Psykologi: Joo tota mä en kyllä odottanut sua nyt käynnille. Mä odotin sua eilen.
Minä: !!! Mulla oli kalenterissa, että tänään.
P: Joo mä ihmettelinkin kun sä et ollut edes perunut, kun et sä koskaan jätä tulematta ilmoittamatta siitä. Mutta mulla ei ole nyt ketään niin voidaan pitää sun käynti nyt.
Phuuh, luojan kiitos. Mä en olisi millään selvinnyt ensi kertaan etenkin kun mä olin asennoitunut, että nyt on käynti ja mä pääsen puhumaan. Mä en tiedä, oliko se sitten mun moka. Tosin viime kerralla se oli psykologi joka sääti jotain.
P: No miten sulla on viikko mennyt?
Minä: Mä kävin ratsastamassa!
P: Oho! No mä oon kyllä nyt ylpeä susta. Muistatko, kun mä piirsin kerran sen kaavion, jossa oli sinä ja sun unelmasi... niin nyt sä olet ottanut oikein ison harppauksen. Hienoa!
Minä: Joo ja se oli kivaa. Mä en edes muistanut, että se on niin kivaa. Mä meen ens viikollakin.
P: Mä haluaisin, että sä alkaisit kirjata joka päivä jonkun asian, josta sä pidät tai olet ylpeä itsessäsi.
Minä: Enhän mä nyt herranjestas voi kehua itseäni!
P: Niin sun olis tarkoitus. Kirjoitat sen asian lapulle ja laitat ne laput vaikka johonkin rasiaan.
Minä: No mä en kyllä sitten ikinä avaa sitä rasiaa!
P: EIhän se käy, kun sun nimenomaan pitäisi lukea niitä lappuja aina välillä.
Minä: No huh! Kyllä mä ehkä pystyn kirjoittamaan aina yhden asian, jos mä vaan keksin yhtäkään, mut tota lukemishommaa täytyy kyllä sitten harjoitella.
Minä: Mä lopetin mun lääkkeet.
P: Miks?
Minä: Koska mä haluan taas tuntea.
P: No ootko sä huomannut jotain eroa?
Minä: Joo. Mä taas tunnen ja mun on helppo kirjoittaakin. Mut se alkaa varmaan taas hajottaa aika pahasti, jos mä olen ilman.
P: Tietääkö sun lääkäri?
Minä: Ei.
P: Mitä sä luulet, mitä se olisi mieltä asiasta?
Minä: Ei se varmaan tykkäisi. Kun mulla on ehm... vähän taipumusta lopetella lääkkeitä omin päin tai lisäillä annostusta... mut syön mä niitä pääasiassa ihan ohjeen mukaan.
P: Jos susta tuntuu, että sulla alkaa mennä huonommin tai sua alkaa ahdistaa niin otat sitten heti yhteyttä, joohan?
Minä: Joo.
P: Kun mä sitten lähden täältä niin mun tilalle tulee uusi psykologi ja siitä saattaa sitten tulla sun psykologisi eikä siitä, jonka sä tapasit. Mutta se hyvä puoli on, että ne käynnit voidaan aloittaa ehkä jo ennen syksyä... Niin ja ens viikolla meillä ei ole sitten käyntiä, kun mä pidän loman, mutta katsotaan aika sitä seuraavalle viikolle.
Lääkäri oli määrännyt, että multa aletaan ottaa paino joka viikko. Viime käynnillä otettiin, mutta tällä käynnillä sitä ei muistettu ottaa. Enkä mä hups sentään muistuttanut asiasta. No ens kerralla mä tuskin pääsen luistamaan siitä.
4 kommenttia:
Taisin kommentoida jotain aikaisempaa postausta, mutta tulin nyt vähän pitemmin kommentoimaan saatuani viimein luettua koko blogis läpi.
Jotenkin nuo kaikki terapia/psykologi/lääkärikeskustelujen pätkät ovat ihania ja toivoisin, että itsellänikin olisi yhtä ihana terapeutti kuin sinulla oli ollut. Kun olet puhunut, ettet ole puhunut terapiassa aluksi kunnolla (jos ymmärsin oikein?), kuinkas ollakaan; näen jotain samaa itsessäni - en puhu kunnolla asioistani tai olen kokonaan hiljaa. Katsekontaktin otto terapeuttiin - itsekin tuijottelen tiettyyn kohtaan seinää (niinkuin sinä syliäsi) enkä katso terapeuttiin päin. Jotenkin aloin noita terapiakeskustelupätkiäsi lueskellessani miettimään, että seuraavalla kerralla avaan suuni ja puhun.
