It's 12 years...

... since I saw you last time.

Tapaninpäivä. 12 vuotta tsunamikatastrofista. Mä tulen ikuisesti vihaamaan tota t-sanaa. Mä mietin pitkään, kirjoitanko tästä päivästä postauksen vai en. Siitä on kuitenkin jo niin kauan. Sitä on vatvottu niin paljon. Ihmiset, joita se ei ole koskettanut, ovat jo aikaa sitten kyllästyneet aiheeseen. Enkä mä tiedä, onko mulla enää mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa. Mutta musta jotenkin tuntuu, että mun täytyy silti kirjoittaa postaus. Ihan kuin se olisi mun velvollisuus sua kohtaan.

Mun piti käydä hautausmaalla tuomassa sulle kynttilä. Niin kuin mä olen joka vuosi tänä päivänä tuonut. Mutta mä en jaksanut lähteä. Mulla on siitä vähän huono omatunto. Anna anteeksi. Mä tuon sulle kyllä sen kynttilän joku päivä. Mutta mä sytytin sulle kynttilän kuitenkin olohuoneen pöydälle.

Ylen sivuilla oli vielä pieni uutinen katastrofista. Sen mukaan ainakin 400 on yhä tunnistamatta. Suomalaisista on kadoksissa yksi aikuinen ja neljä lasta. Se tuntuu pahalta. Jos ei koskaan löydetä, jos ei koskaan saada kotiin. Mä olen kiitollinen, että sut löydettiin. Että sä pääsit kotiin.

Mä löysin tänään IL:n Tsunamilehden, joka julkaistiin kun katastrofista tuli kuluneeksi 10 vuotta. En mä ole sitäkään lukenut kokonaan. En mä ole muistanut. Mutta tänään mä löysin sen. Mä muistan, kun mä sanoin mun silloiselle psykologille, että mun on saatava se lehti. Mun psykologi ei tykännyt hyvää lehden julkaisusta. Se sanoi, että sillä vaan rahastetaan omaisia. Voi se olla niinkin, mutta meidän on vaan pakko saada lukea asiasta. Pakko saada tietää.

Mä muistan, millainen shokki se oli, kun mä ensi kertaa selasin tota lehteä. Katastrofista oli kulunut jo aikaa, mutta mä en ollut yhtään osannut varautua siihen, että sun kuvasi olisi siinä lehdessä. Sinä, yhtäkkiä siinä, minun rakas, kaunis kultasiskoni. Mä menin aivan sekaisin ja aloin hysteerisenä selata koko lehteä läpi, jos siellä olisi lisää kuvia susta. Mut ei siellä ollut. Ei tietenkään.

Voi kunpa sä olisit täällä tai mä olisin siellä missä sä olet, sun kanssasi.

Day #23

Mulla oli joulufiilis. Mä odotin joulua, kaadoin itse oman joulukuusen, koristelin sen, laitoin jouluvaloja, paketoin lahjoja, keitin glögiä ja kuuntelin joulumusiikkia. Mut nyt joulufiilis on kadonnut lumen mukana jonnekin kauas pois. Mua ahdistaa. Huomenna on jouluaatto, mutta mua itkettää. Mä en tiedä, miten mä selviän huomisesta. Mä odotin jouluaattoa innolla ja nyt mä pelkään, että mä vaan hajoan huomenna ja pilaan kaikkien muidenkin joulun.

Miks just minä? Miks just tänään? Enkö mä saisi edes yhtenä päivänä vuodessa olla niinkuin muut. Olla onnellinen ja iloita joulusta. Voisiko aattoa siirtää edes vähäsen? Edes ihan pikkuisen? Mä en ole siihen vielä valmis. Mut ei auta. On pakko jaksaa, pakko pysyä kasassa. Ei saa hajota. Mä en aio näyttää, jos mulla on paha olla tai jos mua ahdistaa. Mä en halua pilata kenenkään muun joulua. On vaan pakko jaksaa.

Mut mä toivotan kaikille teille oikein hyvää joulua! Kyllä mäkin selviän.

