Still here

When the First Angel blew his trumpet
wind and rain pounded the earth.

When the Second Angel blow his trumpet
mountains of fire came tumbling down.

When the Third Angel blew his trumpet
a flaming star fell from above burning like a torch.

When the Fourth Angel blew his trumpet
the sea rose up and swallowed two hundred thousand people.

When the Fifth Angel blow his trumpet
a star fell from heaven to earth and to Him was given the key to the bottomless pit.

When the Sixth Angel blow his trumpet
the beast was freed from the bottomless pit and wreaked havoc upon the earth.

- Book of Revelation, 8:7

Tapaninpäivä. Tsunamin vuosipäivä. Ei tunnu enää juurikaan miltään. Ei niin, että olisi mitään kirjoitettavaa. Ei ole mitään sanottavaa. Ei tunnu miltään.

En ole melkein kahteen viikkoon kirjoittanut tänne tai edes ilmoittanut itsestäni. Anteeksi. Koneeni on ollut viimeiset pari viikkoa huollossa ja minun oli tarkoitus saada se takaisin jo viikko sitten, mutten ole saanut. Kännykällä en ole jaksanut alkaa väsätä minkäänlaisia tekstejä. Muutenkin joulun aika on ollut äärettömän stressaavaa ja väsyttävää. Olen aivan lopussa. Tosin nyt alkaa varmaan helpottaa. Mitään kertomisen arvoista ei ole tapahtunut. Toivottavasti saan koneeni pian takaisin, jotta pääsen kirjoittelemaan.

Not your time

Astun terveyskeskuksen hissiin. Huokaan. Vastapäisestä nuhruisesta peilistä tuijottaa väsynyt minä takaisin. Nojaan hissin seinään. Väsyttää niin, etten jaksa edes seistä suorassa. Hissi pysähtyy 3. kerroksessa ja muutama ihminen tulee sisään. Ootko sä menossa ylöspäin? Joo. No me ollaan menossa alaspäin, mutta koukataan sitten sieltä kautta. 5. kerros ja hissin ovet avautuvat. Olen ainoa, joka jää pois. Tunnen miten kaikkien hississäolijoiden katseet ovat naulittuna valtavaan metallikylttiin, jossa lukee: 5 Psykiatrian pkl.

Mitäs tässä. Minä nyt vaan satun tarvitsemaan näitä palveluja. Silti hävettää. Ei minua hävetä myöntää sairastavani anoreksiaa. Mutta masennus... kaikkien näiden vuosien jälkeen se on yhä minulle vähän tabu. En ymmärrä. Eihän siinä ole mitään hävettävää. Onneksi en kuitenkaan salaile sitä enää. On helpompaa olla, kun olen kertonut siitä muille. Mutta vielä helpompaa olisi, jos osaisin kantaa sairauteni pystypäin.

Istun yksin odotushuoneessa. Kello tulee puoli kolme. No niin. Sitten viittä yli puoli. No, ehkä edellinen potilas on pudottanut viime minuutin pommin (mitä minäkin harrastin välillä terapiassa, kun en saanut kerrottua vaikeaa asiaa aiemmin käynnin aikana). Ihan normaalia tämä on. Kello lähenee jo varttia vaille. Nyt tämä ei ole enää normaalia. Menen vastaanottoon tiedustelemaan aikaani. Se on huomenna klo 14.30. Vasta huomenna. Kiva juttu.

Kerrankin, kun minulla olisi asioita, joista haluaisin ihan vartavasten puhua. Enkä nyt pääsekään puhumaan niistä. Mutta kyllä minä selviän. Olen selvinnyt ennenkin. Eivätkä ne niin akuutteja asioita ole.

Sain viimein käytyä labroissa ja EKG:ssa. Eihän mun pitänytkään käydä kuin kuukausi sitten. Mutta kun kaikki on niin ylivoimaista enkä meinaa jaksaa hoitaa mitään. EKG otettiin multa ensimmäisen kerran vuosi sitten ollessani osastolla. Silloin hoitaja vain pamahti yksi aamu huoneeseen herättämään minut, että nyt otetaan sydänfilmi. Rintakehään lätkittiin pieniä, pyöreitä, valkoisia tarralappuja ja yhdet lätkäistiin nilkkoihin. Sitten tarroihin kiinnitettiin piuhat ja minun piti maata aloillani ja hengittää rauhallisesti hoitajan tutkaillessa monitoria. Silloin minulla todettiin sydämen vajaatoimintaa. Nyt hoitaja ei nähnyt mitään huolestuttavaa. Pitäisi varmaan iloita tai jotain.

Panic! At The Disco - The Ballad Of Mona Lisa

Exhausted

Väsyttää. Mä olen niin uupunut. En jaksa mitään. Masentaakin. Että näin.

Tänään aloitettiin pienehkö remontti mun asunnossa. Mä olen aivan poikki, kun olen änkenyt tavaraa kaappeihin mitä mahtuu ja mitä ei mahdu olen siirrellyt huoneesta toiseen remontin tieltä ja imuroinut sahanpölyä ja luutunnut ja ties mitä. Normaali terve ihminenkin olisi väsynyt saati sitten minä. Mä olen melkein kuollut.

Sekin väsyttää, että mun kotona on koko päivän muita ihmisiä. Tuttuja ihmisiä, joiden kanssa mun ei tarvitse edes mitenkään seurustella, keittää vaan remppakahveja. Mutta silti. Mä en jaksaisi minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä. Mä haluaisin olla vaan yksin kotona ja maata sängyssä ja nukkua. Masennus väsyttää. Anoreksia väsyttää. Koko tää elämä väsyttää.

Mä olen jo niin uupunut, etten mä meinaisi jaksaa enää edes puhua. Välillä kaupassakäyntikin tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Ei, en tarvitse apua, kattelen vaan, kiitos. Joo otan kuitin. Laita vaan pakasteet pieneen pussiin. Ei oo plussakorttia. Hei, kiitos, näkemiin. Älkää kysykö multa mitään. Älkää puhuko mulle. Mä en jaksa vastata. Jossain vaiheessa mä en varmaan jaksa enää ollenkaan puhua. Puhelimessa puhuminenkin tuntuu välillä niin raskaalta, että mä yritän hoitaa asian mahdollisimman nopeasti ja saada vaan puhelun lopetettua. Vaikutan varmaan tosi tylyltä, tiedän. Oikeasti en meinaisi jaksaa vastata koko puhelimeen, mutta pakko. Mä huolestuttaisin ihmiset muuten.

