Binge & Purge

Tiistai. Supermarket. Hyllymetreittäin toinen toistaan värikkäämpiä ja houkuttelevampia tuotteita viettelemässä minua lankeemukseen. Joka kulman takana vaanii uusi houkutus, uusi ansa. Tuotteet kuiskivat nimeäni Osta minut! Minut sinä tahdot! Minä olen hyvää! Syö minut! Ota minut ostoskoriisi! Osta minut! Nyt täytyy pysyä tiukkana. Light Red Bullia ja perunarieskaa iltapalaksi. Light Red Bullia ja perunarieskaa. Light Red Bullia ja ... lankean täyttä päätä ansaan.

Tiedän tasan tarkkaan, minne menen. Kaksi munkkia, toinen omarmunkki - toinen munkkirinkilä, pieni pussi sipsiä ja karkkia, totta kai. Ja ne mitä tulin hakemaankin. Mut ei tässä pitänyt näin käydä. Olen paaston ensimmäisinä päivinä liian heikko. Täytyy olla vahvempi.

En meinaa malttaa odottaa, että pääsen kotiin. Rituaali on aina sama. Äkkiä ulkovaatteet pois, tv auki tai koneelta joku sarja pyörimään ja herkut lastaan viereeni divaanisohvalle. Alkutekstien aikana ei voi vielä aloittaa. Joku itsekuri täytyy olla. On yhtä piinaa odottaa ohjelman alkua.

Ensin päätän, missä järjestyksessä minun tekee mieli herkut syödä. Ensin se, jota tahdon kaikkein eniten, muut suhteessa toisiinsa sopivassa järjestyksessä. Järjestyksen laatiminen on osa rituaalia. Järjestän ne mielessäni omarmunkki karkit sipsit munkkirinkilä. Niitä, mitä kaupasta varta vasten hain en aio syödä tänään.

Sitten alan lappaa herkkuja suuhuni. Ei sekaisin vaan aina yksi herkku kerrallaan. En ehdi hädin tuskin edes maistaa, ahmin ja ahmin ja ahmin. Katse seuraa kuitenkin samalla tv-ohjelmaa. En voi koskaan laittaa tv:tä vaan päälle. Mun on katsottava jotain, mitä oikeasti tahtoisin muutenkin katsoa. Ihan kuin se tekisi ahmimisesta jotenkin hyväksyttävämpää. Euforia on huipussaan. Olen sokeritaivaassa, liitelen hattarapilvien päällä ohi munkkivuorten ja suklaaputousten. Sokeri ottaa minut lämpimän pehmoiseen halaukseensa, silittää päätä ja kuiskii korvaan Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin, rakas pieni lapsi. Ja hetken verran minä jopa uskon.

Jossain vaiheessa loppua alkaa jo ällöttää kaikki se makea. Karkkeja on enää vähän jäljellä, mutta kaikesta huolimatta syön vielä nekin. Eihän niitä voisi jättää huomiselle, sitten mä söisin ne huomenna ja kaikki olisi taas pilalla ja dieetti olisi pilalla ja musta tulisi läski. Paras tuhota kaikki aineisto tänään. Hetken olen vielä sokeripilvessä. Sitten iskee turtumus. Vatsa on yhtäkkiä epämiellytävän täysi ja raskas. Liika makea oksettaa. Seuraa tyhjentyminen. Ei näitä voi sisällekään jättää.

Sormet kurkkuun ja äskeiset herkut päätyvät pönttöön. Karkit ovat tahmeita ja jäävät kurkkuun kiinni. Munkit ja sipsit tulevat yhtenä mössönä. Ihan kaikki ei tule, joten otan laksatiiveja. Vaikka eiväthän ne tosi asiassa mitään auta. Mutta ne ovat tuki ja lohtu. Sen jälkeen kerään roskat sohvalta roskikseen ja menen jatkamaan ohjelman katsomista niin kuin äskeistä ei olisi ollenkaan tapahtunut. Vatsa on tyhjä, olen jälleen puhdas, kevyt ja viaton. Äskeinen pyörii kuitenkin ajatuksena takaraivossa ja saa olon tuntumaan hieman syylliseltä. Että pitikin sortua. Mutta olo olisi moninkertaisesti pahempi, jos en olisi oksentanut.

Ja taas mä päätän, että ei enää ikinä. Ja aina mä sorrun uudestaan ja uudestaan. Pahimmillaan jo seuraavana päivänä. Aina uudestaan. Mulla oli Olanzapiini hillitsemään ahmimista ja se tuntui auttavan, mut sitten ne jostain syystä osastolla lopetti sen. Mulla on seuraava lääkäri 11.11. joten mä kysyn siellä aloitetaanko se uudestaan vai pistetäänkö pillerit taas ihan uusiksi. Mut nyt mä päätän ihan oikeasti: Ei enää ikinä!

Ja miksi mä en ole aiemmin kirjoittanut mun bulimiaoireilusta? Koska mua on hävettänyt niin paljon.