Day #8

Eevan synttärit. Näin aamulla kuntoutumisenohjaajaa, joten käytiin mun toiveesta hautausmaalla tuomassa sulle kynttilä. Onhan tänään sun synttärit. On. Olisi. Halutausmaalla oli todella kylmä. Mä oikein tunsin, kuinka se kylmyys tunkeutui mun ihoni alle. Mä olin löytänyt mun mielestä ihan kauniin kynttilän. Siinä luki Ikävä sinua. Mut niinhän mulla taas tänään onkin. Musta tuntui jälleen vähän vaikealta käydä siellä jonkun toisen kanssa. Mieluummin mä kävisin vaan yksin. Sun äiti oli tuonut sulle ruusuja. Ne oli todella kauniita.

Mull on ikävä sua. Tänään mä taas tunnen sen heikosti. Kunpa sä olisit täällä. Kunpa sä et olis koskaan lähtenytkään. Kunpa mä olisin tajunnut estää sua lähtemästä. Jos sä olisit täällä niin mäkin olisin onnellinen. Mull on ikävä sua.

Tänään mä olen syönyt liikaa. Taas kerran. Vihaan itseäni. Vihaan vihaan vihaan. Oon heikko eikä mulla ole enää minkäänlaista itsekuria. Hävettää. Mut oon tänään sentään oksentanut kaiken, mitä olen syönyt. Musta tuntuu ihan laihalta, vaikka mä tiedän ettei paino ole vieläkään pudonnut. Mun täytyy vaan syödä vähemmän. Mun täytyy tsempata enemmän! Seuraava tavoite: alle 40 kg. Sitten: 38 kg. Sitten: alle 38 kg. Mä en halua mitään muuta kuin olla laiha. Enkä mä voi olla miettimättä, kuinka laiha mä voisin jo olla, jos en koko ajan söisi ja ahmisi. Voi, mä voisin olla kaunis! Jos mä en vaan olisi niin heikko.

AlfaTV:lta tulee klo 22.00 Pirren olkkarissa: syömishäiriö. Se tulee myös uusintana ainakin huomenna klo 19.00. En tiedä onko kummoinen, mutta aion kuitenkin katsoa.

100 Happy Days -haaste

Day #46 Kävelylenkki tuntui hyvältä.

Day #47 Girls Night Out ja mulla oli todella kivaa.
Day #48 Satu soitti ja oli mukava höpötellä pitkään puhelimessa.

Day #49 Pitkästä aikaa ratsastustunti.
Day #50 Pienet itsenäisyyspäivän juhlat olivat mukavat, kun sai laittautuakin hienoksi.

Day #51 Oli kiva nähdä kaveria.

Day #52 Käytiin iskän kanssa kiertämässä kirpparilla ja löysin nipun Hevoshulluja.

Day #7

Olen tänään liian väsynyt kirjoittaakseni. Anteeksi.

Day #6

Hyvää itsenäisyyspäivää! Täällä yksi tuntematon potilas. Olen potilas, vaikken olekaan sairaalassa. Olen sairas. Tahdon vain nukkua. Ja laihtua olemattoman pieneksi. Niin pieneksi, että melkein lakkaa olemasta.

Tänään musta tuntuu laihalta, mut mä tiedän ettei paino ole laskenut. En ole syönyt paljoa, mutta se vähäkin mitä olen syönyt, ahdistaa. Itsenäisyyspäivän juhlissa söin palan marjapiirakkaa. Ei olisi saanut, ei. Oksensin. Huomenna yritän olla kurinalaisempi syömisten suhteen, että paino edes joskus alkaisi menemään alaspäin ja laihtuisin. On tyhjä olo. En osaa kirjoittaa tänään mitään. Ehkä huomenna osaisin. Täytyy mennä kyllä vielä oksentamaan.

