torstai 10. heinäkuuta 2014

4th floor

Naapuri tulee samaa aikaa hissiin. Joku mies, jota en oo koskaan aiemmin edes nähnyt. Mä painan kutosta. Se painaa nelosta. Sitten me jäädään odottamaan, että ovet sulkeutuu ja hissi lähtee liikkeelle.

Opiskeletko sä tai jotain? En, mut mä hain just kouluun. Mihinkä hait? Tampereelle. Mikäs susta sitten tulis? Psykologi.

Tai siis sosiaalipsykologi, yhteiskuntatieteiden maisteri. Mikäli mä tulisin valituksi. Mut se psykologi vaan lipsahti. En mä tiedä miksi. En näe tarpeelliseksi korjata erhettä. Hetken jo kuvittelen, että todella hain psykologiaan. Tulisin valituksi niiden lukuisien hakijoiden joukosta ja pääsisin opiskelemaan alaa, joka on kiehtova ja todella kiinnostaa mua ja mä saisin uusia kavereita ja...


Naapuri herättää mut ajatuksistani. Ollaan kolmoskerroksen kohdalla. Psykologi. No niitä tässä maassa kyllä tarvitaan.

Niin, mä sanon ja katsahdan käsivarteeni, joka on vanhojen jo parantuneiden viiltoarpien raidoittama. Kesän rusketus saa valkoiset polut erottumaan ihosta tavallista selkeämmin. Mut mä en enää välitä, vaikka ihmiset kattois. Musta tulis psykologia tarvitseva psykologi. How ironic. Etsä voi auttaa muita, kun sä et osaa auttaa edes ittees.

Hissi pysähtyy neljänteen kerrokseen ja naapuri huikkaa moikat kadoten näkyvistä. Ovet sulkeutuvat ja jään yksin. Utopia rikkoutuu. En mä jaksanut hakea psykologiaan. Enkä mä sinne edes pääsisi, kun sinne on niin vaikea päästä. Enkä mä edes tahdo elää.

Psykologia. Se mua kiinnostaa. Vaikka en mä halua psykologiksi tai terapeutiksi. Yhdessä vaiheessa halusin. Varmaan koska sä olit mun terapeutti ja ehkä mä ajattelin, että mäkin haluan olla koska säkin olet ja sitten kaikki olisi hyvin. Mut oikeasti mä en halua. Mä en jaksaisi kuunnella muiden murheita.

Mä haluaisin opettajaksi. Yläasteelle tai lukioon. Mut musta ei tule opettajaa. Musta ei tule koskaan tulemaan yhtään mikään. Mä en tule menemään yliopistoon, mä en tule koskaan valmistumaan. Mulla ei ole mitään tulevaisuutta.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sulla on unelma-ammatti ja haaveita tulevaisuudesta, kiinnostuksen kohteita. Sulla siis on tulevaisuus.

Joskus tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta. Ei meinaa uskoa tulevaisuuteen ollenkaan. Mutta toivoa on aina.

Mulla on ollut samanlaisia tuntemuksia. Tuntui, ettei elämällä ollut enää paljon mitään tarjottavaa mulle, mutta kun jaksoin roikkua muutamissa hyvissä asioissa kiinni ja puskea pahojen päivien läpi, hyviä päiviä alkoi olemaan yhä enemmän. Ja nyt uskon, että mustakin tulee tulevaisuudessa vielä jotain. Sustakin voi tulla ja tulee, mä vannon. :)

En tietenkään tunne sua, mutta haluaisin, että aloitat tien parantumiseen. Se ei ole helppoa ja kestää pitkään, mutta se on niin sen arvoista. Nimim. kokemusta on.

Mä niin toivoisin ja haluaisin, että sulla olis uskoa tulevaisuuteen ja halua elää. Blogikirjoitustesi perusteella vaikutat kovin lahjakkaalta ja ihanalta ihmiseltä. :)

Tsemppiä. Sä pystyt siihen. <3

Pura kirjoitti...

Mä en vaan enää jaksa uskoa, että tulevaisuudella olis mulle mitään tarjottavaa. Monta vuotta jo mennyt eikä mikään oo muuttunut paremmaks, päinvastoin. :( Mut on aina kiva lukea, kun jonkun toisen elämä on muuttunut valoisammaks. Siitä tulee hyvä mieli sen toisen puolesta. Ja kiitti paljon tsempistä! Tälläisistä kommentit tekee päivästä aina hieman paremman. :)

Lähetä kommentti