Huomenna on aika psykologillekin ja mä olen kerrankin ihan odottanut sitä. Terapiaa mä aina odotin, mutta psykologin vaihduttua käynnit on tuntuneet vähän pakkopullalta. Nyt mulla olisi kuitenkin asioita, joista mä haluaisin puhua. Mä en vaan tiedä, jaksanko mä ollenkaan puhua. Yhtään mitään. Mä olen niin väsynyt.

Sitä paitsi en mä ole ansainnut tätä. Mä olen laiska, tyhmä ja saamaton. En mä ole tehnyt mitään tai ollut sellainen, että mä olisin ansainnut monen tonnin rempatun kodin ja uusia huonekaluja. Vanhemmat haluaisi remontoida vielä keittiön. Mä yritän toppuutella. En mä edes jaksaisi uusia remontteja. Mä en tiedä, selviänkö mä hengissä tästäkään. Sitä paitsi mä en halua elää. Tää kaikki tuntuu ihan turhalta. Mut en mä sitä vanhemmille sano. Mä sanon, että mulle kelpaa aivan hyvin tämä asunto tälläisenä. Eikä sekään ole vale.

Ben Howard - Oats In The Water

Chinese dragon bowls

Viimeisimmiltä psykologikäynneiltä:

Minä: Mä ostin iskälle isänpäivälahjaan suklaata ja mua hävetti hirveesti, kun mä laskin sen levyn liukuhihnalle. Mun posket oli varmaan ihan punaiset. Kun en mä voi ostaa herkkuja, vaikka ne tulis muille. Muut vois luulla, että mä ostan itselle... ei ne tietäis, että mä ostan jollekulle toiselle.
Psykologi: Nehän vain ajattelisivat, että sä olet parantumassa. Mutta siis jännä... mä en olekaan ajatellut, että se voisi olla noin päin. Eikö sua sitten hävetä anoreksia?
Minä: Ei.

Minä: Mä en voi syödä enää salaattia mun lempikulhoista. Ne on sellaiset kiinalaiset, sinivalkoiset lohikäärmekulhot, jotka mä ostin joskus yhdestä pienestä aasia-kaupasta.
P: Miksi sä et voi syödä niistä?
Minä: Koska ne on liian isoja. Ja kun mä haluan mun salaattiin aina kaikkea mahdollista niin se kulho tulee aina täyteen. Mä olen siirtynyt nyt pienempiin kulhoihin niin ei haittaa, vaikka ne tulis täyteen.
P: Mistä sulle on tullut tarve säännöstellä salaatin määrää? Kun se on salaattia... eihän siinä ole edes juurikaan kaloreita.
Minä: En mä tiedä... mä vaan tajusin miten isoja ne mun lempikulhot on ja musta tuntuu, että mä syön ihan liikaa.

P: Oletko sä tehnyt sitä viikkojärjestystä, johon sä olet merkinnyt joka päivältä ja tunnilta sun tekemiset ja syömiset? Me voitais kattoa sitä.
...
P: Sä olet aika paljon koneella tai katsot tv:tä. Jos mä väritän punaisella kaiken sen ajan...
Minä: Ei siihen taida paljon muuta jäädä.
P: ...Tästä kynästä loppui kärki. Joo eipä siihen paljoa jäänyt valkoiseksi.
Minä: Ehm... hieman huolestuttavaa. Mut kyl mä tiedän, että mun pitäis vähentää.

P: Jos me katsotaan tästä viikkojärjestyksestä sun syömisiä niin et sä kyllä ole juuri mitään syönyt.
Minä: Mut mä söin keskiviikkona kaks suklaapatukkaa! Ihan kamalaa. Mut mä kävin leffassa ja ja...
P: Saahan nyt leffassa syödä suklaata.
Minä: Ei saa!... Tai no mä en saa.
P: Sulla on taas omat säännöt itsellesi.
Minä: Niin on. Mut viel kaks suklaapatukkaa. Yksin olis riittänyt.

P: Sun pitäis lisätä sun päiviin jotain mielekästä tekemistä.

Minä: Niin... mutta kun mikään ei ole enää mielekästä.

P: Sitten sä voisit ainakin yrittää korjata sun unirytmiä ja harjoitella säännöllistä syömistä, että söisit kolmen neljän tunnin välein, vaikka sitten vähän. Sillä sä et varmaan suostu lisäämään syömisiä, vai?

Minä: En. Mut unirytmin mä ainakin haluaisin korjata. Mua vaan masentaa aamuisin niin paljon.

P: Miksi?

Minä: Kun on kirkasta... ja päivä tuntuu sitten niin pitkältä.

P: Niin kun sulla ei ole mitään tekemistä.

Minä: En mä tahdokaan mitään. Mä en tahdo tehdä mitään.

John Newman - Cheating

Blue and white... but mostly blue

Tämä päivä on mennyt itsenäisyyspäivän vastaanottoa katsellen ja siihen liittyvää bingoa pelaten. Bingonkin sain! Mutta yksin ei ollut hauska pelata. Viime vuoden itsenäisyyspäivän vietin osastolla. Katsoimme porukalla hoitajat mukaan lukien linnan juhlia ja pelasimme samaista bingoa. Silloin en saanut riviä, mutta se ei haitannut. Meillä oli kivaa. Kommentoimme pukuja ja kävimme taistelua siitä oliko viimeksinäkemämme puku liila vai pinkki ja saako siitä ruksia bingoruudukkoon. Saimme juhlapäivän kunniaksi keittiöltä kahvit ja suklaaleivokset. Minä tosin jätin leivoksen välistä. Anorektikot eivät syö leivoksia. Eivät edes itsenäisyyspäivänä. Viime vuotta muistellessa tuli vähän haikea mieli. Voisin mieluusti mennä takaisin osastolle. Mutta mitäpä minä sinne menen, parantuakaan kun en tahdo.

Tänään tuntuu jollain tapaa haikealta. Surkealta ja yksinäiseltä. Enkä tiedä miksi. Pitäisi varmaan olla enemmän ihmisten kanssa. Mutta kun en jaksa.

En nyt osaa oikein kirjoittaa mitään. Mutta tulinkin vain kertomaan, että täällä ollaan. Hengissä. Jotenkuten. Sinnitellen.


Hyvää itsenäisyyspäivää!