Day #5

Mä olen väsynyt. Voi luoja, että mä olenkin väsynyt. Koko ajan. Aina. Mä voisin vaan nukkua seuraavat tuhat vuotta. Sleeping - depressed, anorexic - beauty. Mut mulla ei välttämättä ole sitä onnellista loppua, mikä Ruususella oli. Mä en jaksa kovinkaan paljon uskoa siihen. On niin raskasta olla ihminen. On niin raskasta olla olemassa. Ei mua oikein edes huvita tehdä mitään. Mut ei sitä voi vaan nukkuakaan. Kun pitäisi olla jaksava ja aikaansaava ja sellainen kuin muut ovat. Mut mä en ole. Enkä mä jaksa. Mä olen niin väsynyt. Mä haluan nukkua tämän elämän ohi. Voinko mä vaan nukkua ja olla enää koskaan heräämättä?

Illalla heikotti. Heikotti todella paljon. Mä siis söin sitten iltapalaa. Kaduttaa. Ei olis ainakaan pitänyt syödä niin paljon tai herran jestas olisin nyt edes oksentanut. Mut ei. Musta ei tuu koskaan laihaa ja kaunista. Mulla on liian huono itsekuri. Mä olen tuomittu olemaan aina läski. Mä olen heikko. Epäonnistuja. Kaikessa.

Day #4

Eilen oli tyttöjen ilta ja bileet ja mulla oli kivaa. Oikeasti kivaa. Taas pitkästä aikaa. Jaksoin lähteä baariinkin. Se on aina yhtä outoa, kun voi olla mukavaa niin kuin toisillakin. Niin kuin että minullakin?

Juustoja, suklaata, viinirypäleitä, karkkia, rocky roadia, sipsejä ja voi luoja ne kaikki maistui niin taivaallisen hyvältä. Söin liikaa tarjottavia ja se sitten ahdisti suunnattomasti. Ois pitänyt vaan pysyä niissä viinirypäleissä. Kotiin tultuani oksensin kaiken pois, koska ahdisti niin paljon. Sain kyllä oksennettuakin suurimman osan pois. Mut mulla oli kivaa. Se on pääasia. Ja nyt mä lopetan kaiken kielletyn hiilaripaskan syömisen. Musta on pakko tulla laiha! Aivan pakko.

Yle Areenassa on katsottavissa kuukauden ajan Dokumenttiprojekti Pakomatka anoreksiasta (katsottavissa edelläolevasta linkistä. Se kuvaa todella todenmukaisesti sitä, mitä anoreksia kaikkein pahimmillaan voi olla. Siis ihan kaikkein pahimmiilaan. Ylen Dokumenttiprojektit on musta todella hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisia. Mä suosittelen katsomaan ton. Ihan vaikka ei sairastaisi anoreksiaa tai olisi siitä edes kovinkaan kiinnostunut, koska tossa ei ole mitään asiantuntijaa selittämässä tylsästi anoreksian syistä ja oireista.

Day #3

Girls Night Out. Luvassa viiniä. Juustoja. Suklaata. Suolakeksejä. Viinirypäleitä. Karkkia. Paljon ei voi niitä syödä, koska kalorien määrä herranjumala sentään. Mut mä olen odottanut tätä iltaa. Vihdoinkin luvassa jotain kivaa munkin elämääni. Jotain, mitä mä todella haluan ja odotan innolla. Mä en tiennyt, että sellaisia asioita on enää. Toivottavasti mä jaksaisin lähteä baariinkiin. Mä en nykyään enää koskaan jaksa, kun väsyn niin aikaisin, mikä on sääli. Mut ehkä tänään. Ainakin mä aion pitää hauskaa.

Täytyy varoa vaan juomasta liikaa. Tai ei se määrä. Mä saatan taas loppuillasta haluta viiltää ranteet auki ja hypätä parvekkeelta alas. Mä en voi sille mitään. Se on varmaan Seronil minkä kanssa alkoholi on huono yhdistelmä. Tiedän. Mut mä lupaan olla tekemättä itselleni mitään peruuttamatonta. Tänään mä aion pitää hauskaa.

Tjoo tosi iloinen tämä mun joulukalenterini. Anteeksi. Taas kerran.

