaan söisin. Se kun on karkkia = kaloreita = kiellettyä. Haluisitsä tollasen tikkarin? Mä voisin ostaa sulle, äiti kysyy ja osoittaa suklaatikkareita. Suklaatikkareita! Mä oon syönyt kerran yhden. Se oli hyvää. Mä olisin ehkä halunnut sellaisen. Mut mä kieltäydyin. Niin kuin mun kuuluu tehdä.

Ennen mä olisin saattanut sortua. Jälkikäteen se olis kaduttanut hirveästi ja mä olisin vihannut itseäni siitä hyvästä. Mut nyt mä en sortunut! Musta on tullut vahvempi. Mulla on parempi itsekuri. Mä en aio sortua enää. Musta tulee vielä laiha!

Day #12

Day #11

Ratsastuspäivä. Oon taas koko viikon odottanut ratsastustuntia, mut samalla ollut niin lähellä soittaa tallille ja perua sen. Koska ei vaan jaksaisi. Mitään. Ei edes niitä kivoja asioita. Tosin ei mun elämässä tällä hetkellä ole paljoa kivoja asioita ja ne vähätkään kivat asiat ei tahdo tuntua kivoilta. Koska mikään ei tunnu miltään. Koska masennus.

Onneks en perunut tuntia. Olin menossa tavallisesti yleis-/koulutunnille, mut meillä olikin estetunti! Ja mä hyppäsin paremmin kuin viime kerralla. Hypyt oli paljon sujuvampia eikä poni rikkonut esteen jälkeen raviin. Mä kyllä haluaisin hypätä jo isompia esteitä, mut koska mä olen vasta aloittanut estetunnit niin se tuskin on vielä mahdollista.

Mut taas mulla oli pienen hetken verran jopa kivaa. Pienen hetken, jolloin kaikki ei tunnu niin harmaalta ja toivottomalta. Vaikka ei ne mua kanna. Mut ne on sellaisia auringonpilkahduksia ankeana sadepäivänä. Ja mun elämässähän sataa sen 24/7, tauotta.

Day #10

Kuntoutumisenohjaajan tapaaminen. Itse asiassa se oli jossain koulutuspalaverisysteemissä, mut tapasin harjoittelijaa. Käytiin labroissa. Se oli hyvä juttu. Koska mä en saa ikinä yksin käytyä niissä, kun pitää herätä aikaisin ja sitten lääkäri soittelee perään ja patistaa käymään.

Eikä mulle tullut huono olokaan. Välillä mulle tulee, kun mä unohdan, että tuolilta pitäisi nousta hitaasti ylös. Sitten mulla mustenee silmissä ja alkaa heikottaa ja pyörryttää ja se on kamalaa, kun ei edes näe mitään. Ja sitten on kamalaa istua yksin odotushuoneessa pää polvissa ja ihmiset varmaan kattovat, että nyt toi kohta kupsahtaa tohon.

Mä joudun tän syömishäiriön ja kilpirauhasen vajaatoiminnan takia ramppaamaan kuukauden-parin välein labroissa. Ja ekg:ssä. Se on tosi uuvuttavaa. Mut oma vikani. Tai no en mä anoreksiaa halunnut, mut nyt en halua siitä parantuakaan ja se on ehkä aiheuttanut mulle kr:n vajaatoiminnan. Että niin.

Nyt mulla katottiin hemoglobiiniarvot yms., koska muutuin nyt viime viikkoina tosi väsyneeksi. Kyllä mä tiedän, että syömättömyys väsyttää, mut tää on nyt jotain ihan muuta. Totaalinen uupumus. En meinaa jaksaa enää yhtään mitään. En jaksaisi olla edes hereillä. Voisin vaan nukkua ja nukkua ja nukkua. Kuin mikäkin vitun Prinsessa Ruusunen. Ja musta olis ehkä kiva jaksaa tehdä edes jotain, jotain kivaa. Siitäkin huolimatta, että elämä masentaa. Labroista varmaan selviää syy. Luultavasti se on anemiaa. Tosin vastaukset saan vasta tammikuun puolivälissä, kun mun yksityispuolen lääkäri on lomalla. Kuin kiva juttu.

Day #9

Keskiviikko. Nimpparipäivä. Äiti kutsui syömään. Oli pakko mennä. Kun äiti oli tehnyt ruuan itse ja leiponutkin. Ahdisti jo pelkkä ajatuskin ruuasta ja syömisestä, siitä että on pakko. Mut mä otin ruokaa tosi vähän.

Mä inhoan sitä, kun on toiset ovat nähneet vaivaa ja tehneet itse ja on syötävä muiden mieliksi. Etteivät pahoittaisi mieltään. Ja musta tuntuu pahalta, jos mä kieltäydyn. Tai jos mä oksennan. Niin itsekkäältä. Tänään mä en oksentanut. Mut mä söinkin onneks vaan vähän.

