One sad person in Amsterdam

Kotona. Amsterdamista. Tai siis olin jo torstaina, mut oon ollut matkasta niin väsynyt, että oon vaan nukkunut enkä ole jaksanut edes kirjoittaa. Eka päivä oli todella raskas. Mä mietin, että miten ihmeessä tulen jaksamaan ja haluan vain kotiin nukkumaan. Onneks se oli vaan ekana päivänä. Mulla oli muuten ihan oikeasti todella kivaa. Se tuntuu vaan niin oudolta ja vieraalta, että miten voi olla kivaa, kun on tottunut olemaan masentunut 24/7 ja kuinka kaikki on aina vaan harmaata ja kurjaa.

Mut en mä ostellut paljonkaan, kun ajattelin kuinka turhaa se on, jos kuitenkin tässä jossain vaiheessa haluaa kuolla. Muutamia pieniä juttuja ostin ja sukulaisille tuliaisia ja joululahjoja. Yhden skatermekon olisin kyllä voinut ostaa. Mut ei se haittaa. Enemmän mä haluan kokemuksia kuin materiaa.

Mä söin matkalla enemmän kuin normaalisti kotona, että goodbye dieetti vaan. En mä halunnut kurjistaa mun matkaa syömällä vaan omenoita ja jogurttia, vaikka kunnon anorektikko oliskin varmaan tehnyt niin. Mut en mä mitenkään järkyttävästi syönyt. Silti tuntuu syylliseltä. Etenkin kun pääsin vaan kerran oksentamaan, koska kaveri ja en vaan yksinkertaisesti kehdannut mennä sen kuullen oksentamaan. Ahdistus oli kyllä valtava, kun ruokaa ei saanutkaan pois. Mikä kamala tunne. Olin kotiin palattua ihan varma, että mun paino on noussut ainakin kaks kiloa, mut ei se ollutkaan noussut yhtään! Halleluja! Dieetti voi jatkua taas.

Coffee Shopissa käytiin joka ilta. Koska halusin. Koska mä en välitä. (Googlettakaa, jos ette tiedä, mikä se on). Viimeisenä iltana ostin sieltä muffinsinkin. Vaikka enhän mä oikeasti mitään muffinsseja saisi syödä. Suklaamuffinssia nyt varsinkaan.

Käytiin myös Oude Kerkissa (kirkko), jossa mä sytytin Eevalle kynttilän. Mä olen siis katastrofin jälkeen aina sytyttänyt Eevalle kynttilän jokaisessa kirkossa, jossa mä olen käynyt. Ennen se oli pakonomaisesti saatava suorittaa, nykyään se on vain tapa, joka on jäänyt. Mutta mä pidän siitä tavasta muistaa sua. Mä olisin halunnut sytyttää tuohuksen (ehkä se on jotenkin hengellisempi), mut tuolla ei ollut kuin tuikkuja.

Mulla oli tosi kivaa matkalla enkä mä jotenkin vieläkään osaa käsittää sitä. Mun tekisi mieli lähteä heti uudestaan jonnekin, mut mä en taida jaksaa. Mä olen sen verran huonossa kunnossa. Se on sääli. Kun olisi aikaa ja rahaa, mutta vointi ei riitä. Joskus mä toivon, että mäkin voisin olla ihan tavallinen ja terve niin kuin muutkin (ja joskus taas mä en edes välitäkään olla). Mut mä en oo. Enkä jotenkin usko, että tuun koskaan olemaankaan. Mut ehkä tän kuuluu mennä näin.