Day #2

Askel on kevyt. Maassa on lunta ja ilmassa muutama aste pakkasta. Juuri sopivasti. Tuntuu hyvältä kävellä. Kevyeltä. Jollain tapaa erityisen hyvältä. Kirppikseltä matkalla kotiin on ylikulkusilta. Siltaa ylittäessä tulee selittämätön halu hypätä siitä alas. Siitä. Vaan. Alas. Suoraan. Alas. Musta tuntuu hyvältä, mua ei ahdista tai masenna, mut silti tulee aivan odottamaton ja täysin kummallinen halu hypätä sillalta alas. Lumi on kinostunut kuin portaaksi kaiteen eteen. Ei tarvitsisi nähdä edes vaivaa kaiteen yli kapuamiseen. Voisi vaan kävellä yli. Ja hups tippuisi alas. Aivan liian helppoa.

Penkereessä on jalanjälkiä niin kuin joku olisi siitä jo hypännyt. Mutta mä en hyppää. Hillitsen itseni. Enhän mä edes voi huonosti. Eikä siitä edes henki lähtisi. Korkeintaan ilmat pihalle ja ehkä jotain saattaisi murtua.

Mikä mussa on vialla, kun ei normaalit ihmiset halua hyppiä silloilta alas? Miksi mä en voi olla normaali? Mitä mun päässä on vialla? Voiko sen korjata?

Christmas calendar Day #1

Aika hoitajalle. Tänään. Ei eilen niin kuin ensin luulin. Mut se ei mennyt multa ohi. Joku hoitajaharjoittelija oli kanssa mukana. Olihan siitä kysytty multa viime kerralla, mutta enhän mä sitä nyt enää muistanut. Mä aattelin, että se on varmaan tosi kiusallista, kun se istuu siellä kanssa, mut ei se ollut. Onneks kukaan ei koskaan tullut kolmanneksi pyöräksi terapiaan. Mä en olisi halunnut jakaa mun terapeuttia kenenkään kanssa. Harjoittelija ei puhunut sanaakaan koko aikana. Mut se olikin siellä vaan kuunteluoppilaana. Musta ei tainnut olla paljon apua. Sillä puhua mä en osannut. Nyt kun mä olen voinut paremmin niin mä en osaa enää puhuakaan.

Mä voin vieläkin hyvin. Tai no en hyvin (mikä vitsi) mutta paremmin. Se on yhä yhtä outoa ja kummallista, niin vierasta. Masennus on tuttu ja turvallinen. Se on ohut, harmaa peitto, silti suojaava. Se on tapoja, oireita ja ajatuksia. Tunnetiloja ja tunteettomuutta. Mutta silti se on niin tuttua ja turvallista. Jatkuvaa säännönmukaisuutta, toistuvia ja taas toistuvia sarjoja. Ei tule mitään uutta ja pelottavaa. Samaa, vanhaa aina vaan. Tämä uusi paremmin voiminen on vierasta ja pelottavaa. Mä haluan mun masennuksen takaisin!

Tänään on vietetty itsemurhan takia liikenteessä kuolleiden muistopäivää. Mä en muista, oliko toi sanottu jotenkin lyhyemminkin. Tästäkään päivästä mä en ole ennen kuullut. En sitten tiedä, onko se joku uudempi päivä. Mä en vaan voi ymmärtää sitä. Niitä ihmisiä. Kyllä mäkin haluan kuolla, kyllä, melkein joka viikko ellen ihan joka päivä, mutta mä en voisi ikinä viedä ketään toista mun mukanani. Ketään viatonta. Mä en vaan saata ymmärtää. Eikä sen takia saisi tuomita kaikkia, jotka haluaa kuolla. Ei kaikki ole yhtä välinpitämättömiä. Ei kaikki ajattele vain itseään. Ei, vaikka ne haluaisikin kuolla.

Mä päätin juuri, että jatkan loppuun sen aloittamani 100 Happy Days -haasteen. Se jäi kesken, mut mä jatkan siitä mihin se jäi ja teen sen nyt loppuun. Eli kirjoitan joka päivältä jonkun hyvän asian, vaikka se päivä olis ollut kuinka ikävä tahansa.