Lahjaksi sain Talviuni-muumimukin, Schollin jalkojenhoitolaitteen ja suklaata. Niin, suklaata. Huoh. Ja lahjojakin sain ihan liikaa siihen nähden miten itsekäs ja huono tytär mä olen. Aiheutan vaan surua ja murhetta enkä pääse elämässäkään eteenpäin. Vanhemmat ansaitsis jonkun niin paljon paremman.

Day #8

Happy Birthday my best friend, wish you were here.

Tänään olisi ollut Eevan synttärit. Niin, olisi ollut. Mutta ei ole. Eikä tule. Kävin viemässä kynttilän haudalle. Niin kuin aina. Kuntoutumisenohjaaja ja ohjaajaharjoittelija olivat mukana, mutta halusin mennä haudalle yksin, joten ne jäi odottamaan sivummalle. Ei sillä ole enää oikeastaan merkitystä näin monen vuoden jälkeen, mutta menen silti mieluummin yksin kuin kenenkään toisen kanssa. Se vaan tuntuu paremmalta niin.

Day #7

Mä kävin illalla Eevan äidillä. Me pidetään yhä yhteyttä. Se on musta ihan kiva asia.

Mä menin kotiin, joka oli joskus myös Eevan koti. Paikka, jossa mäkin vietin paljon aikaa koulun jälkeen. Mut se ei tuntunut enää samalta. Tietenkään ei. Ei enää 11 vuoden jälkeen. Se ei tuntunut miltään. Kuin olisi mennyt vain kylään jollekulle paikkaan, johon ei ole itsellä muistoja, ei mitään tunnesidettä. Mutta mä muistin miltä se tuntui. Miltä tuntui mennä sinne katastrofin jälkeen, kun oli selvinnyt ettet sä tule enää takaisin. Mä muistin sen kaiken.

Heti eteisessä oli vastassa tuoksu. Kodin ominaistuoksu, joka on joka kodissa erilainen. Se, joka tarttuu kevyesti yökyläillessä kaverin luo unohtuneeseen puseroon. Se tuoksu oli lohdullinen. Niin kuin sä olisit ollut siellä ja kaikki olisi ollut hyvin, vaikka sä et ollut eikä mikään ollut enää niin kuin ennen. Jostakusta olisi ehkä tuntunut vaikealta mennä sinne, olla siellä. Musta ei tuntunut koskaan. Musta tuntui vain lohdulliselta.

Silloin jokainen huone, jokainen huonekalu ja pienempikin esine ja asia toi muistoja mieleen. Muistoja tulvi mun mieleeni nopeammin kuin mä ehdin niitä käsitellä. Ja mä olisin halunnut jäädä sinne ja muistaa kaiken uudelleen. Olla siellä. Nukkua sun sängyssäsi. Ja joka kerta kun mä lähdin tapaamasta sun äitiäsi, musta tuntui hetken verran kevyemmältä. Niin kuin sä olisit ollut siellä myös ja halannut ja lohduttanut mua. Enhän mä tiedä, ehkä sä olitkin. Istuit sohvalla mun vieressäni siinä, jossa me aina pelattiin Playstationia ja hymyilit kuunnellessani meitä. Lähtiessäni saatoit mut eteiseen ja halasit. Ehkä sä olitkin siellä. Mä en vaan voinut nähdä sua.

Day #6

Itsenäisyyspäivä. Sytytin kynttilät ja katselin linnanjuhlia. Tosin en jaksanut oikein innostua niistä. Niin kuin en jaksa enää oikein mistään muustakaan. Kaikki on jotenkin vaan niin masentavaa.

Tää päivä on ollut taas edellistä parempi. Yllätys yllätys. Eilen olin niin taas tappamassa itseäni (tosin en ihan tosissani kuten sillloin kun vointi on todella huono) ja tänään oon suhteellisen fine. Että niin. Oon niin väsynyt tähän mielialojen jatkuvaan ja nopeaan vaihteluun. En tiiä, pitäiskö taas alottaa joku masennuslääkitys, joka vähän tasais sitä. Lääkäri on ainakin sen kannalla. Se jo viimeks sitä ehdotteli, mut kieltäydyin vielä silloin ihan ehdottomana. Nyt en tiedä. En tosiaankaan tiedä.

Heikottaa ja pyörryttää. On tosi heikko olo. Mun on ehkä pakko syödä vielä jotain pientä. Ihan vähän vaan jotain ihan pientä. Mut ainakin mulla on nyt lupa siihen.

