Välillä mä tavallaan jopa ihan haluaisin osastolle. Osastolla mä olisin turvassa. Turvassa itseltäni. Siellä mä olisin myös turvassa ympäröivältä maailmalta ja sen vaatimuksilta ja velvoitteilta, joihin mä en kykene vastaamaan. Musta ei ole yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi.
Mut sen takia mä en saa olla osastolla. Ehkä ne ei edes ottaisi mua sinne. Viimeksikin mut laitettiin siinä vaiheessa sieltä ulos. Ne sanoi syyksi, ettei paino nouse riittävästi. Olihan se ihan totta. Mut mä luulen, että todellinen syy oli ihan muu. Mä taisin alkaa laitostua. "Sä et voi pakoilla maailmaa täällä". Niin ne sanoi. Mä muistan.
Sitä paitsi osastolla mä tulisin joka tapauksessa olemaan syömishäiriöpotilas. Mun masennusta ei edes hoideta ennen kuin anoreksia on kunnossa. Mua hoidettaisiin siellä anorektikkona ja mä joutuisin syömään kamalia määriä ruokaa. Enkä mä tasan mene sinne lihotettavaksi. En varmana mene. Mä kun olen just saanut painon laskemaankin. Ehei, ei onnistu.
Mut musta on alkanut tuntua, etten mä ehkä enää tulekaan toimeen omillani. Mitä jos mä en pärjääkään... Sitten mun olisi parasta olla osastolla...
On matkallaan aalloilla Airiston
Sofia, ryysyläinen
Kun taakseen hän katsoo niin siellä yhä on
tuttu tie joka kotiin vie
Halki synkän veen
vene hiljalleen
lipuu saareen syrjäiseen
Halki synkän veen
lipuu hiljalleen
Seiliin soudetaan
Seiliin soudetaan
Jos määränpää edessä häämöttää
Siel' saari on tuomittujen
Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää
kuolemaan heikot soudetaan
Mukana naulat ja lautaa
niistä leposijan saa
Sata on Seilissä hautaa
ja satoja vielä kaivetaan
Jenni Vartiainen - Seili
Jos joku nyt miettii, että mikä ihmeen Seili niin Seilin saari sijaitsee Turun saaristossa ja siellä sijaitsi aikanaan leprasairaala. Viimeisen spitaalipotilaan kuoltua vuonna 1785, Seilin hospitaalista tuli mielisairaala, joka oli aikoinaan Suomen suurin. Parantumattomasti sairaille tarkoitettu mielisairaala toimi vuoteen 1962 saakka. Loppuajasta saarella oli vain naispotilaita.
Topeliuksen sanoin: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää". Sillä Seiliin jouduttuaan, Seiliin myös jäi. Tapauksia, jossa Seiliin joutunut olisi katsottu parantuneeksi ja päästetty pois, on vain pari. Eikä pois päässyt edes kuoltuaan, sillä kuolleet haudattiin saarelle.
Seilistä oli aikanaan juttua Ylen dokumenttisarjassa Hulluuden historia, joka hyvin ironisesti näytettiin tv:ssä osastolla ollessani. Sarja ei ole nyt katsottavissa, mutta löysin muutamia artikkeleita Seilistä. Ihan mielenkiintoisia, kannattaa lukea. Lisää löytyy googlettamalla.
100 vuotta täyttävä Signe kertoo työstään mielisairaiden saarella
Irtolaiselämää viettänyt Amanda kuoli Seilin mielisairaalassa
Mielisairaalaa tutkinut: Järkyttavä viesti Seilin saarelta - lue kirje, joka ei koskaan päässyt perille
10 kommenttia:
En tiedä itsekään, mitä voisin neuvoa osastosta.. Haluaisin, että sua hoidettaisiin ensisijaisesti masennuksesta, eikä siitä syömishäiriöstä. :/ Koita löytää sopiva ratkaisu <3
Ja olipas kuumottavia juttuja Seilistä. Iho nousi ihan kananlihalle! Hyrrrr!
Kannattaa kokeilla, pääsee sieltä pois (jos ei joudu pakkohoitoon). Miten muuten ajattelet, et hoito eroaa, jos ei hoideta sh-potilaana? Itse tulin ma ossalle ja välillä pää huutaa jättämään tän kaiken, enhän mä saisi viedä paikkaa joltain joka sitä oikeesti tarvii. Lääkäri hokee, et asia ei ole noin, mutta eipä pää niin helposti hyväksy.. Olin kanssa ihan kauhuissani, kun kaikkea rajoitetaan, mut toisaalta, en mä kotona olisi saanut kierrettä katki. Ja ehkä syöminen ei ole niin kova hinta mielenterveydestä...
Nämä siis vain omia mietteitä täältä neljän seinän sisältä. Voi paremmin!