Terveisin tuntematon potilas

Juha Tapio - Anna pois itkuista puolet

So cold

Sataa. On satanut koko päivän. Vaikka väliäkö sillä. Istun sohvannurkassa kirjoittamassa. Minulla on ylläni huppari, collegehousut, sukat ja sisätossut. Lisäksi olen kääriytynyt paksuun, lämpöiseen torkkupeittoon. Siitä huolimatta hytisen kylmästä. Kädet ovat jääkylmät. Tekisi mieli pukea lapaset, mutta se tekisi kirjoittamisesta mahdotonta. Olen jäätyä, jos joudun nousemaan sohvalta. Vilunväristykset kiirivät ajoittain kehoni läpi saaden minut tärisemään. Anoreksiapalelua.

Eilen kävin katsomassa Nälkäpelin. Kauan olin sitä odottanut, mutta kun tuli aika lähteä teatterille, ei minua olisi huvittanutkaan. Kaikki innostus vain katosi. Johonkin. Lippu oli kuitenkin jo maksettu. Hyvä niin. Leffa oli huippuhyvä. Parempi kuin odotin. Nautin leffan katsomisesta. Minulla oli kivaa sen 2,5 tuntisen ajan. Hetkeksi unohdin kaikki omat murheeni. Silti pelkään, että menetän lopullisesti kykyni nauttia asioista. Niistä kaikkein kivoimmistakin. Etten kohta saa mielihyvää enää mistään. Miten minä sitten jaksan jatkaa tätä elämää? Ai niin, mutta enhän minä muutenkaan halua jatkaa.

Leffassa kävin yksin. Yksin. Eikä tuntunut edes kurjalta. En edes kysynyt ketään mukaan. Tuli vain tunne, että haluan mennä ihan vain itsekseni. Viime viikkoina on vain tuntunut paremmalta viettää aikaa yksin kuin kavereiden kanssa. En ole tuntenut itseäni edes yksinäiseksi. Äitiä asia huolestuttaa. Minua ei. Kohta kyllästyn ja alan taas haluta juttuseuraa.

Illalla tuli outo tunne. Minulle aivan vieras. Nimittäin jonkinlainen hyvänolon tunne. Säikähdin sitä. MItä nyt tapahtuu? Tuntui jollain selittämättömällä tavalla hyvältä. Paremmalta. En ollut jutellut kenenkään kanssa, en kuullut mitään iloisia uutisia. En ollut edes shoppaillut. Mutta jonkin aikaa tuntui... melkein kuin onnelliselta. Vaikka en minä ole. En todellakaan ole.

Naapuritalon takapiha oli iltapäivällä ensimmäistä kertaa tänä syksynä valkea. Muualla maa oli vielä musta. Talvi tulee. Ja se on minulle aivan yhdentekevää.

Ólafur Arnalds feat. Arnór Dan - So Close

Always the same

Viime perjantain psykologiaika.

P: Aurinkokin paistaa tänään, eiks oo kivaa?
Minä: Ei. Mä en tykkää auringosta.
P: Tykkäätkö sä kesästä?
Minä: En oikein.
P: Entä talvesta?
Minä: Talvi on ihan ok, mut syksy on paras.

P: Mites paino?

Minä: Se on noussut. Mä oon syönyt ihan liikaa. Mä olen huono anorektikko.

P: Eli sä et ole niin sairas.

P: No miten muuten on mennyt?
Minä: No ihan ok... tai tätä samaa tää aina on. Mut mä en pysty keskittymään mihinkään. Mä katson vaikka tv-ohjelmaa ja 10 minuutin päästä mä haluan tehdä jotain muuta. Mä teen hetken jotain muuta ja sitten mä kyllästyn taas... ja mä olen niin väsynyt, että mä haluaisin vaan nukkua. Mä en jaksa hoitaa mitään asioita. Sitten kun mulle tulee joku pakollinen meno, vaikka hammaslääkäri, niin mä hoidan kaikki muut hoidettavat asiat samalla. Kun mä en vaan jaksa lähteä kotoa.
P: Onko se fyysistä väsymystä vai sitä ettei huvita?
Minä: Ihan väsymystä.

P: Mä katselin näitä sun skeematestin vastauksia. Sulla on selkeästi hallitsevina tunnelukkoina vaativuus ja epäonnistuminen, mistä me ollaankin puhuttu. Lisäksi sulla on vahvoina riittämätön itsekontrolli ja rankaisevuus. Mitä mieltä sä olet näistä tuloksista?
Minä: Joo kyllä ne pitää paikkaansa.
P: Sitten sellaisia mitä sulla ei ole ollenkaan on hyväksynnän haku, ulkopuolisuus ja kaltoin kohtelu. Mutta se on hyvä, että sä pystyt luottamaan ihmisiin.

P: Sitten täällä on oikeutus: "Sinun on vaikea hyväksyä vastustusta, kun haluat jotain.". Mitä jos sä et ole saanut lapsena jotain mitä sä olet halunnut?
Minä: No kun mä olen aina saanut kaiken mitä mä olen halunnut. Äiti sanoo, että mä olen ollut aina kiltti lapsi. En mä ole koskaan mankunut tai heittänyt itkupotkuraivareita, jos mä olen halunnut jotain. Mä olen saattanut kaupassa vaan katsella jotain lelua ja vanhemmat on saattaneet kysyä, että haluaisinko mä sen ja kun mä olen vastannut myöntävästi, ne on sanoneet että ostetaan se sulle.
P: Onks sulla ollut kotiintuloaikoja?
Minä: Ei.
P: Mitä sä ajattelet tästä?
Minä: Että mä olen pilalle hemmoteltu, haha.

Minä: Musta tuntuu, ettei kukaan mun kaveri pidä musta oikeasti. Että ne on mun kanssa vaan säälistä, kun ne tietää miten mulla menee. En mä usko, että mä pitäisin itse itsestänikään, jos mä olisin joku muu.
P: Miksi susta tuntuu, että ne ei pidä susta?
Minä: Koska mun mielestä mä olen vaan itsekäs ja ärsyttävä ja määräilevä... ja mä puhun joskus varmaan ihan liikaa.

Nyt en osaa kirjoittaa muuta. Ensi kerralla sitten.

R.E.M. - The One I Love

Oh no, you shouldn't have eaten that

Kuulumisia. Vihdoinkin. Anteeksi taas pitkä postaustauko. Mutta kiitos ihanaiset, ettette kadonneet minnekään.

