Tää on nyt kolmas käynti Herra Psykologin luona. Yks kaks kolme, tästä ei tuu mitään. Tää ei toimi. Ei toimi nyt eikä tuu toimimaankaan. Tätä ei voi korjata. Viallisia kohtia on liikaa. Mä en kerro mitään vapaaehtoisesti. Ei mulla ole mitään kerrottavaa. Ei mitään mistä mä haluaisin puhua. Psykologi kyselee. Yrittää nyhtää musta edes jotain irti. Mä tuijotan syliini ja vastailen joo, ei ja en mä tiiä. Pelkkiä epäolennaisuuksia. Turhaa niitä kysellä. Niillä ei ole mitään merkitystä. Millään ei ole mitään merkitystä.
Vastarinta häilyy hahmona huoneessa. Se rakentaa muuria väliimme. Kun viimeinen tiili on muurattu paikoillaan, on muuri valmis ja se jakaa huoneen itään ja länteen. Psykologi ei enää edes voi nähdä minua. Hän on muurin toisella puolella, minä toisella eikä tämä voi toimia.
Mä jään nyt lomalle, mutta varataanko aika elokuulle? Pudistan päätäni. Mut jos nyt varoiksi kuitenkin varattaisiin? Ei varata ei.
Ensi viikolla ei ole aikaa. Polilla olisi paikalla se naispsykologi, josta piti tulla mun psykologi. Mut mä en halunnut aikaa kellekään. Soitat sitten tänne, jos vähänkin tuntuu ettet pärjää. Joo joo. Ehkä ihan hyvä olla viikko ilman käyntiä. Tauon jälkeen voi olla taas puhuttavaa. Sen jälkeiselle viikolle mä voin saada ajan polin sairaanhoitajalle, jos siltä tuntuu. Ja sitten onkin aika lääkärille.
Suuntasin psykoajan jälkeen ostarille ja mietin miten kauhea potilas olin ollut. Kylmä, mykkä ja vastarinnan olin pukenut haarniskaksi ylleni. Mut en mä jaksa olla enää kiva. Mulla ei ole voimia siihen.
Gina Tricot. H&M. Ei oikein huvittanut katsella vaatteita, vaikka oli aletkin. Mä en jaksa innostua enää vaatteistakaan. Siitä ainakin voi päätellä, etten mä voi hyvin. Mut voin ainakin sen verran hyvin, että pärjään ens viikon ilman psykoaikaa. Tai ehkä mä olen vaan niin turta, etten mä tunne enää mitään.
6 kommenttia:
Tiedän tunteen, kun ei kykene luottamaan siihen hoitavaan tahoon, eikä kykene puhumaan mitään, mutta älä siitä koe syyllisyyttä. Todella kurjaa... koeta jaksaa....
Olet ihana, kirjoitat hyvin. Älä luovuta. <3
http://recovery-community.tumblr.com/post/75863997468/recovery-blog-masterpost
Kaikki vaan tuntuvat olettavan, että mä pystyn puhumaan heti ihan helposti ja aivan kaikesta ihan kenelle tahansa. Osastolla ainakin olettivat niin ja kun en pystynyt niin siitä tuli sanomista. :/ Mut ihana kun ymmärrät. :)
Voi kiitos <3
Sun kannattaa antaa sille psykologille mahdollisuus, ties kuinka hyvä se on työssään. Olit jo etukäteen sitä mieltä, ettei koko hommasta voi tulla yhtään mitään, koska se psykologi on mies. Tiedän, että on vaikeaa yrittää puhua uudelle ihmiselle asioista joista on jo valmiiksi vaikea puhua, mutta kannattaa yrittää.
Kun miekin menin eka kertaa puhumaan kellekään, mulla oli hirveästi ennakkoluuloja, että ei se osaa mua auttaa. Ensimmäinen kysymykseni tälle psykologiselle sairaanhoitajalle oli: "Mikä sie oot ammatiltas",tottakai minä epäilin sen pätevyyttä, mutta se paljastuikin oikein mukavaksi. En vain koskaan ouhunut sille mun oikeista ongelmista vaan piilouduin pienempien huolien taakse.
Kun jouduin suljetulle, puhuin aika avoimesti kaikesta muusta paitsi viiltelystä ja oksentelusta, sillä en ollut päässyt vielä vauhtiin... Kaikista parhaiten minä kuitenkin pystyin puhumaan yhden mieshoitajan kanssa. Se ei yrittänyt miellyttää liikaa vaan sanoi asiat sellaisinaan, kuin ne oli. Se ei yrittänyt kaunistella asioita, mutta jo pelkkä sen läsnäolo oli jotenkin rauhoittavaa.
Kannattaa siis oikeasti antaa sille psykologille mahdollisuus. Aina ei tietenkään kemiat kohtaa, mutta aina kannattaa yrittää! Yritä lähteä ensitapaamiseen uudella asenteella.
Ja anteeksi tästä ylipitkästä kommentista!
Koitahan pärjäillä<3
Voi mitään anteeksi tarvii pyydellä. Kaikenpituiset kommentit on tervetulleita. Saa laittaa vaikka miten pitkiä kilometrikommentteja tahansa! :)
No, nyt mulla on ainakin pari seuraavaa tapaamista muiden kuin tämän miespsykologin kanssa. Pitäis varmaan antaa mahdollisuus ja yrittää, mut oon jo yrittänyt kolme kertaa ja aina vaan turhauttaa enemmän. Tuntuu, että se vaan ei toimi. Eikä pelkästään siitä syystä, että se on mies. Ei vaan toimi. :/
Tosi kiva kuulla, että sä olet kuitenkin pystynyt puhumaan, vaikka se on ollut vaikeaa. Vielä kun pystyisit puhumaan ihan kaikesta. Mäkään en terapiassa aluksi puhunut oikein mistään paitsi bestiksen menetyksestä, mutta sitten kun aloin jakaa kaikki murheeni, myös ne kaikkein vaikeimmatkin, niin mun olo helpottui tosi paljon.
Jaksamisia sullekin! <3
Lähetä kommentti