Day #5

Ei se kestä. Mikään hyvä ei kestä päivää pidemmälle. Pitäishän se mun jo tietää. Kuinka kaikki voikaan yhdessä hetkessä muuttua ihan hyvästä niin kovin huonoksi. Masentaa ja tuntuu kurjalta. Mä en pysty edes itkemään. Ei sillä, että mä mitenkään haluaisin itkeä. Tää on tääs niitä päiviä, niitä hetkiä, kun koko maailman paino tuntuu omilla harteilla. Mä olen niin yksin ja yksinäinenkin. Vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kuitenkin kai musta välittävät niin todellisuudessa mä olen kuitenkin yksin, erillään ja eristäytynyt muista. Mä en ehkä enää jaksa tätä kauaa. Mä haluaisin vaan jo pois. Että kaikki olis jo ohi. Surullinen, pieni ihminen. Väsynyt kaikkeen. Ja niin yksin.

En vaan jaksa olla enää minä.

Day #4

Päivä neljä ja samalla ehkä viikon paras päivä. Koska tänään mulla oli ratsastustunti. Laukannostot ei sujuneet ihan niin täsmällisesti kuin olis pitänyt, mut sekään ei haitannut. Tallipäivä on aina hyvä päivä. Oon alottanut ratsastuksen uudelleen. 10 vuoden tauon jälkeen. Lopetin sen silloin, kun mun bestis menehtyi, vaikka en näekään että se olisi ollut syy lopettamiseen. Hoitotaho taas näkisi asian juuri niin. Niin kuin ne aina näkee aivan kaiken liittyvän E:n kuolemaan, masennukseen tai anoreksiaan tai johtuvan niistä, vaikkei asia todellisuudessa olisi niin. Mikä on todella ärsyttävää.

Perjantai on myös kauppapäivä. Ostan silloin aina seuravaan viikon ruuat, vaikka käyn kyllä viikollakin kaupassa, jos tekee mieli jotain. Maitoa, jogurttia, proteiinipirtelöitä, salaattia, kirsikkatomaatteja, Pepsi Maxia ja salaattibaarista rasiallinen. Kotona oli edellisviikoista syömättä jääneinä kananmunia, juotavia jogurtteja, vihreitä omenoita, kasvissose- ja pinaattikeittoja pakasteena ja metsämarja Fun Lightia. Perus. Mä olen jämähtänyt nyt noihin ruokiin. Sitten kun mä kyllästyn niihin niin mä keksin uudet ruuat, joita mä syön taas niin kauan kunnes mä kyllästyn niihin.

Iskä oli mukana kaupassa. Se ei sano mun ostoksista mitään. Se on hyvä. Äiti oli kerran. Et sä kyllä näillä elä! Sulla ei ole täällä kärryssä mitään kunnon ruokaa, nyt haet jotain. Äiti tarkoitti hyvää. Silti mulla naksahti päässä ja mä olin lähteä kaupasta ilman salaattipussiakaan. Anoreksiaminä on niin herkkä. Se ei kestä mitään anoreksiavastaisuutta, ei vaikka ihmiset tarkoittaisivatkin vain hyvää.

Mä kävin päivällä myös äidillä viemässä mun risteilytuliaiset. Mä käyn äidillä yleensä perjantaisin. Äiti pakottaa aina syömään jotain. Tänään se oli pizzaa. Mua ahdisti vähän. Pizzassa oli paksu kerros juustoa ja se oli rasvaista. Onneks se oli kotitekoista ja pala oli pieni. Ja se oli tosi hyvää. Ihan hävettää kirjoittaa se. Koska ruuasta ei sais nauttia. Siitä ei sais pitää. Ei varsinkaan epäterveellisestä.

Kävin myös kirppiksellä ja löysin muutaman uuden vaatteen. Tämä päivä on ollut ihan hyvä.

Day #3

Mä oon syönyt tänään taas liikaa. Oksettaa. Lähinnä ajatuksen tasolla, kun mietin miten paljon oon oikeen lappanut ruokaa suuhuni. Vähemmälläkin olis pärjännyt. Aivan helposti. Kun ei ole edes heikottanut tai ollut mikään valtava näläntunne. Hävettää. Miten huono itsekuri voi ihmisellä olla. Paino on taatusti noussut vain lisää. Hyi, olen ällöttävä ja oksettava.

Niin, mä en tiedä vieläkään sitä painoa. Vaikka erilaiset kauhulukemat pyöriikin mun mielessä jatkuvasti. Vaaka nojaa kylpyhuoneen seinää vasten. Se on poikkeuksellista. Yleensä se on aina lattialla, koska punnitsen itseni vähintään sen kolme kertaa päivässä - yleensä jopa useammin. Joten miksi aina nostaisin sen käytön jälkeen sivuun. Nyt se on ollut koskemattomana jo viisipäivää. Tämän täytyy olla uusi ennätys.

