Aina lähtiessäni terapiasta minusta tuntui helpommalta hengittää. Välillä ajattelin, että ehkä saatan sittenkin selvitä. Ainakin jaksan jatkaa seuraavaan viikkoon, seuraavaan käyntiin. Mutta nyt en enää jaksa. Antaisin melkeinpä mitä tahansa, että pääsisin takaisin terapiaan.
Sinun vastaanottohuoneesi oli lämmin ja turvallinen. Huoneessa leijaili lohdullisuus ja toivo. Sinne minä uskalsin laskea niitä kipeimpiäkin tunteita, vaikka välillä minä pelkäsin, että mitä jos sinä menet rikki. Sinä et saa mennä rikki. Et missään nimessä. Ehkä minun ei pitäisi kertoa aivan niitä kaikkein satuttavimpia asioita. Minä istuin hiljaa, pystymättä sanomaan sanaakaan ja kun sinä huomasit taisteluni, sinä sanoit aina pehmeän suostuttelevasti, sellaisella tietyllä tavalla Niin...? ja sitten minua alkoi hymyilyttää ja minä uskalsin sanoa sen kipeimmänkin asian.
Uuden psykologini huone on kylmän asiallinen. En minä halua olla siellä.
Muistan miten vaikeaa aikaa lomasi olivat. Tuntui, että hajoan pieniksi palasiksi. Toisinaan minä satutin itseäni, mutta aina minä selvisin. Oli lohdullista tietää, etteivät lomasi ole ikuisia. Psykologillani on nyt loma. Peräti kolmen viikon loma. Eikä minusta tunnu miltään. Ei yhtään miltään. Samantekevää.
Minä tarvitsen terapiaa. En jaksa muuten. Mutta pelkään hakeutua uuden terapeutin luokse. En halua kohdata pettymystä. Sitä tosiasiaa, että hän ei kuuntelisi ja ymmärtäisi minua samalla tavalla kuin sinä ymmärsit.
On, on uusi psykologini ihan kiva. Mutta hän ei ole sinä.
Fever Ray - If I Had A Heart
6 kommenttia:
Terapia loppuu syksyllä. Oonko valamis? Tuntuuko sille, että oisin? Ei. Juuri nyt ei tunnu sille. Tuntuu enemmä samalle, ko siulla. Tosin, miulla ei oo terapeutti vaihtunu paikkakunnan vaihoksestani huolimatta. Ei. Mutta terapiaa tartten, niin palion! Käykkö lukemassa miun blogia ollenkaan? Joskus oon kaivannu siun kommenttia, kun kirjotat niin mielettömän hyvin terapiakäynneistä, et jos joskus osaisit kommentoija miun ajatuksia.
*hali* jaksellaan yhtä matkaa, eikö vaan?
Mäkään en ollut ollenkaan valmis, kun mun terapia loppui. Mut ei mahtanut mitään. :( Käyn joo välistä lukemassa, välillä taas en lue ollenkaan toisten blogeja, etten saisi niistä vaikutteita. Oon joo tosi huono kommentoimaan. En koskaan keksi mitään mitä sanoa, mut pitäis tosiaan joskus kommentoidakin jotain.
Samoin sulle virtuaalihali, kyllä me pärjätään, eiks jeh? :)
Voi. Menin lukemaan tän tekstisi vaikka mulla oli tenttiin lukeminen vielä kesken, enkä kyllä mitään saanut sen jälkeen enää päntättyä (vaikka kovasti yritin). Tuo kirjoitus voisi olla sanasta sanaan mun päiväkirjastani viime syksyltä – siis ihan jokainen sana, ei vain suurin osa – paitsi että en kyennyt kirjoittamaan silloin mitään. Et voi kuvitella miten kurjalta musta tuntuu kun en voi tarjota sulle omaa ratkaisuani, vanhalle terapeutille palaamista. Kosketat mua jotenkin tosi paljon, ja samastun suhun. Muutama ajatus kuitenkin, koska olen käynyt niin saman tyyppisiä tunteita läpi.
