lauantai 1. maaliskuuta 2014

Somewhere over the rainbow

Kuinka monta päivää siitä on... yksi, kaksi, kolme... En edes muista. Todella monta. Siitä, kun olen viimeksi käynyt vaa'alla. Olen syönyt ihan ihan ihan liikaa ja paino on noussut hirveästi ja se on varmaan jotain sata kiloa enkä minä ole halunnut nähdä paljonko se on. Mutta nyt minun on saatava tietää. Astun vaa'alle. Luku heittelehtii hetken. 40,0 kg. Ihan vasta viimeksi se oli 41,5 kg ja nyt se on 40. 40! Voiko tämä olla totta? Uskomatonta. Tekee mieli hyppiä ja tanssia.

Silti. Tämäkin on liikaa. 41,5 oli aivan liikaa. Hyi, miten inhosin itseäni nähdessäni sen luvun.  Mikä läskiahdistus. Olisi tehnyt mieli oksentaa. Kuvottavaa. Mutta tämäkin on liikaa. 40 on liikaa... 39 on liikaa... sen alle on ainakin mentävä. Liikaa liikaa liikaa. Aina vaan liikaa.

Mutta suunta on parempi. Kohti kevyempää olemusta.



Kello lähenee puolta kuutta ja kävelen kaupungilta kotiin. Olen ollut iltapäivästä asti menossa. Enkä ole syönyt koko päivänä mitään muuta paitsi mukillisen kahvia. Täydellistä. 

Jalat tuntuvat raskailta ja huterilta. Heikottaa. En ole ollenkaan varma selviänkö kotiin asti. Taistelen korttelin kerrallaan. Olen lähellä kompastua omiin jalkoihini. Askel, toinen. Vasen, oikea, vasen, oikea. Täytyy vaan keskittyä askeliin. Ei ole enää pitkä matka. Ja ihan kuin mun reidetkin olisi kapeammat.

Äiti tulee vastaan pienen lapsensa kanssa. No nyt ei olisi paha, vaikka nyyskähtäisin asfalttiin. Nainen varmasti pysähtyisi auttamaan. En tiedä, jaksanko enää metriäkään. Jotenkin kuitenkin selviän kotiin asti. Matka kotiin tuntui maratonin mittaiselta. Väsyttää suunnattomasti. Laitan kahvin tippumaan. Eikä ole edes nälkä.

Mä olen kyllä tottunut, että välillä on vähän raskaampaa pitää itseä pystyssä ja tehdä askareita tai vaikka vaan kävellä. Mutta se on pieni paha siitä, että laihtuu. Tämä on kaiken tämän arvoista. Ja enhän mä olisi millään voinut aamun jälkeen syödä. En missään nimessä. Mä olen juuri saanut puolitoista kiloa (läskiä) pois viikkojen jälkeen. Ihan kun mä menisin vaa'alta suoraan jääkaapille ja mättäisin ruokaa naamaan niin, että ne kilot tulis kymmenessä minuutissa takas. Joo ei.



Maroon 5 feat. Rozzi Crane - Come Away To The Water

2 kommenttia:

Kuutti-tyty kirjoitti...

Mä toisaalta karehdin tota, että voisin olla samanlainen - en tunne nälkää, en ees kaipaa ruokaa. Mutta toisaalta. En kaipaa tuota lukua. Haluan vaan olla tästä pienempi. Mutta aina kun päädyn pienempään lukuun, päädyn dokaamaan/syömään/jotainmuutasäälittävää, ja haluaisin loppujen lopuksi olla samanlainen kuin Sinä. Ruokaa kaipaamaton. Vihata kaikkea syötävää. Olla vain se, mitä tarvisi olla. Syömättä.

Tuntuu niin pahalta...

Pura kirjoitti...

Musta on vaan hyvä, että sä syöt etkä ihan täysin halua tätä. Koita olla tuntematta ahdistusta syömisestä, jos vaan voit. Salli itelles vaikka silloin tällöin jotain pientä niin ei tule repsahduksia tai ahmimisia tai ne ei ainakaan ahdista niin paljon. Joo pata tässä kattilaa neuvoo, mutta kuitenkin...

Voimia! <3

Lähetä kommentti