Iltapäivällä oli luuntiheysmittaus. Ensin otettiin pituus ja paino. Paino on viime päivinä noussut. Vaa'an lukema näytti aivan liikaa. Asiaa ei parantanut se, kun hoitaja vielä ilmoitti ääneen näytöllä loistavan lukeman. Hiero nyt oikein suolaa haavoihin.

Asetun sängylle makaamaan alusvaatteisillani ja kone naksuttaa ylläni lukien minua kuin viivakoodia. Otetaan seuraavaksi oikea lonkka. Suunnilleen tasan vuosi sitten olin tässä samassa mittauksessa. Silloin minulla todettiin osteopeniaa eli osteoporoosin esiastetta. Tilanne ei ole ainakaan voinut siitä parantua. En ole syönyt nyt sen paremmin kuin vuosi takaperinkään. Olen 23 ja minulla on luukatoa. Ei tämän näin kuuluisi mennä. Olen ajatuksissani ja polveni nytkähtää. Saamari. Meneeköhän kuva nyt uusiksi? Ei mene, onneksi.

Mittauksen jälkeen kävin iskän kanssa kahvilla. Otatko sä jotain kahvin kanssa? Pelkkä kahvi. Vain pelkkä kahvi. Kuitenkin jostain syystä käteni tarttuvat pullapihteihin ja lastaavat tarjottimelle valtavan berliininmunkin. Mitä minä olen tekemässä? Mitä helvettiä minä olen oikein tekemässä?

Otatsä tästä puolet, kun tää on näin iso? Iskä ei ota. Helvetti. Helvetin helvetti. Rasvaa tihkuva munkki tönöttää pienellä paperilautasella ja kun haukkaan siitä, voin melkein tuntea kuinka rasva ja sokeri imeytyvät kehooni ja muotoutuvat valkoiseksi, löllyväksi läskiksi vyötärön tienoille ja reisiin. Munkki maistuu hyvältä, myönnän, mutta minulla ei ollut mitään tarvetta syödä sitä. Eikä oikeutta. Painokin noussut. Onneksi en ole syönyt tänään sen lisäksi muuta kuin pienen kulhollisen salaattia ja kaksi pientä luumua. Mutta silti.

Hävettää. Hävettää niin, että meinasin jättää koko munkkiepisodin julkaisematta. Mutta parempi kertoa totuus niin empähän tee tätä virhettä toiste. Liian häpeällistä. Itseinhokin on valtava. Yh.

Huomenna on hammaslääkäri ja labroissakin pitäisi vielä käydä. En jaksa. En jaksa koko ajan rampata siellä sun täällä, testeissä ja virastoissa. Haluan pysyä kotona ja nukkua. Olen niin väsynyt. Antakaa mun vaan nukkua.

Bo Saris - The Addict

Buy a can of beans

10 päivää. Luvattoman pitkä postaustauko. Anteeksi. Olen kyllä halunnut kertoa kuulumisiani, mutta olen unohtanut taas kuinka kirjoitetaan.

Tiistaina oli hone eli hoitoneuvottelu lääkärin ja psykologin kanssa. Lääkäri olisi halunnut nostaa Sertralinin 100 mg:aan. Minä vastustin. En jaksa lääkeruljansseja. En nyt kun lääkkeen vaikutus on tasaantunut ja sivuoireet melkein kokonaan hävinneet. Voin olosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin. Lääke auttaa. Kyllä, myönnän. En ole viikkoihin tuntenut ahdistusta. Oli ihan hyvä ajatus aloittaa se. En vain näe nyt tarvetta annostuksen nostolle.

Mites toi ravitsemusterapeutti, ootko käynyt sen luona? Pitäisikö varata sulle aika? Ei, ei varata. Viimeinen käynti oli huhtikuussa. Silloin sovimme, että lopetan käynnit hänen luonaan. Minulla ei ollut motivaatiota noudattaa annettua ateriasuunnitelmaa. Minulla ei ollut motivaatiota parantua. Ei ollut silloin. Eikä ole nytkään. Jos löydän motivaation, voin jatkaa käyntejä. Mutta nyt minusta on parempi, että käyntini saa joku, joka todella haluaa parantua.

Voisitko sä sitten vaikka edes lisätä ruokavalioosi tofua ja muita proteiininlähteitä, kerta sä olet kasvissyöjä? Voin. Voin minä. Siihen minä voin suostua.

Ensi kuun aikana pitää käydä vielä labroissa ja EKG:ssä. Taas. Huoh.

Tälläinen tuli myös väsättyä psykologille. YSQ - Young Schema Questionnaire eli skeemojen tunnistaminen ja niiden ilmeneminen nykyelämässä. Kotiläksyjä saan paljon, mutta minusta on ihan kiva tehdä niitä. Varsinkin testejä ja lomakkeiden täyttämisiä.

Tästä nyt tuli vähän jähmeä teksti, mutta tulin nyt ainakin ilmoittamaan, että olen vielä hengissä.

Santogold - Shove It

Neutral thoughts

Perjantainen psykologikäynti.

Psykologi: No mites on mennyt?
Minä: Ihan ok.
P: Kerro vähän enemmän.
MInä: En mä oo tehnyt oikein mitään, kun ei oo huvittanut tehdä mitään.

Minä: Mun paino on laskenut! Mun täytyy iloita tästä nyt, kun mä tiedän ettei se ilo kestä pitkään.
P: Paljon se on nyt?
Minä: 40,1 kg.

P: Mitä sä ajattelit silloin osastosta?
Minä: Aluks mä en sietänyt sitä yhtään, mut oli se sitten ihan ok paikka. Paitsi että mua ärsytti, kun mun paino nousi.
P: Eikö sulla ollut mitään paranemisajatuksia, että "Jes, nyt mä paranen tästä anoreksiasta"?
Minä: Ei. En mä halua parantua. Mä haluan olla laihempi.

P: Ootko sä kuullut anoreksian vaiheista?
Minä: En.
P: 1. vaiheessa kaikki on ihanaa: paino laskee ja laihtuu. Olo on hyvä ja vähäenergisempi ravinto saattaa aluksi tehdä jopa vähän energisemmäksi. Tuntuu hyvältä. 2. vaiheessa esiin tulee anoreksian negatiiviset puolet ja kaikki fyysiset vaivat. 3. vaihe on muutos ja siinä alkaa paraneminen, kun tajuaa, että haluaa parantua. Missä vaiheessa sä olet?
Minä: Varmaan ekassa.
P: Sä olet ollut siinä jo aika kauan. Vaikka sehän on tietysti yksilöllistä.