Kävin myös shoppailemassa vähän uusia vaatteita. Tulin siitä hetkeksi iloiseksi. Nyt vaatteet ovat edelleen pusseissaan enkä mä jaksa innostua niistä enää. Muutenkin edelliset vaateostokset on vielä koskemattomina kaapissa. Niissä taitaa olla vielä laputkin kiinni. Koska en vaan jaksa ottaa uusia vaatteita käyttöön ja suunnitella uusia, kivoja asukokonaisuuksia. En vaan jaksa.

Cubuksessa oli viereisessä sovituskopissa nainen sovittamassa farkkuja. Hänen ystävättärensä odotti ulkopuolella. Mikä sulla kestää, eiks ne farkut mahu päälle? Ei. Mitä kokoo ne on? Ällät. Ällät. Minä olen pienempi. Ja minä hymyilin salaa.

Day #2

Toinen päivä joulukuuta. En oo uskaltanut käydä vieläkään vaa'alla. En halua tietää, mitä mun paino on. Tavallaan haluan - tavallaan en. Enemmän kuitenkin en, vaikka yleensä epätietoisuus on pahempaa. On niin läski olo, että ahdistaa. Tekis mieli oksentaa, mut yritän lopettaa sen tai ainakin vähentää sitä. Se vaan turvottaa kasvot ja saa mut näyttämään entistä pulleammalta kasvoista. En oo nyt oksentanut yli viikkoon. Se on ihan hyvä. Pakko yrittää kanssa vähentää syömisiä. En haluu olla enää näin lihava.

Mun olis pitänyt nähdä kuntoutumisenohjaajaa, mut en jaksanut. Väsytti. Peruin sen. Laitoin, että oon kipeä, koska muuten se ei olis varmaan antanut perua tapaamista. Mut en vaan jaksanut nähdä. En yksinkertaisesti jaksanut. Olin muutenkin nukkunut tosi huonosti viime yönä.

En jaksais nähdä sitä enää, mut en kai voi lopettaa tapaamisia, koska muuten multa loppuis kaikki tuet, kun Kela katsois, etten yritä kuntoutua. No en mä kai yritäkään. En tiiä. Ens viikolla pitäis nähdä sitä taas kaks kertaa. En jaksa.

Advent Calendar Day #1

Tänään on 1. päivä joulukuuta ja tästä alkaa mun blogin joulukalenteri. Idea olisi, että mä tulisin joka päivä jouluaattoon asti kirjoittelemaan mun kuulumisiani ja sen päivän tapahtumia ja tuntemuksia tänne blogiin.

Tää päivä on mennyt oikeastaan vaan lepäillessä. Mä olin viikonloppuna Tukholman risteilyllä mun kaverin kanssa ja vaikkei se silloin tuntunut ollenkaan rankalta niin tänään on tarvinnut levätä. Mut mulla oli pitkästä aikaa ihan huippukivaa, kun muuten mua lähinnä masentaa ja päivät tuntuu mitäänsanomattomilta.

Mä shoppailin paljon ja... söin paljon. Okei, nyt kun mä ynnäilin mun syömisiä lauantai-maanantai väliseltä ajalta niin mä en kuitenkaan syönyt ihan niin kauheasti kuin miltä musta tuntui, että mä söin. Mut söin kuitenkin paljon. Liikaa. Ihan liikaa. Aivan liian paljon siihen nähden mikä olisi ollut (mun mukaan) sallittua.

Ennen reissua mun paino oli 41,5 kg. Se oli vihdoin laskenut 42,5 kg:sta, jossa se oli junnannut ties kuinka paljon. Nyt mä en tiedä mun painoa. Mä tulin reissusta kotiin maanantaina iltapäivällä. Mä en ole vieläkään uskaltanut käydä vaa'alla. Mua pelottaa, että paino on pompannut ties kuinka ylös. Tällä hetkellä tuntuu paremmalta, etten mä tiedä mun painoa. Etten mä tiedä, miten paljon se on. Mut se on noussut. Aivan pakosti. Kun mä söin laivalla pizzaakin ja kaikkea. Hyi.

Mä oon pilannut kaiken. Just kun mä olin saanut painon laskusuhdanteeseen. Miten mä oon saattanut pilata kaiken? Näin helposti ja näin nopeesti. Mä en kestä itseäni. Mä tunnenkin itseni kamalan läskiksi ja painavaksi. Laivalla mä vielä palelin. Enää mä en palele ja mun menkatkin alkoi taas. Se tarkoittaa, että mä oon syönyt liikaa.