tiistai 11. maaliskuuta 2014

Kitchen knives are calling my name

Soitan iskälle. Moooi, ehtisitsä tulla jossain välissä terottamaan mun veitset, kun nää on ihan tylsiä. Ei nää enää leikkaa mitään.

Iskä saa teroitettua veitset ja sakset. Noni varo ny sitte sormias, nää on tosi terävät.

Joo joo.


Oh, wait. Actually I am.

Ei yhtään ironista, että viiltelijä pyytää teroituttamaan keittiöveitsensä. Paitsi, että en minä niitä käytä siihen. En enää.

Thinspokuvat on aina toimineet mulla triggerinä laihduttamiseen. Katselen thinspokuvia - ja yhtäkkiä ei olekaan enää nälkä. Jätän iltapalan sittenkin laittamatta ja tungen ruuat takaisin jääkaappiin. Jos olen ehtinyt jo syödä, kiiruhdan vessaan oksentamaan. Mutta nyt mulla on alkanut tulla selfharm-kuvistakin triggereitä. Ennen niin ei ole ollut. Mutta nyt on. Ehkä koska en ole pitkään aikaan tehnyt sitä. Mutta nyt tekee mieli. Yllyke on kova, eikä mulla olisi mitään syytä estää sitä. Mitä väliä. Tämä on mun kehoni. Enkä mä tähän kuole.

Käsivarren iho on vaalea. Puhdas ja koskematon, lukuunottamatta vanhoja, jo parantuneita jälkiä, jotka muodostavat vaaleita uria muuten niin tasaisensileään ihoon. Ihossa ei ole pienenpientäkään nirhaumaa. Niin tasainen. Niin ehjä. Ja minä haluan rikkoa sen. Minun on saatava rikkoa se. Niinkuin lapsena talven ensimmäisillä pikkupakkasilla, kun vesilätäköihin oli muodostunut kevyt jääriite. Se oli saatava aina rikkoa. Yllykettä oli mahdoton vastustaa. Nyt minä tahdon rikkoa jotain muuta. Sellaista, mitä ei saisi. Mitä ei kuuluisi.

Mä olen unohtanut miltä se tuntuu. Se helpotus. Mä en osaa edes kuvata sitä. Se helpotus on niin taivaallinen. Mun on pakko saada painaa terä iholle. Viiltää. Edes yhden viillon. Yhden vain... tai kaksi... tai ehkä kolme. Aivan sama.

Mä olin kyllä ajatellut meneväni tässä joku päivä uimahallille. En ole aikoihin ollut uimassa. Se voisi olla ihan kivaa. Uimisen jälkeen voisi mennä höyrysaunaan istumaan. Mutta kyllähän mä sinne uimaan ehdin myöhemminkin. Niin juuri.




John Newman - Losing Sleep

10 kommenttia:

Emily Strange kirjoitti...

Aww aww ihana uusi ulkoasu!! <3 Tuollanen ihanan söpö, tykkään kovasti :3

Älä viillä, vaikka tiedän sen ihanan helpotuksen tunteen, mutta ne jäljet sitten harmittavat jälkeen päin. Joskus itsekin haaveilen meneväni uimahalliin, mutta en pysty menemään sinne koska häpeän raadeltua kehoani.

Jaksamista ja halauksia <3

Pura kirjoitti...

Äää kiitos. Kiva, että tykkäät. Ei kyllä ihan sovi toi lastenhuonetausta tän blogin nimeen ja deittailuteemaan, mutta mitäs tuo.

Mä olen ehkä huolestuttava tapaus, kun mua ei edes harmita ne jäljet. Ja itse pystyn kyllä ihan hyvin menemään uimaan, tosin vasta sitten kun jäljet on haalentuneet. En mä menisi sinne mitään huomiotaherättävän punaisia jälkiä näyttämään. Sun täytyisi lopettaa viiltely, koska tiedät miten paljon siitä on harmia jälkeenkinpäin ja niin täytyisi kyllä munkin lopettaa.

Kiva kun kirjoittelit. Mun onkin pitänyt ottaa suhun yhteyttä, en vaan ole keksinyt että miten. Olisin vaan kysellyt, että ootko meinannut lopettaa bloggaamisen kokonaan? Musta olis kiva lukea sun kuulumisia.

Jaksuja sullekin. <3 <3

Anonyymi kirjoitti...

