Deathholic

Mä tuijotan näppäimistöä enkä osaa kirjoittaa mitään. Mä en osaa sanoa mitään. Ehkä ei edes ole enää mitään sanottavaa. Kaikki on sanottu. Silti mun olo on selkeämpi kuin vuosiin ja kirjoittaminen on helpompaa kuin aikoihin. Ihan niin kuin silloin blogin alkuaikoina. Kuin paksu sumuverho olisi viimeinkin hälvennyt. Se johtuu ehkä Seronilista. Mistä muustakaan?Mut en valita. Mä olen kaivannut tätä. Voisin tehdä blogiin taas joulukalenterinkin eli kirjoitan aattoon asti joka päivä postauksen, jos se ei vaan tunnu teistä liian paljolta.

Mä olen tänään taas ahminut ja oksentanut. Tai no en pahemmin ahminut. Ostin omenapiirakan. Söin - oksensin - söin - oksensin - söin. Meneehän se ilta noinkin. Enkä mä edes pidä omenapiirakasta.

Rahaakin on mennyt kamalasti. Eteisen laatikko on täynnä kuitteja enkä mä uskalla ynnätä niitä yhteen. Kohta on rahat loppu. Ei kokonaan, mutta käyttörahat ne, jotka ei oo kiinni rahastoissa ja osakkeissa. Mä vaan ostan ostan ostan kaikkea. Siitä tulee hyvä mieli. Se on kuin bulimikon sokerihumala. Se on vaan ostoshumala. Hellii pientä, masentunutta mieltä. Mä en tiedä, miten mä pystyn olemaan ostelematta, koska mun on nyt ihan totta hillittävä itseni. Mä en kohta saa edes ruokaa. Ai mut enhän mä syö ruokaa. No mutta kuitenkin.

Huomenna hoitajakäynti. En mä sitä mitenkään odota. Mut mä yritän puhua siellä. Ensin mun pitäisi vaan miettiä, mitä puhua. Mut mä aion yrittää. Yrittää käyttää sen käynnin hyvin. Mä aion kertoa miten mä ihan oikeasti voin ja mitä tunnen ja jos se yrittää vaihtaa puheenaihetta niin mä vaihdan takas. Ei se muuten mitään hyödytä mennä sinne.

Day#45 Ostin paljon kaikkea kivaa.