P: Mitä sä olet ajatellut tehdä tulevaisuudessa, vaikka puolen vuoden päästä?
Minä: En mä ole ajatellut. En mä halua elää... Mut en mä halua vielä kuolla. Ens kuussa tulee ensi-iltaan Nälkäpelin toinen osa... joo on mulla hyvät syyt elää, haha... ja sitten tulee joulu ja molempien vanhempien synttärit.
P: Entäs sen jälkeen?
Minä: No sitten ei ole mitään.
P: Eiks sulla ole mitään haaveita?
Minä: Ei enää... tai on joitakin, mut ei niillä ole enää merkitystä.

P: Mitä sä ajattelit tänään kun sä kävelit tänne?
Minä: En mitään järkevää.
P: Kerro silti.
Minä: No ensin mä ajattelin, että hitto mä unohdin kuitenkin sen sateenvarjon kun sataa, mut en mä jaksa hakea sitä... sitten puolimatkassa mä tajusin, että mun takissahan on huppu... yksi nainen ärsytti kun se käveli mun edellä niin hitaasti, mutta mä en päässyt sen ohi... mä kävin Gina Tricotissa ja siellä soi Sébastien Tellierin Roche ja mä mietin että ai tää olikin näin hyvä biisi, ja Ginassa oli alet, mutta mä en löytänyt kuin kahdet alushousut niistä joissa on kolmen tarjous, mutta mä ostin ne kuitenkin ja mä ostin kynsilakkoja, joiden takia mä sinne menin ja mä säikähdin eka, että siellä ei ollut enää yhtä, jonka mä halusin, mut oli siellä.
P: Sähän olet ehtinyt ajatella paljon. Ja noi oli kaikki aika neutraaleja ajatuksia. Ei mitään masentavia tai negatiivisia, huomasitko?
Minä: Joo. Mut kaupungilla mä keskityn enemmän ympäristöön. Kotona on eri asia.

P: Huomioitko sä kaupungilla miten paljon muita ihmisiä?
Minä: En juurikaan.
P: Mitä jos joku katsoo sua? Mitä sä ajattelet?
Minä: Mä ajattelen, että se miettii "Vitsit, kun toi on laiha!", ihan sama millainen ihminen se on, vaikka mä tiedän, ettei se niin ajattele. Mut siitä tulee hyvä mieli, kun uskottelee itselleen niin.
P: Ajattelisiko se ihminen "Vau, kuinka laiha!" vai "Kamalan laiha!"?
Minä: Varmaan negatiivisesti. Mutta se olisi mulle silti kohteliaisuus.

P: Mitä sä aiot tehdä tänään?
Minä: Meen kauppaan ja kirppikselle ja... en tiiä.
P: Eli tää päivä on ainakin tähän asti ollut ihan hyvä, eikö. Voisitko sä ajatella, että loppupäiväkin tulee olemaan ihan hyvä?
Minä: Joo kai mä voin.
P: Meillä on seuraava aika sitten keskiviikkona. Yritetään tehdä siitäkin päivästä hyvä.

Wang Chung - Space Junk

Temporarily happy

Aamu alkaa punnituksella. Aina. Tiedän, että on naurettavaa punnita itsensä joka päivä, mutta minun on vain tehtävä se. Pahempaa on epätietoisuus. Se, onko paino mahdollisesti noussut. Ja jos on niin kuinka paljon. Joinain päivinä olen ehdoton: punnituksessa ei saa olla yllä mitään, ei edes hiuslenkkiä. Useimpina päivinä punnitsen itseni alusvaatteisillani. Sen enempää ei päällä saa olla. Muuten tulos olisi epätarkka.

Asetan vaa'an lattialle ja painan sen päälle. Odotan lupaa astua vaa'alle. Pieni jännitys ja pelonsekainen odotus valtaa mielen siitä huolimatta, että tämä tapahtuma on jokapäiväinen asia. Tämä pienisuuri prosessi määrittää päivän. Joko päivä lähtee käyntiin hyvin, neutraalisti tai huonosti.

Numero lävähtää näytölle. Olen haljeta onnesta. Vihdoinkin! Vihdoinkin paino on laskenut. Jo viikkoja se on jojoillut ees taas, pääosin kuitenkin pysynyt paikoillaan. En minä ole oikeastaan mitään syönyt, mutta kehoni on ollut säästöliekillä, joten painokaan ei ole laskenut. Mutta nyt, nyt se on viimein laskenut! Useita satoja grammoja on lähtenyt ja BMI on nyt 16,1. Paino on enää aavistuksen verran neljänkympin puolella. Pian numero tulee alkamaan kolmosella. Vyötärönympäryskin on kaventunut muutaman sentin. Täydellistä.

Hymyilen peilikuvalleni. Se virnistää takaisin, Et sä sisko ookaan niin toivoton tapaus. En olekaan. Kyllä musta voi vielä keiju tulla. Minä hymyilen. Tämän pienen hetken ajan minä olen onnellinen. Ja siitä kannattaa pitää kiinni, sillä tiedän ettei se tunne kestä kauaa. Tekee mieli tanssia! Tämä päivä on hyvä. Tämä päivä on ehdottomasti hyvä.

Yes - Owner Of A Lonely Heart

XXS

Taas tulee tekstiä psykologikäynnistä. Yritän seuraavaksi saada jotain muutakin kirjoitettua.

Psykologi: Miten on mennyt?
Minä: Nyt on mennyt taas huonommin. Mut se johtuu tosta lääkkestä.
P: Ootko ollut ahdistunut?
Minä: En niinkään. Mut masentunut.
P: Pärjäätkö sä?
Minä: Joo. Mä oon tottunut näihin mielialan huononemisiin aina kun aloittaa uuden lääkkeen.

P: Ootko käynyt nyt vaa'alla?
Minä: Joo. Paino oli laskenut!
P: Mikä sun painoindeksi on nyt?
Minä: 16.2.

P: Katoitko sä netistä niitä normaalipainoisten naisten kuvia niin kuin mä viimeks pyysin?
Minä: Joo katoin.
P: No miltä ne susta näyttivät?
Minä: Terveiltä.
P: Heräskö sulla mitään ajatuksia, että sä haluaisit näyttää samalta?
Minä: Ei. Mä haluun olla laihempi.
P: Niin no se oliskin ollut liian hyvää ollakseen totta.