Voi kultapieni! Viiltelyssä ei oo mitää hyvää. En koskaa oo viillelly, enkä ees kaivannu sitä. Entinen kiusaajani viilteli itseään ja muistan yhä olkavarren punaisena hohtavan alassuin olevan ristin uimahalli reissulta.

Mutta muistan myös äitinsä rakkaudettoman kommentin: "tein nuoremman lapseni, jotta sain tehtyä Väitöskirjan." Ja äitinsä väitöskirja on vastakkainen ajatus lausuntoonsa nähen. Alan vallitelle ymmärtää käytöstä kiusaajaltani...

Varsinainen pointti oli kuitenkin muistutus siitä, et OON HUOLISSANI VIILTELYSTÄSI!!! Lupaathan, että yrität päästä irti siitä?

♡ Oot tärkiä ihminen Kaikille läheisillesi - mutta ennen kaikkea ittellesi!

Anonyymi kirjoitti...

Oon kanssa taistellut itseni irti viiltelystä, ja muistan viillellessä ajatelleeni että eihän se kenellekään kuulu, mitä teen omalle keholleni. Mutta kyllähän se mielenterveyspotilaalla kuuluu - joka hoitaja pääsi lopulta näpsäyttelemään mulle mun holtittomasta ja keskenkasvuisesta käytöksestä ja ties mistä. Ja nyt oon joutunut käymään läpi sitä, miten kauan kestää luottamuksen rakentaminen uudelleen hoitotahojen - jopa oman terapeuttini - kanssa. Joten suosittelen että teet parhaasi jatkaaksesi viiltelemättömyyttä. Oot jo saanut suurimman urakan suoritettua, kun oot pystynyt olemaan viiltelemättä niin kauan, että arvet ovat parantuneet. Se tulee koko ajan helpommaksi, ja samalla annat itsellesi mahdollisuuden löytää kypsempiä ratkaisuja ahdistuneisuuteesi. Hali ja voimia! T. Vilja

Emily Strange kirjoitti...

Kiitos <3 Ja oi, kiva kun vielä muistat minut :3 Kirjoitan nykyään salaista blogia, ja pääset toki lukijaksi jos haluat. Minun pitäisi lähettää kutsu sähköpostiisi, haluatko laittaa sähköpostiosoitteesi tähän vai onko se ns. salainen?

Pura kirjoitti...

Uijui... kiva juttu. Ja totta kai mä muistan sut. Olin vaan kyllä luvattoman huono kommentoimaan koskaan mitään. :( Mä muuten luulin, että sä lopetit kokonaan kirjoittamisen. Voit laittaa kutsun osoitteeseen datingmrd@live.fi

Varsinaista mailiosoitettani mä en viitsi tähän laittaa, kun se on kivasti muotoa etunimi.sukunimi. :D

Pura kirjoitti...

Oikeesti tosi hienoa kuulla, että sä et ole koskaan viillellyt. Nää jäljet kun ei tule ikinä häviämään. Voi, ei sun pidä olla huolissas. <3 En mä ole nytkään viillellyt kuukausiin. Mä en valitettavasti voi luvata mitään, mitä mä en pystyisi pitämään, mutta mä kyllä tiedän, että tää on huono juttu.

Pura kirjoitti...

Kauheeta, että sulla on ollut noin ikäviä kokemuksia ja sulla on sen takia mennyt luottamus hoitotahoon. Luottamuksen menettäminen on just ehkä pahinta ja jos sen vielä menettää heille, keiltä pitäisi saada apua. Mullekin muuten sanottiin osastolla tosta osin lapsellisesta käytöksestä, mutta mä luulen, että se johtuu osaksi ihan osastosta itsestään. Kun on niin paljon sääntöjä ja rajoituksia.

Sä voit olla kyllä tosi ylpeä itsestäsi, kun olet lopettanut viiltelyn. Ihan huippujuttu, onneks olkoon! :)

Anonyymi kirjoitti...

Tarkoitin, että hoitotahot ovat menettäneet luottamuksen minuun, mutta kommenttisi avulla tajusin että tosiaan, myös oma luottavaisuuteni on kärsinyt ja se on merkittävä asia. Kiitos siitä <3 -V.

Pura kirjoitti...

Aijaa haha, pitäsköhän mun syödä vähän monipuolisemmin niin mun aivotkin toimis vähä paremmin. :D Mut tärkeempää on, että sä pystyt luottamaan hoitotahoon kuin hoitotaho suhun. Ainakin mun mielestä. Tsemppiä! :)

Lähetä kommentti