Mä olen ainakin sitä mieltä, ettei masennuksesta voi parantua kunnolla jos sairastaa samanaikaisesti syömishäiriötä. Aliravitsemus itsessään aiheuttaa masennusta, eikä nälkiintyneet aivot jaksa käsitellä asioita samalla tavalla. Itsekin ajattelin huonommassa kunnossa, että jos tää masennus vaan lähtis niin voisin päästää irti myös syömishäiriöstä. Mutta ei se vaan toimi niin päin. Osasto ei olisi yhtään huono vaihtoehto, jos sulla vaan itsellä on edes pieni motivaation hippunen tehdä töitä parantumisen eteen.
p.s. Aika naurettava syy heittää ulos osastolta, ettei paino nouse. Senhän takia siellä ollaan ja se vaan tarkoittaa että tarvitsee entistä tiiviimpää tukea o.O
Oon ihan samaa mieltä tosta että anoreksia pitää hoitaa ennen kuin voi parantua masennuksesta. Ootko sä oikeesti mieluummin super laiha ja masentunut kuin normaalipainoinen ja mahdollisesti onnellinen? Ja se normaali painokin tuntuu hyvältä kun ei oo enää anoreksiaa. :/
Niinhän se on, että masennusta on lähestulkoon mahdoton hoitaa anoreksiaan puuttumatta. Onnellinen anorektikko, onko niitä edes? Pieniä ilon tunteita voi kokea painon laskiessa, oltuaan syömättä tietyn ajan tai huomatessaan, kuinka selvästi luut näkyvät ja tuntuvat. Mutta noita pieniä hetkiä varten on jo koettu valtava määrä ahdistusta.
Aika hankala tilanne kyllä. Motivaatiota on masennuksesta parantamiseen, mutta se ei yksistään riitä. Kun se syömishäiriö kuitenkin oireilee myös masentuneisuutena. Ei murtumapotilaskaan elättele kovin realistisia toiveita, mikäli hän haluaa liikuntakykynsä palautuvan, mutta kieltää murtuneen jalan hoitamisen täysin.
Mielenkiintoinen infopaketti Seilistä, pitää googletella tarkemmin :) Jaksamisia!
Joo on mulla tässä vielä aikaa pohtia päätöstä. Täytyy vaan miettiä mitä mä itse oikein loppupeleissä haluan.
Joo ihan totta, että pääsisinhän mä sieltä sitten poiskin. Mä toivoisin, että keskityttäisiin enemmän masennukseen, koska se aiheuttaa mulle ahdistusta, itsetuhoisuutta ja kaikkiaan sitä pahaa oloa, jota en enää kestä.
Mulla oli ihan samanlaisia fiiliksiä viimeksi, että en saisi viedä paikkaa joltain toiselta. Mut koita ajatella, että sä tarvitset sitä paikkaa vähintään yhtä paljon, ellet enemmänkin, kuin se toinen. Ja kyllä sille toisellekin se paikka järjestyy. Ehkä vaan vähän myöhemmin, mut kyllä sekin tulee saamaan apua. Mut hyvä, että oot päässyt sinne ja ota nyt kaikki apu vastaan niin paranet. <3
Joo ihan tota samaa lääkäritkin hokee ja ihan tottahan se on. Masennus aiheuttaa ahdistusta ja itsetuhoisuutta ja mä pelkään tekeväni jotain itselleni. Anoreksiaa mä taas en näe haittana tai sairautena, josta mun pitäisi parantua. Joten koko homma junnaa paikallaan, enkä mä edisty suuntaan enkä toiseen. Osasto on joo ajatuksena ihan järkevä, mutta kun mulla ei tota motivaatiota ola. :/
Niin no, ehkä ne ajatteli, että mun on parempi mennä kotiin kerta mun paino ei nouse niin osastolle pääsee joku, joka saa painonsa nousemaan tai muuten tekee töitä parantuakseen. Se nyt oli muutenkin lyhytaikainen osasto, jossa ollaan max 6 kk, vaikka olisin mä sen perusteella voinut olla siellä vielä sen 2 kk. Eikä mun tilaa nähty niin huonona, että mut olis laitettu pitkäaikaisosastolle. Tiedä sitten. :/
Joo on se niin päin järkevintä, mut nyt mun tila vaan junnaa paikallaan ellei sitten muutu huonommaksi. Mä tiedä, mitä mä vastaisin tai kumpi mieluummin haluaisin olla. Ehkä en kumpikaan, koska loppupeleissä mä en kuitenkaan tahdo elää. :/
Ihan täyttä asiaa kirjoitit, komppaan kyllä täysin. On vaan vaikea tilanne, kun on sekä masennus että anoreksia ja ne vielä tavallaan ruokkii toinen toisiaan. Ja kun en edes tiedä, haluanko kuitenkaan parantua kummastakaan. Vaikeaa...
Joo mustakin oli mielenkiintoista lukea Seilistä. Harmi, kun se dokkari ei ole nähtävissä. Se Seili-jakso oli meinaan mielenkiintoinen.
Lähetä kommentti