Olen usein ajatellut, että hyvä terapiasuhde on monella tavalla verrattavissa parisuhteeseen – jonkun ihmisen kanssa vain kolahtaa, ja siihen liittyy paljon samanlaisia rakkauden ja turvallisuuden (ja toisinaan kiukun ja hylätyksi tulemisen) tunteita. Ja myös terapian lopettaminen voi vastata sitä tunnetta, kun tulee jätetyksi tai eroaa. Ja silloin on pakko tehdä surutyötä. Paljon. Ja pitkään. Jotkut ehkä pystyvät vaihtaman lennosta toiseen suhteeseen, mutta minusta tuntuu että on parempi kun edellisen suhteen ensin suree pois. Ajan kanssa siihen saa etäisyyttä ja se on hieno asia, koska terapiasuhteissakin syntyy usein erilaisia ongelmia ja jumeja, joista voi oppia, kun niitä kykenee tarkastelemaan kauempaa. Ja sitten voi jossain vaiheessa aloittaa uuden suhteen kypsemmällä tasolla, ja saada siitä irti _enemmän_. Sulla on nyt myös mahdolllisuus tutustua täysin toisen suuntauksen terapiaan (tuo nykyinen näyttäisi olevan jotain akselilla kognitiivinen-behavioraalinen?) ja miettiä, mitkä jutut sulla toimii parhaiten. Itse en mistään hinnasta antaisi pois sitä tuskaisaa vuotta jonka vietin ilman omaa Terapeuttiani, koska kehityin sen vuoden aikana niin paljon.
Joten toivon, että jaksat vielä. Vähän. Koska kun pääset tästä yli, voit oikeasti löytää jotain yhtä hyvää tai parempaa kuin entinen terapiasuhteesi oli. Ja uskon että sä pääset tästä yli, koska sussa on voimaa kuin pienessä (tai aika suuressakin) pitäjässä. Muuten sä et ylipäätään olisi selvinnyt hengissä kaikesta mistä olet selvinnyt.
Tahtoisin vielä tietää sen, olisiko sulla mitään mahdollisuuksia saada esimerkiksi vanhemmilta rahoitusta siihen, että kävisit yksityisesti terapeutilla? Tai oletko ylipäätään ollut vielä KELA:n tukemassa terapiassa? Musta olisi hyvä jos voisit valita itse sen tyypin joka sua hoitaa, sitten kun olet siihen taas valmis.
Halaus ja lämpöisiä ajatuksia. T.Vilja
Ei kun sun täytyy vaan oikeesti iloita siitä, että itse pääsit takaisin vanhalle terapeutillesi - mäkin iloitsen sun puolesta! :)
Joo oikeesti mä en ollutkaan ajatellut asiaa tolta kannalta, mut tosiaan terapiasuhde on verrattavissa parisuhteeseen. Ja musta tosiaan tuntuu jätetyltä/hylätyltä ja mä just teen surutyötä. Ainakin suhde on ollut merkityksellinen ja auttava, koska muutenhan mun just olis helppo vaihtaa uuteen suhteeseen. Ja vaikka on rankkaa tehdä surutyötä niin en kyllä vaihtais noita terapiavuosia mihinkään, mistä pääsisi helpommin yli.
Enköhän mä jaksa. Mutta musta vaan tuntuu, etten mä löydä parempaa tai edes yhtä hyvää terapiasuhdetta kuin mikä toi oli, nyyh. :´( Mutta ihanaa, kun uskot muhun!
Mä olen miettinyt sekä yksityistä että aikuispuolen terapiaa, jos vaan pääsen aikuispuolelle. Yksityinen kun on kuitenkin kalliimpi, mutta saisin kyllä vanhemmilta rahallista tukea ja pystyn kyllä itsekin kustantamaan terapian. Ainakin kertaviikkoisesti. KELA:n tukemassa terapiassa en oo ollut, enkä tiedä saisinko KELA:lta tukea, kun mun motivaatio ja yritys omaan kuntoutumiseeni on vähän niin ja näin.
Niin ja oot muuten oikeessa, että mun nykyinen psykologini on kognitiivisesti suuntautunut ja oon huomannut, että tää ei kyllä sovi mulle ollenkaan. Haluun takasin psykodynaamiseen. :D
Joo mun ei pitäisi kommentoida tätä, mutta mustakin kognitiivinen terapia oli ihan yhtä skeidaa ;-) KELA tukee myös kaksi kertaa viikossa terapiaa, ja yksi ystäväni sai juuri sen tuen vaikka on pysyvästi eläkkeellä ollut 10 vuotta. Siihen KELA:n hakemuslomakkeeseen voit valehdella niin paljon motivaatiota kuin sielu sietää;-)
-V
Joo mäkään en oikeesti jaksa noita tehtäviä eikä tää kognitiivinen tapa tunnu auttavan oikeestaan yhtään. Tietty tää on todettu tehokkaaksi just syömishäiriöiden hoidossa, mut ei tää vaan sovi mulle.
Hoo, hyvä tietää. Ellei KELA ala vaatia jossain vaiheessa jotain näyttöjä kuntoutumisesta. Eikä sitä varmaan silti niin kauhean helposti saa. Tai mä ainakaan, kun en ole kuntoutunut vielä edes vähääkään.
Lähetä kommentti