100 Happy Days -haaste

Day #39 Sain tietää, että mun sijoitukset on kasvaneet paljon enemmän tuottoa, kuin osasin odottaa.
Day #40 Ostin uusia meikkejä, josta tuli hyvä mieli.
Day #41 Tapasin E:n äitiä ja oli mukava juoda kahvia ja vaihtaa kuulumisia.
Day #42 Oli kiva seurata tv:stä Rukan mc-hiihtoja.
Day #43 Käytiin iskän kanssa kiertelemässä kirpputoreja ja löysin mm. yhden mukin, jollaisen olen halunnut.
Day #44 Sain hoidettua asioita kuntoutumisenohjaajan kanssa.
Day #45 Mieliala on yhäkin hyvä.

Deathholic

Mä tuijotan näppäimistöä enkä osaa kirjoittaa mitään. Mä en osaa sanoa mitään. Ehkä ei edes ole enää mitään sanottavaa. Kaikki on sanottu. Silti mun olo on selkeämpi kuin vuosiin ja kirjoittaminen on helpompaa kuin aikoihin. Ihan niin kuin silloin blogin alkuaikoina. Kuin paksu sumuverho olisi viimeinkin hälvennyt. Se johtuu ehkä Seronilista. Mistä muustakaan?Mut en valita. Mä olen kaivannut tätä. Voisin tehdä blogiin taas joulukalenterinkin eli kirjoitan aattoon asti joka päivä postauksen, jos se ei vaan tunnu teistä liian paljolta.

Mä olen tänään taas ahminut ja oksentanut. Tai no en pahemmin ahminut. Ostin omenapiirakan. Söin - oksensin - söin - oksensin - söin. Meneehän se ilta noinkin. Enkä mä edes pidä omenapiirakasta.

Rahaakin on mennyt kamalasti. Eteisen laatikko on täynnä kuitteja enkä mä uskalla ynnätä niitä yhteen. Kohta on rahat loppu. Ei kokonaan, mutta käyttörahat ne, jotka ei oo kiinni rahastoissa ja osakkeissa. Mä vaan ostan ostan ostan kaikkea. Siitä tulee hyvä mieli. Se on kuin bulimikon sokerihumala. Se on vaan ostoshumala. Hellii pientä, masentunutta mieltä. Mä en tiedä, miten mä pystyn olemaan ostelematta, koska mun on nyt ihan totta hillittävä itseni. Mä en kohta saa edes ruokaa. Ai mut enhän mä syö ruokaa. No mutta kuitenkin.

Huomenna hoitajakäynti. En mä sitä mitenkään odota. Mut mä yritän puhua siellä. Ensin mun pitäisi vaan miettiä, mitä puhua. Mut mä aion yrittää. Yrittää käyttää sen käynnin hyvin. Mä aion kertoa miten mä ihan oikeasti voin ja mitä tunnen ja jos se yrittää vaihtaa puheenaihetta niin mä vaihdan takas. Ei se muuten mitään hyödytä mennä sinne.

Day#45 Ostin paljon kaikkea kivaa.

But who would comfort me?

On maanantai ja mä haluun kuolla. Pois. Kuolla pois. Tiistai keskiviikko torstai perjantai lauantai sunnuntai mä en jaksa enää tätä. Mä en jaksa enää olla masentunut. Mut ennen joulua ja vanhempien synttäreitä ei voi kuolla. Ei vaan voi. Mulla oli hyviä päiviä, mut nyt mä tunnen huonot päivät koko painollaan. On vaikea hengittää kaiken sen painon alla. Mä en jaksa kantaa kaikkea tätä.

Tulenko mä koskaan enää olemaan onnellinen? Ei, mä en oikein usko. Miltä se tuntuikaan olla onnellinen? Mä en muista enää. Siitä on jo niin kauan, etten mä enää muista. Kertokaa mulle, miltä se tuntuu? En mä kyllä edes tiedä, haluaisinko mä olla onnellinen. Mä en halua mitään. Paitsi kuolla. Tiedän. En voi sille mitään. Anteeksi. Mut ei kukaan jaksa loputtomiin.

