Mä olin koko edellisviikon lopun siinä uskossa, että mulla on maanantaina psykoaika. Kalenterista sitten selvis, että se onkin vasta torstaina. Mut ei se ollut mikään pettymys. Se oli lähinnä "No niinhän me sovittiinkin" -oivallus. Mulla ei ole mitään hinkua mennä sinne. Ei mitään tarvetta puhua. Melkein tekis mieli perua koko aika. Kun ei se edes auta.
Se psykologi olis halunnut varata mulle tälle viikolle kaks aikaa. Joo kiitos mutta ei. Mä suostuin pitkin hampain tulemaan edes sille yhdelle käynnille torstaina. Vaikka vaan käväsemään. En mä luvannut mitään, että istuisin siellä sen koko kolmevarttia. Mä en edes tiedä, mistä sille tuli hinku varata useampi aika. En mä puhunut mitään sellaista, että se olisi voinut laittaa mut kategoriaan severe suicide risk.
Onneks se aika on vasta iltapäivällä. Mut en mä jaksais silti millään raahautua sinne. Mä oon tällä viikolla käynyt joka päivä kaupungilla. On ollut uuvuttavaa lähteä joka päivä ulos. Kun ei voi vaan lähteä. Pitää käydä suihkussa, meikata ja laittaa edes jotenkin yhteensopivat vaatteet, että näyttäis edes ihmiseltä. Mut vaikeinta on se lähteminen. Kun ei jaksais kävellä keskustaan saati edes lähikauppaan. Vaikka mä asun melkein keskustassa. Tää viikko on ollut kamalan raskas. Ja viikkohan on itse asiassa vasta puolivälissä. Great.
5 kommenttia:
Eiköhän tuo psykologin toiminta ole juuri se, mitä haluat: paijataan, maanitellaan, houkutellaan, säälitään jne. Nämä tekstit käyvät kerta toisensa jälkeen enemmän suuntaan "katsokaa kuinka mä kärsin, mä en vain tee asialle mitään, koska mitä mä sitten olen". Loppuviimein sä olet jotain vain elossa. Tolla kituutuksella saat huomiota täällä netissä, aina löytyy päähänsilittäjiä ja kadehtijoita, mutta katso ympärillesi, kuinka moni sun oman elämän, todellisen ympäristön ihmisistä tekee samoin? Sulla on kaikki avaimet parempaan, mutta käytätkö niitä vai jäätkö tähän roikkumaan psykologien ja "voi sua - yritä syödä"-netti-ihmisten keskelle... ne on niitä kuuluisia valintoja.
Mutta nyt lopetan tän paatoksen, koska uskon enemmänkin tukevani tuota kehää, jossa olet. Ehdotankin, että mietit, jos et kertoisikaan näitä päiviäsi täällä ja esittelisi pro-ana "ruokiasi" ja saisi niihin erinäisiä kommentteja, tekisitkö toisin. Itse heräsin nimenomaan, kun tajusin, että irrottauduttuani netin "ihailijakunnasta" en ollutkaan enää sairauteni kanssa mitään ja siitä alkoi toisenlainen tie.
muuhun kommenttiin en ala itse kommentoimaan, mutta ensimmäinen lause pisti pahasti silmään: "Eiköhän tuo psykologin toiminta ole juuri se, mitä haluat: paijataan, maanitellaan, houkutellaan, säälitään jne."
Tuollainenko on käsityksesi psykologista? Itse olen jo useamman vuoden käynyt monella eri psykologilla ja hoitajalla, eikä sieltä kyllä ole yhtään paijauksia ja sääliä saanut. Ammattilaisia ne on, ja ne myös kohtelee potilaita ammattimaisin ottein. Kummallinen kuva sinulla psykologeista.
Voimia <3
Mä komppaan jälkimmäistä Anonyymiä täysin tossa psykologiasiassa. Ei siellä tosiaan mitään säälitä ja voivotella. Mä puhun mun ajatuksistani ja tunteistani, jotta voidaan selvittää mistä kaikki johtuu ja miten mun olo saataisiin paremmaksi. Siellä etsitään ratkaisuja ongelmiin tai mietitään keinoja sietää esim. vaikeita tunteita. Se on työskentelyä. Voivottelua on se, kun sukulaistädit surkuttelee kahvipöydässä miten kurjaa mun elämäni onkaan.
Sitä paitsi mä en edes jaksaisi elää ilman niitä käyntejä, kun asiat vaan kasautuisi enkä mä pääsisi selvittämään niitä.
Ja vaikka tää blogi onkin julkinen niin tää on silti mun päiväkirjani. Mä en kirjoita mitään vaan siksi, että saisin lisää lukijoita enkä muotoile sanojani siten, että se saisi aikaan mahdollisimman suuren kommenttivyöryn. Jos mä hakisin huomiota, mä kirjoittaisin paljon kärjistetymmin. Loppupeleissä mä kirjoitan tätä kuitenkin vaan itselleni.
Mä tiedän, että jatkuva angstaaminen herättää närää, mut tälläistä mun elämä on. Ihan joka ikinen päivä. Mä en voi kirjoittaa muusta, koska mun elämässä ei ole mitään muuta. Tää blogi on niin kuin käänteinen versio lifestyleblogeista, joissa kaikki on aina kullalla silattua ja niin hienoa ja kivaa. Niissä blogeissa huonot päivät näkyy lähinnän kirjoitustaukoina. Mun blogissa taas näkyy ne huonot päivät.
Mä en aio lopettaa blogia. Enkä mä halua parempaa elämää, vaikka mulla on avaimet siihen. Ehkä se on mun oma valinta. Ehkä se masennus, joka on saanut mut valitsemaan niin. Mut joka tapauksessa mä oon iloinen, että toi on auttanut sua ja muuttanut sun vointia parempaan suuntaan.
Kiitos ihana <3
Lähetä kommentti