Ja aika moni muu on jo kerennyt hokemaan tätä ennen minua, mutta osaat ihan tosissaan kirjoittaa. Oletko koskaan miettinyt ryhtyväsi joskus toimittajaksi/kirjailijaksi/tms.? Sillä sinulta löytyy lahjoja kirjoittamiseen! :) Vaikkei minulla ole syömishäiriötä, mutta masennukseen ja ahdistukseen, viiltelyyn ja kuolemanhaluun pystyn omasta kokemuksesta samaistumaan jollain tapaa, vaikkei oma masennukseni ole yhtä paha kuin sinulla, mutta teksteihisi pystyy jotenkin vain uppoutumaan ja jotenkin ymmärtämään minkälainen vaikea-asteinen masennus voi olla.
Yksi asia, mikä on ruvennut minua vähän harmittamaan, on se, ettet näköjään halua parantua sairauksistasi, vaan haluat päästä niin sanotusti pilven reunalle istuskelemaan. Vaikket missään välissä ole maininnut mitään, mutta aloin pohtimaan, että oliko ystäväsi Eevan kuolema sulle jotenkin ylitsepääsemätön suruasia, että lopulta sairastuit masennukseen ja anaan?
-- Ajatus katkesi, mutta tulen kommentoimaan uudelleen, jos muistan. :)
Paranemisia!
Apua, mä olen aina tooosi otettu kun kuulen, että joku on lukenut koko mun blogin läpi (on tässä meinaan jo jonkin verran luettavaa), mut samalla mä olen aika kauhuissani, kun hyvä että mä edes itse muistan mitä mä olen joskus kirjoitellut saati että mä olisin edes tyytyväinen kaikkien tekstieni laatuun.
Ihan oikein ymmärsit, mä kadun, että mä olin niin monta vuotta puhumatta ja feikkasin voivani hyvin. Se kuormitti henkisesti tosi paljon pitää ne suurimmat asiat sisällään, mut enemmän mua harmittaa, että multa meni vaan aikaa hukkaan terapiassa. Koska sitten kun mä aloin puhua _ihan_ kaikesta niin mulla ei ollutkaan enää kuin pari vuotta aikaa puhua. Ala siis hei ihmeessä puhua. Kaikista vaikeinta on aloittaa, mutta sitten puhuminen on helpompaa ja sun olokin helpottuu kummasti.
Kiitti! Musta olis ihan mielettömän upeaa kirjoittaa joskus kirja, ehkä just omaelämäkerta, ja julkaista se vaikka ihan omakustanteena. En mä edes toivoisi siitä mitään bestselleriä, kunhan saisin edes kustantamiseen menneet rahat takaisin. Novelleja olis myös kiva osata kirjoittaa. Toimittajuus ja uutisten kirjoittaminen ei taas mua kiinnosta.
Mulla taas on tullut sellainen fiilis, etten mä sittenkään osaa kuvata masentuneen arkea, vaikka se just oli tän blogin alkuperäinen tarkoitus. Tai en ainakaan niin hyvin kuin haluaisin.
Joo en mä tosiaan halua parantua kummastakaan sairaudesta, mutta voihan olla että se on vain osa sairautta tai sairauden aiheuttama tunne. Oot ihan oikeassa, että Eevan menettämisestä mä romahdin täysin ja siitä mulle tuli masennus ja myöhemmin anoreksia.
Musta tuntuu niin kuin sä melkein tuntisit mut ihan oikeasti. Sä kun osuit kaikissa noissa huomioissasi ihan oikeaan. Apua! :D
Musta on kiva kuulla, ettei sun masennuksesi ole kuitenkaan niin paha kuin mun. Kiitti ihanasta kommentista ja tsemppiä jatkoon! <3 <3
Voi ei. Nyt tuli jotenkin stalkkerifiilis, kun sanoit mun melkein tuntevan sut irl :D Osuin noissa huomioissani oikein ehkä just siks, että mulle on vissiin kehittynyt jonkinlainen kyky lukea rivien välistä tehden tontyyppisiä huomioita :)
Hahaa, älä suotta. En mä sua nyt sentään stalkkerina pitänyt. :D Jännä vaan, kun oot niitä harvoja, jotka ymmärtää mut ihan just eikä melkein. Toi on hieno taito, pidä tosta kiinni! :)
Lähetä kommentti