Tänään aloitettiin pienehkö remontti mun asunnossa. Mä olen aivan poikki, kun olen änkenyt tavaraa kaappeihin mitä mahtuu ja mitä ei mahdu olen siirrellyt huoneesta toiseen remontin tieltä ja imuroinut sahanpölyä ja luutunnut ja ties mitä. Normaali terve ihminenkin olisi väsynyt saati sitten minä. Mä olen melkein kuollut.
Sekin väsyttää, että mun kotona on koko päivän muita ihmisiä. Tuttuja ihmisiä, joiden kanssa mun ei tarvitse edes mitenkään seurustella, keittää vaan remppakahveja. Mutta silti. Mä en jaksaisi minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä. Mä haluaisin olla vaan yksin kotona ja maata sängyssä ja nukkua. Masennus väsyttää. Anoreksia väsyttää. Koko tää elämä väsyttää.
Mä olen jo niin uupunut, etten mä meinaisi jaksaa enää edes puhua. Välillä kaupassakäyntikin tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Ei, en tarvitse apua, kattelen vaan, kiitos. Joo otan kuitin. Laita vaan pakasteet pieneen pussiin. Ei oo plussakorttia. Hei, kiitos, näkemiin. Älkää kysykö multa mitään. Älkää puhuko mulle. Mä en jaksa vastata. Jossain vaiheessa mä en varmaan jaksa enää ollenkaan puhua. Puhelimessa puhuminenkin tuntuu välillä niin raskaalta, että mä yritän hoitaa asian mahdollisimman nopeasti ja saada vaan puhelun lopetettua. Vaikutan varmaan tosi tylyltä, tiedän. Oikeasti en meinaisi jaksaa vastata koko puhelimeen, mutta pakko. Mä huolestuttaisin ihmiset muuten.
Huomenna on aika psykologillekin ja mä olen kerrankin ihan odottanut sitä. Terapiaa mä aina odotin, mutta psykologin vaihduttua käynnit on tuntuneet vähän pakkopullalta. Nyt mulla olisi kuitenkin asioita, joista mä haluaisin puhua. Mä en vaan tiedä, jaksanko mä ollenkaan puhua. Yhtään mitään. Mä olen niin väsynyt.
Sitä paitsi en mä ole ansainnut tätä. Mä olen laiska, tyhmä ja saamaton. En mä ole tehnyt mitään tai ollut sellainen, että mä olisin ansainnut monen tonnin rempatun kodin ja uusia huonekaluja. Vanhemmat haluaisi remontoida vielä keittiön. Mä yritän toppuutella. En mä edes jaksaisi uusia remontteja. Mä en tiedä, selviänkö mä hengissä tästäkään. Sitä paitsi mä en halua elää. Tää kaikki tuntuu ihan turhalta. Mut en mä sitä vanhemmille sano. Mä sanon, että mulle kelpaa aivan hyvin tämä asunto tälläisenä. Eikä sekään ole vale.
Ben Howard - Oats In The Water
4 kommenttia:
Pääsiskö psykologilla käynnin pakkopullafiiliksestä eroon...? Olet kuitenkin todella etuoikeutettuna kalliin hoidon piirissä!
Apua, oonkohan kauheen tyly. Mä en vastaa puhelimeen koska evvk. En vastaa kaupankassalle jos ei huvita. Ja niin tiiän sen tunteen ku tekis mieli vastata melkein että turpakii, en haluu puhua.. :o Joskus on sellaisia fiiliksiä.
Kyllä varmaan. Se johtuu vaan siitä, että mulla on nyt uusi psykologi. Tota etuoikeutettuna olemista mä kyllä mietin usein ja sitä, että lopettaisin hoidon, jotta mun paikkani saisi joku, joka oikeasti haluaa parantua. Mutta toisaalta mäkin tarvitsen käyntini pysyäkseni hengissä.
Joo mulla on ihan samoja fiiliksiä! Et oo tyly. Tai olisit ehkä niiden mielestä, jotka ei tietäisi sun tilannetta. Mun on pakko vastata, kun muuten ajateltaisiin, että mä olen tehnyt jotain itselleni. :(
Lähetä kommentti