Kuuntelen Zen Caféta ja samaistun. Mä tunnen niin samoin. Kuinka kurjaa pienen ihmisen elämä voikaan olla. Kurjaa harmaata loskaa. Ei tätä kukaan muukaan jaksaisi. En tahdo.

Mutta kuka lohduttaisi minua?

lohdutan sua kun tulee myrsky ja juhlat perutaan

lohdutan sua kun pomos vaihtaa sinut nuorempaan

lohdutan sua kun maito kaatuu ja sielu lainehtii

lohdutan sua kun pelkäät katsoa ja pistät silmät kii

lohdutan sua kun sukat dunkkaa ja yksinäisyys luonas bunkkaa

lohdutan sua kun olet rikki ja taidokurssis on vikatikki

lohdutan sua kun sairastut ja pelkäät kuolemaa

lohdutan sua kun kiero serkkus ylennyksen saa

lohdutan sua kun tähdet jäävät tekokuiden taa

lohdutan sua kun kevät viipyy ja perhees hajoaa

koiranpentus kaivoon loikki olet halki ja olet poikki

ihmiskunta rojuun hukkuu, ei äitis herää vaan yhä nukkuu

lohdutan sua kun isot liskot unees änkeää

lohdutan sua kun joululahjaan viisi euroa jää

lohdutan sua kun sota syttyy ja tulvii Eurooppaan

lohdutan sua kun ensirakkautesi haudataan

hammassärky hermos pätki, viima selkää reumaa lätki

korot lähtee jyrkkään nousuun, sä vedät lärvit ja kuset housuun

lohdutan sua kun palat pohjaan, sanon piste ja kotiin ohjaan

lohdutan sua kun luoja pihtaa, armahdustaan harhaan sihtaa

Luottokunta tilis katkoi, otit yhden ja pullo jatkoi

Jeesus syntyi se on fakta, tehdas seis vaan sosku jatka

lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks

mieli järkkyy, eväät hukkuu, ei äitis herää se yhä nukkuu

Song of the day: Zen Café - Lohdutan sua

Depression movies

Elokuvat, jotka kertovat masennuksesta, itsetuhoisuudesta tai itsemurhasta. Jossain välissä on tulossa myös samanlaista postausta anoreksiaelokuvista.

Girl Interrupted (1999) Kertoo 1960-luvun mielisairaalan potilaista.
Suosittelen.

Painful Secrets / Secret Cutting (2000) (Katsottavissa linkistä) Kertoo
itsetuhoisestä tytöstä. Suosittelen.

2:37 (2006) Kertoo erään koulun oppilaista, joista yksi tekee itsemurhan.
Gus Van Sant -tyylinen. Suosittelen.

It's kind of a funny story (2010) Kertoo pojasta, joka joutuu suljetulle
osastolle. Kevyt ja kepeä elokuva. Perustuu samannimiseen kirjaan.

The Virgin Suicides (1999) Kertoo nuorista tytöistä, jotka päättävät
tehdä itsemurhan. Taiteellinen ja Sofia Coppolan tyylinen. Perustuu
samannimiseen kirjaan.

Chatroom (2010) Kertoo itsetuhoisista ja itsemurhaa yrittävistä nuorista.
Hieman erikoinen.

The Beaver (2011) Kertoo miehestä, joka masentuu ja alkaa
käyttää majavakäsinukkea.

Suicide Club / Suicide Circle (2001) Kertoo erilaisista ihmisistä, jotka
haluavat tehdä itsemurhan. Todella erikoinen elokuva. Kannattaa silti
katsoa.

Aokigahara - The Suicide forest (Katsottavissa linkistä). Kertoo
Japanissa sijaitsevasta metsästä, jonne ihmiset menevät tekemään
itsemurhan. Hieman ahdistava, enemmänkin creepy dokumentti.
Suosittelen. Tästä tehty tietääkseni myös draamaelokuva ja
ainakin kauhuelokuva.