P: Me voitais katsoa niitä tehtäviä, jotka sulla oli tehtävänä... Oliko susta vaikea erotella tunteet ja ajatukset toisistaan?
Minä: Ei ollut paitsi ehkä muutamassa kohdassa.
P: Niin kun tunteet ja ajatukset on niin lähellä toisiaan. Joskus joku asia saattaa tuntua tunteelta, vaikka se on oikeasti ajatus.

P: Sähän olet tuntenut aika montaakin tunneta tän viikon aikana, vaikka joskus sä sanot, ettet ole tuntenut muuta kuin masennusta tai ahdistusta. Eli kyllä sä osaat erottaa tunteita... Sä olet tuntenut innostustakin?
Minä: Joo kun mä olin shoppailemassa.
P: Ostitko vaatteita?
Minä: Joo.
P: Miltä susta tuntuu sovittaa vaatteita ja katsoa itseä peilistä?
Minä: Ei se tunnu vaikealta. Mulla on shoppaillessa aina hyvä fiilis, kun saa uusia vaatteita... paitsi jos ei mahtuisi tiettyyn kokoon.
P: Mitä kokoa sä olet?
Minä: Xs, joskus xxs. Silloin se vaan harmittaa, jos löytää jonkun kivan paidan, josta on xs liian iso eikä siitä ole pienempää kokoa. Ja mä sovitin just kivoja farkkuja, mut mä en voinut ostaa niitä, kun niissäkin oli pienin koko liian iso.
P: Voisitko sä ostaa paidan, joka olis kokoa s tai m, jos se istuisi hyvin?
Minä: Siis joo voisin. Mulla on kotona joitain s-kokoisiakin vaatteita.

P: Huomasitko, että täällä kerroksessa oli aika tyhjää?
Minä: Ai, en huomannut.
P: Joo me muutetaan ens kuussa toiseen rakennukseen, mutta me voidaan sopia seuraavien viikkojen ajat vielä tänne. Ja hoitoneuvottelu lääkärin kanssa on 29.10.

Carolina Liar - I'm Not Over

Shall we order pizza?

Olen ollut viime päivinä niin väsynyt, etten ole jaksanut edes kirjoittaa tänne mitään. Pahoittelut siitä. Tässä tulee nyt viime perjantain psykologikäynnistäni.

Psykologi: Miten sulla on mennyt?
Minä: Ihan ok, kai. Tai nyt on mennyt vähän paremmin. Ei siis oo ollut mitään parempia päiviä, mut parempia hetkiä.
P: Se on hyvä kuulla. Ehkä se lääke alkaa vaikuttaa.

P: Me puhuttiin viimeks epäonnistumisesta ja siitä, että sä pelkäät sitä ja välttelet tilanteita, joissa sä saattaisit epäonnistua. Mut mitä onnistumisen kokemuksia sulla on nyt ollut?
Minä: Öö... ei kai mitään.
P: Ei edes mitään pieniä?
Minä: No jos on ollut niin mä en muista niitä enää.

P: Mitä tunteita sä oot nyt tuntenut?
Minä: No... masennusta ja ahdistusta ja... en mä tiiä.
P: Masennus ja ahdistus on laajoja tiloja. Yleensä ihmiset tuntee paljon muutakin, jotka on eroteltavissa noista. Ootko sä tuntenut näistä jotain?

Saan käteeni lapun erilaisista tunteista. Tunnistan muutamia niistä tunteneeni viikon aikana. Useampaakin saatoin tuntea. Enää en muista. En tiedä, mitä olen oikeastaan tuntenut. Vai olenko tuntenut oikeastaan mitään.

P: Mä annan sulle kotitehtäväksi listata eri tunteita, joita sulla on viikon aikana, että sä oppisit tunnistamaan ja erittelemään niitä. Ja saat vielä toisenkin kotitehtävän, jos ei haittaa. Tässä toisessa paperissa on eri tiloja ja sun täytyy kirjoittaa, onko kyseessä tunne vai ajatus.

Minä: Mä kuvasin viime viikolla kaiken mitä mä söin... niin mulla olis ne kuvat.
P: Joo mä voisin katsoa ne.

P: Leipä... rahka... leipä...
Minä: Joo leipää mä en olis kyllä saanut syödä. Mut mun teki mieli, kun en ollut pitkään aikaan syönyt. Ja sitä rahkaa mun ei ollut tarkoitus syödä kokonaan... mut söin sitten kuitenkin.
P: Ootko sä syönyt aina yhden, vaikka nyt leivän, kerrallaan?
Minä: Joo. Siks ne on kuvattuna erikseen.
P: Sitten on pieni kulhollinen salaattia...
Minä: Mä en syönyt sitä kokonaan.
P: Mikset?
Minä: Koska mä tulin jo kylläiseksi.
P: ... ja leipä... ja taas salaattia...

Minä: Ne on jo eri päivältä. Tai siis siinä on jo kolmas päivä.
P: Siis sä olet syönyt kolmen päivän aikana kolme leipää, kaks salaattia ja rahkan?
Minä: Niin.
P: Haluatko sä osastolle?
Minä: En.
P: Tätä menoa sä joudut sinne. Tai voidaan me harjoitella täälläkin syömistä. Tilataanko pizzat?
Minä: Haha, joo ei tilata.
P: HUS:lla esimerkiksi on paljon tiukempaa kuin täällä. Siellä seurataan painoa ja painon pitää nousta, jotta saa olla hoidossa. Oliko se jopa puoli kiloa viikossa. Täällä on paljon lepsumpaa siihen nähden.

Strawberry Machine - Twinkle Of The Stars, Little Stars, Shining Stars

50 mg happiness once daily

Pyörittelen valkeaa pilleriä sormissani. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, onko tämä hyvä ajatus. Huuhdon pillerin vesitilkalla alas. Sinne meni. Ja tästä se taas lähtee. Pillerirumba.

Seronil. Cipralex. Mirtazapin. Sepram. Doxal. Venlafaxin. Valdoxan. Azona. Paroxetin. Sertralin. Onko niistä mikään todella auttanut? Venlafaxin, ehkä. Paitsi että siinä sivussa se teki minusta zombien, kirjaimellisesti elävän kuolleen. Tai ehkä lääkkeet ovat auttaneet sen mitä ovat voineet. Ehkä ne eivät pysty enempään. Annostuksia on nostettu. Ja laskettu. Venkslattu ees taas. Sitten olen vaihtanut toiseen, paremman toivossa. Ehkä mitään parempaa ei ole. Ehkä minun on vain kärsittävä.

