I don't care, I love it!

Tiistaina oli hone. Hoitoneuvottelu. Paikalla oli lääkärin ja psykologini lisäksi myös mahdollinen, tuleva psykologiehdokas. Hän vaikutti ihan ok:lta. Ehkä hänen kanssaan toimisi paremmin. Vaihto onnistuisi kuitenkin aikaisintaan syksyllä.

Lääkäri: Miten sulla on nyt mennyt?
Minä: Öö... no siis tää nyt on aina tätä samaa... Mutta nyt mä en oikeastaan tunne mitään... mut se on ihan ok.

L: Sun kuntoutustuki jatkuu näemmä syksyyn asti. Meidän pitää sitten miettiä mitä tehdään. Mitä sä olet ajatellut tai suunnitellut tekeväsi?
Minä: En mä tiedä. En mä ajattele sitä. En mä halua elää... mut en mä halua kuolla ihan vielä. Mä haluan tehdä vielä... jotain.
Psykologini: Niin mä olen kysynyt aina välillä Puralta tulevaisuudesta ja unelmista ja kyllä Puralla niitä on, mutta aina lopulta päädytään siihen, ettei Pura halua elää.

L: Miten usein sä oksennat?
Minä: Se vaihtelee... joskus useammankin kerran päivässä. Mut no, muutaman kerran viikossa.
L: Tiedäthän sä kaikista oksentamisen haitoista ja mitä se tekee keholle? Onhan sulle kerrottu niistä?
Minä: Joo kyllä mä tiedän.

Tiedän mutten välitä. I DON'T CARE, I love it!

L: Sä olet puhunut jotain, ettet sä haluaisi puhua täällä syömishäiriöstä. Se on nyt kuitenkin mahdotonta, tämä kun on syömishäiriöpoliklinikka.

Ei se ihan niin mennyt. Haluaisin puhua enemmän muista asioista kuten masennuksesta ja vähemmän syömisasioista, sillä ne muut asiat ovat ne, jotka haittaavat. Kyllä minä voin anasta puhua. Mutta olen nyt liian väsynyt korjatakseni asiaa. Ihan sama.

L: Milloinkas sut on viimeksi punnittu?
Minä: Silloin kun meillä oli viimeksi tapaaminen.
L: Ootko sä punninnut kotona itseäsi?
Minä: Joo... joka päivä.
L: Paljonko sun paino on nyt?
Minä: ... Alle 40 kg.
L: Paljon tarkalleen?
Minä: Mmh... jotain 39,5 kg.

Okei. Mä tiedän, mä valehtelin. Vähäsen. Kotona vaaka on näyttänyt 39,2 kg. Mut en mä voinut sanoa sitä. Mut olisi lähetetty polilta suoraan osastolle päivällispöytään. Enkä mä tosiaankaan mene nyt osastolle. Mä en nyt pilaa tätä. Mä en aio lihoa yhtään. Päin vastoin, mä aion laihtua. Eikä 39,5 kg ollut kauhean paha valhe. Se ei vaan kuulosta niin pahalta lääkärin korviin kuin 39,2 kg.

L: Punnitaanpas sut nyt.

Polin vaaka näyttää hitusen päälle 40 kg. Tosin mulla on vaatteet päällä ja mä tiedän, että ne vähennetään, mutta silti hyi miten paljon.

L: Sun paino on laskenut aika paljon. Tästä se ei saa laskea kyllä enää yhtään. Ja aletaan ottaa sulta paino joka viikko.
Minä: Joo...

Oh god no! Okei, kyllä mä selviän niistä. Vähäsen vesitankkausta vaan ja mä vältän osaston. Ei mulla ole mitään hätää.

Lomautuksista huolimatta sain seuraavaan ajan psykologille jo ensi viikolle jee jee. Mä aion miettiä ensi käynnille oikeasti asioita, joista mä haluan puhua ja ottaa siitä käynnistä kaiken hyödyn irti. Ehkä nää käyntien harvenemiset olikin ihan hyvä juttu. Sillä nyt mä osaan arvostaa niitä enemmän.