• Prozac Nation (2001)
• Helen (2009) Kertoo naisesta, joka masentuu ja josta tulee itsetuhoinen. Suosittelen.
• Wristcutters: A Love Story (2006) Kertoo kahdesta henkilöstä, jotka päättävät tehdä itsemurhan yhdessä.
• Suicide Room (2011)
• Cyberbully (2011) Kertoo nettikiusatusta tytöstä.
• Augusta Gone (2006) (Katsottavissa linkistä)
• Melancholia (2011)

Varmasti on vielä paljon elokuvia, jotka jäi mainitsematta, mutta tässä ainakin melko suuri osa. Olen itse nähnyt melkein kaikki, joten jos haluaa niin voi kysyä elokuvista mikäli enää muistan mitä niissä tapahtui.

Like Moby Dick

Mun anoreksia on mennyt taas siihen pisteeseen, että mä löydän itseni oksentamasta salaattia vessanpyttyyn. Tosin toi oli ruokaisaa salaattia. Siinä oli kanaa ym. Salaatti on kuitenkin turvaruokaa, erittäin turvallista sellaista, mut jos mun syömishäiriö oireilee tosi pahasti niin mä oksennan ihan kaiken. Turvaruoatkin. Kaiken.

Oksentaminen on taas lähtenyt käsistä... tai ei se varmaan koskaan oo hallinnassa ollutkaan. Ja kaikki tulee aivan liian helposti ylös. Aivan lapsellisen helppoa. Ei tarvitse edes yrittää. Suupielet on halkeilleet talvesta eikä ne ehdi parantua mun oksentaessa ne aina uudelleen auki. Kädet on kuivat. Mut nyt mulla on laiha olo. Nyt mä tunnen itseni kauniimmaksi kuin 20 sekuntia sitten. Vaikka suussa maistuu oksennus. Ihan kuin kädetkin näyttäisi jo laihemmilta. Vaikka eihän se voi millään pitää paikkaansa. Mutta silti...

Painoa en uskalla edes katsoa. Dieetti on ja etenee, vaikkei kauhean vankasti, mutta etenee kuitenkin. Silti paino ei laske. Musta tuntuu, että se on vaan noussut. Miks kaikki muut laihtuu mut mä pysyn läskinä? Mä tunnen itseni kamalaksi valaaksi. Oikeaksi ryhävalaaksi. Täytyy kiristää dieettiä. Kohta on pikkujoulukausi ja olis niin hienoa, jos sais pudotettua painoa pikkujouluihin ja vois laittautua oikein kauniiksi. Kihartaa vaikka hiuksetkin ja kaikkea. Täytyy vaan yrittää kovemmin.

Nyt vietetään jotain Mielenterveysviikkoa. Mä en edes tiennyt.

There is nothing in space

E M P T I N E S S .

Tyhjää. Pelkkää tyhjää, ei mitään muuta. Mä en ole iloinen, mut mä en ole myöskään surullinen. Mä olen jotain siltä väliltä, mut se ei ole hyvä asia. Mä en tunne mitään. Yhtään mitään. Joku voisi ajatella, että se on hyvä. Ei ainakaan tunne ahdistusta. Mut tää ei oo hyvä. Tää tälläinen on paljon pahempaa. Mä haluan tuntea edes jotain. Mä haluan tuntea edes eläväni. Nyt mä en ole siitä lainkaan varma. Jos mä hyppään parvekkeelta niin kuolenko mä vai olenko mä ylipäätään enää edes elossa?

Mun keho leijuu painottomassa tilassa, hitaasti, edeten jonnekin suuntaan ilman, että mä voin sitä suuntaa valita enkä mä ole enää varma olenko olemassa vai olenko pelkkää omaa kuvitelmaani. Ehkä mä olen joutunut liian lähelle mustaa aukkoa, joka on imenyt kaiken eikä jäljelle ole jäänyt mitään. Tämä ei ole hyvä. Mä samalla olen enkä kuitenkaan ole. Ei, mä en ole psykoottinen. Hetkeen tätä ei ole ollut. Nyt on.