En ota selvää äidistä. Ensin äiti kauhistelee popsimiani pillerimääriä. Ei noi lääkkeet voi olla hyväksi. Mitä nekin sisältää. Ja mitä ne tekee sun keholle pitkällä aikavälillä. Nyt kun olen ollut ilman lääkkeitä, on äiti pohtinut, että josko jokin lääke olisi sittenkin hyvä olla. Just. Ota tostakin nyt selvää. Iskä ei ota kantaa.

Muutama tunti on kulunut ja tunnen jo sivuvaikutukset. Hirmu kiva juttu. Päätä särkee, sormia pistelee, mikä tekee kirjoittamisesta ikävää, ja huomaan koko ajan purevani leukojani yhteen. Olo on oksettava. Ainakaan ei tee mieli ruokaa. Oksettaa jo pelkkä ruuan ajatteleminenkin. Eikä ole edes nälkä. Joten eipä tarvitse syödä. Jotain hyvää tässäkin.

Yle Teemalta tuli noin viikko sitten dokumentti itsetuhoisista nuorista. Ei kyllä kovinkaan kummoinen, mutta dokkarin voi katsoa tästä.

Divine Fits - Flaggin A Ride

The doctor didn't like it

Psykologiaika. Viimeinkin.

Psykologi: Miten sulla on mennyt?
Minä: Huonosti. On vaan koko ajan sellainen koomaolo.
P: Meniks sulla nyt mitään lääkettä?
Minä: Ei mee.
P: Miksei?
Minä: Koska mä halusin kokeilla olla ilman.
P: Lopetitko sä ne silloin keväällä itse vai lääkärin määräyksestä?
Minä: Itse.
P: Mitäs lääkäri sanoi asiaan?
Minä: Lääkäri ei tykännyt.
P: Auttoiko se lääke sulla silloin?
Minä: Kai se vähän. En mä tiedä onko noista mikään nyt sillä lailla oikeen auttanut.
P: Niin kun mä mietin, että pitäiskö sun kokeilla aloittaa ne uudelleen. Jos ne auttaisi tohon sun oloon.
Minä: No mä en kyllä tykkää mutta... en mä kestä tätä oloakaan enää. Kun ei pysty ajattelemaan eikä mitään. Niin kai mä voin kokeilla.

Hitto. Nyt mun varasto menee. Lähes korkkaamaton paketti antidepressantteja. Olin ajatellut säästää ne hätätilannetta varten. Jos tulee pakottamaton tarve ottaa ne kaikki. Kerralla. Mutta parempi näin, eikö?

P: Meillä on parin kolmen viikon päästä sitten se hoitoneuvottelu lääkärin kanssa niin voisi silloin keskustella asiasta lisää kun näkisi sitten jo tuloksiakin, että miten se lääke vaikuttaa.

Aloitetaan siis uudelleen Sertralin 50mg. Että nappia naamaan vaan.

P: Mitä sä mietit?
Minä: En mitään.
P: Onko sulla taas sensuuri päällä, että sulla on mielessä asioita, mutta ne ei sun mielestä oo tärkeitä?
Minä: Joo.
P: No kerro jotain mikä ylittää uutiskynnyksen.
Minä: Öh... kun on mulla mielessä tärkeitäkin asioita, joista mä haluaisin puhua, mut mä en saa sanottua niitä ja sitten mä kanniskelen niitä mukanani aina tänne ja taas takaisin kotiin. Siitäkin on tullut sellainen tapa.
P: Sä voisit kirjoittaa niitä asioita ylös paperille.
Minä: Kyllä mä kirjoitankin. Mut se ei takaa, että mä sanoisin ne ääneen.
P: Voisitko sä kirjoittaa sen asian mulle nyt paperille?
Minä: Kyllä mun pitäis pystyä sanomaankin ne kun ei ne nyt niin vaikeita oo.
P: No kerro joku asia.

Hiljaisuus.

Minä: Mä viiltelin. Eilen. Ja viime viikolla kaks kertaa.
P: No toi on kyllä tärkeä asia puhua. Miksi sä viiltelit?
Minä: Viime viikolla mua ahdisti hirveästi kaikki asiat mitkä piti hoitaa.
P: Ahdistiko sua eilenkin?
Minä: Ei. Mä halusin vaan tuntea oonko mä enää edes elossa.
P: Auttoiko se?
Minä: Kyllä musta hetken tuntui, että mä oon taas elossa... mut sit kooma palas.

Eräästä asiasta, jonka olin ajatellut skipata:

P: Musta on hienoa, että sä menit sinne ja kohtasit sen asian, vaikka sä olit ajatellut välttää sen.
Minä: No oli vähän niin kuin pakko. Mut mä oon huomannut kyllä vältteleväni joitain asioita. Kun mä pelkään epäonnistuvani ja kokevani häpeän tai nolouden tunteita. Ei niinkään se epäonnistuminen, mut noi tunteet. Niitä mä en halua kokea.
P: Tuleeko sulle mieleen jotain esimerkkitilannetta?
Minä: Ei mulle nyt tuu.

Minä: Mulle on alkanut tulla sellaisia ahdistuskohtauksia, ettei meinaa saada happea ja tuntuu, että tukehtuu. Ne on nyt lisääntyneet. Mä en tiedä pitäiskö mun mennä yleislääkärille,  kun mä en tiedä onks ne psyykkisiä vai fyysisiä.
P: Onks sulla ollut aiemmin paniikkikohtauksia?
Minä: Ei oo.
P: Ne on varmaan niitä. Voi ne tietty olla astmaakin.
Minä: Mä googletin astman oireita, mut en mä oikein usko. Mut ne kohtaukset tulee aina vaan kotona.
P: Paniikkikohtaukset voi tulla missä vaan.

P: Me ei nyt puhuttu syömisistä tänään. Mä voisin antaa sulle kotiläksyksi kuvata sun syömiset niin mä saisin käsityksen, että minkä verran sä syöt. Sä voisit myös kirjoittaa ylös sellaisia tilanteita, joita sä vältät viikon aikana. Ja ottaa aikaa ja kirjata niiden paniikkikohtausten keston... Oho, nyt sulle tuli kyllä aika paljon kotitehtäviä.
Minä: Kyllä mä selviän.