Fear Food vs. Safe Food

Pelkoruoat. Ruoat, joita en halua syödä. En todellakaan tahdo. En missään nimessä, missään olosuhteissa. Jos niitä pakotetaan syömään (esim. osastolla), tunnen t o d e l l a suurta ahdistusta ennen syömistä - syödessä - ruokailun jälkeen. Näitä en yleensä syö vapaaehtoisesti. Pelkoruoat ovat niitä, jotka ovat epäterveellisiä (pizza, hampurilainen, karkit, suklaa, sipsit, pullat, leivonnaiset... koin turhaksi laittaa niistä erikseen kuvia tänne, koska ne ovat niin ilmiselviä) tai joissa on paljon rasvaa, hiilareita, sokeria tai kaloreita tai jotka olen itse leimannut epäterveellisiksi ja siten pelkoruoiksi. (Paitsi kyllä, herkkuja syön bulimiaoireilun aikana, mutta sitä tapahtuu onneksi hyvin harvoin). Pelkoruoat listattuna pahimmat ensin.

Todella rasvaiset, paljossa rasvassa paistetut ruoat ja juusto

Pasta ja kermakastikkeet

"Täys"rasvaiset ruoat (vertaa: kevyttuotteet, rasvattomat)

Kermavaahto

Pähkinät (ei siemenet)

Myslipatukat/energiapatukat. Etenkin suklaakuorrutteiset.

Mehut

Banaani

Turvaruoat. Ruoat, joita usein ostan. Näitä on helpoin syödä enkä tunne silloin ahdistusta. Yleensä kaikki terveellinen, rasvaton, sokeriton ja vähähiilarinen kuten vihannekset, hedelmät, maustamattomat jogurtit ym. Lisäksi oman sääntöni mukaan melkein kaikki, jossa on alle 100kcal/100g. Näitä tälläisiä anasääntöjä on muitakin, joita olen "itse" keksinyt ja joita mun täytyy noudattaa. Kaikkia pelko-tai turvaruokia en varmaan osannut listata, mutta tässä ainakin nämä, jotka tuli ensimmäisenä ehdottomina mieleen. Kommentoikaa myös omia pelko-/turvaruokianne, jos haluatte. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän ruokianne. Turvaruoat listattuna turvallisimmat ensin.

Kurkku

Tee

Omena

Salaatit

Rasvaton, maustamaton viili

Raejuusto

Tonnikala (myös vähärasvainen liha, kana)

Keitot (ei kermapohjaiset)

Näkkileipä

FAT FAT FAT

Hyvä olo jatkuu, mutta nyt rinnalle on tullut myös paha olo. Ne kulkevat rinnakkain, minuun kietoutuneina. Tunne on outo. Olisi nyt edes jompikumpi. En jaksa tälläistä sekametelisoppaa. Vähemmästäkin menee pieni ihminen sekaisin. Tänään kyllä päällimmäisenä ollut se paha olo. Ihan niin kuin vaihteeksi. Tekisi mieli viiltää ja hypätä parvekkeelta. Tai toisinpäin... eikun eipäs niin voikaan tehdä.

Paino jotain 40,6 kg. En tiedä ihan tarkalleen. Silti liikaa. Aivan liikaa. Läski. Se ei vaan suostu laskemaan. Tekis mieli itkeä. Mä syön ihan liikaa. Senkin läskipossu. Huomenna mä aloitan taas dieetin. Niinhän mä aina sanon, huomenna. Mutta nyt ihan tosissaan huomenna. Huomisesta lähtien mä en enää syö. Mä en haluu olla enää lihava. En haluu.

Miks kaikki muut anorektikot vaan laihtuu ja on laihempia kuin mä? Epäreilua. Kateus nostaa päätään. Mut kateuden kanssa käsikkäin kulkee aina päättäväisyys. Mustakin tulee laiha! Tosi laiha!

Huomasin, että mun blogi oli mainittu eräässä Aasian katastrofista 10-vuotta keskustelussa. "On edelleen alkupisteessä parantumisen kanssa". Tavallaan totta, tavallaan ei. Menetyksestä olen parantunut, muuten en. Mutta mikään, mitä minulla tällä hetkellä onkaan ei johdu enää siitä. Tosiaan, itse en ole blogiani mainostanut, joten siksi varmaan disliket, kun kaikki olettavat toisin. No, kiitos kuitenkin mainostamisesta.