Wye Oak - Civilian

Pretty good day

Tämä päivä on ollut ihan hyvä. Kyllä, ihan hyvä. Millainen on hyvä päivä? Normaalilla ihmisellä siihen kuuluisi kahvittelua ystävän kanssa, valmiiksi saatu kouluprojekti, hoidettuja asioita, hyvää mieltä ja seuraa. Minulle hyvä päivä on sellainen, kun en viiltele ranteitani auki ja itke puolta päivää olemassaoloani ja sitä kuinka tahdon kuolla. Tänään en ole halunnut kuolla. En ole edes ajatellut kuolemaa. Vaikka ei se sitä tarkoita, ettenkö silti tahtoisi kuolla.

Nämä hyvät päivät ovat käyneet niin harvinaisiksi, etten tahdo uskoa niiden olemassaoloon edes sellaisen kohdatessani. Mutta kyllä tänään on ollut sellainen päivä. Tuntuu erilaiselta. Mieli ei ole tasaisen harmaa. Se on tänään kevyempi. Aavistuksen verran plussan puolella.

Olen shoppaillut. Collegehousut, uusi lompakko, kaulahuivi, IPhoneen leopardikuoret. Hey, my name is Minerva and I'm a shopaholic. Niin. Mun piti säästää. Piti. Mutta kun shoppailusta saa euforiaa. Hetkellistä, mutta kuitenkin. Ja minä tarvitsen näitä pieniä hyvänolon kokemuksia pysyäkseni hengissä.

Tämä päivä oli hyvä. Huominen enää tuskin on. Kahta hyvää päivää ei voi olla peräkkäin. Ei vain voi. Ei minun elämässäni. Sitä paitsi tämäkin päivä on jo ohi.

Reino & The Rhinos - Kuulut unelmiin

Shall we plan your funeral?

Perjantai. Aika psykologille. Istun jälleen samalla tuolilla. Vai istuinko viimeksi viereisellä. En muista enää. Mietin, että minun pitäisi seuraavalla kerralla istua muualla, koska on hölmöä istua aina samalla paikalla. Ihan kuin olisin jotenkin neuroottinen. Mutta vielä hölmömpää olisi istua kauimpana psykologin huoneen ovesta. Etenkään kun odotustilassa ei ole ketään muita.

Ei minua haittaisi, vaikka siellä olisi muitakin. Paitsi jos siellä olisi toinen anorektikko. Laihempi kuin minä. Silloin minuun iskisi taas se läskiahditus ja luultavasti ryömisin odotustilan penkkien alle häpeämään. Ehkä istun ensi kerrallakin tässä. Tai viereisellä tuolilla.

Psykologi: No mites on mennyt?
Minä: Huonosti. Mulla on ollut tosi sekava olo.
P: Sellainenko mistä viimeksi puhuttiin?
Minä: Joo.
P: Onko susta tuntunut niin kuin sä katsoisit itseäsi ulkoa päin tai että sä olisit jotenkin irrallinen itsestäsi?
Minä: Joo. Tavallaan. Välillä. Mulla on kanssa välillä sellainen poissaoleva olo. Ei että olisi omissa ajatuksissaan vaan niin kuin olisi jossain toisessa maailmassa.
P: Onko sulla nyt sellainen olo?
Minä: Vähän. Mut ei pahasti.
P: Kuinka monta prosenttisesti sä olet nyt läsnä tässä?
Minä: Mm... jotain 85%. Että ihan hyvin kyllä.

P: Miten sulla meni tapaaminen lääkärin kanssa?

Minä: Ihan hyvin. Paitsi että unohdin kysyä ne labratulokset.

P: Mä voisin kyllä tulostaa ne sulle, mutta sä et varmaan ymmärtäisi niitä.

Minä: En ainakaan kaikkea.

P: Sun kannattaa soittaa lääkärille.

P: Miltä sun elämä näyttäisi viiden vuoden päästä, jos se olisi sellainen kuin sä haluaisit?

Minä: En mä halua olla täällä enää viiden vuoden päästä.

P: No jos nyt kuvitellaan.

Minä: No mulla olisi mies ja opiskelupaikka OKL:ssa ellen mä olisi jo valmistunut... ja mä haluaisin koiran. Ja mä jaksaisin taas juosta pitkiä matkoja.

P: Entäs elämä viiden vuoden päästä, millaista sä et haluaisi?
Minä: Että kaikki jatkuu niin kuin nyt. Että mulla ei olisi opiskelupaikkaa. Mä en kestäisi katsoa kun mun kaverit menee elämässä eteenpäin enkä mä itse saa mitään aikaan.
P: Kumman elämän sä noista valitsisit?
Minä: Loogisesti ajateltuna tietysti ton ensimmäisen vaihtoehdon, mutta kun mä en halua kumpaakaan. Mä en halua elää.
P: Sitten siinä paremmassa vaihtoehdossa täytyi mennä jotain pieleen.
Minä: Ei, ei siinä mennyt.

P: Mä en voi hoitaa sua, jos meillä ei ole yhteistä tavoitetta.

Aiotko sinä nyt heittää minut pihalle? Oikeasti?

P: Vai aletaanko me suunnitella sun kuolemaa?

Saattohoitoterapiaa. Miksei?

P: Onko sun kanssa puhuttu noista syömishäiriökeskuksista?
Minä: Ei oo.
P: Esimerkiksi Malmilla on sellainen. Ne on erikoistuneet nimenomaan syömishäiriön hoitoon. Mä mietin sulle sellaista.
Minä: En mä ole tarpeeksi sairas sinne. Muut on siellä paljon laihempia. Mä syönkin paljon enemmän kuin ne.
P: Mutta kun sairauden vakavuutta ei mitata laihuudella.

Minä: En mä tiiä... Ei syömishäiriö haittaa mua. En mä halua parantua siitä. Ei mulla olis motivaatiota sinne.

Alamme sopia ensi viikon aikaa. Normaalisti kaivaisin kännykän laukustani, johon merkkaisin seuravaan ajan. Sen sijaan istun hiljaa paikoillani enkä liikahdakaan.

P: Jäitkö sä miettimään jotain?

Mä viiltelin. Maanantaina. Ja torstainakin. Kerro. Kerro se. Mutta minä en kerro.

Minä: En mä mitään.

Sovimme ensi viikolle ajan perjantaille ja minä lähden mukanani pussillinen asioita, jotka jäivät taas lausumatta ääneen.

Ninetoes - Finder