perjantai 13. joulukuuta 2013

Not your time

Astun terveyskeskuksen hissiin. Huokaan. Vastapäisestä nuhruisesta peilistä tuijottaa väsynyt minä takaisin. Nojaan hissin seinään. Väsyttää niin, etten jaksa edes seistä suorassa. Hissi pysähtyy 3. kerroksessa ja muutama ihminen tulee sisään. Ootko sä menossa ylöspäin? Joo. No me ollaan menossa alaspäin, mutta koukataan sitten sieltä kautta. 5. kerros ja hissin ovet avautuvat. Olen ainoa, joka jää pois. Tunnen miten kaikkien hississäolijoiden katseet ovat naulittuna valtavaan metallikylttiin, jossa lukee: 5 Psykiatrian pkl.

Mitäs tässä. Minä nyt vaan satun tarvitsemaan näitä palveluja. Silti hävettää. Ei minua hävetä myöntää sairastavani anoreksiaa. Mutta masennus... kaikkien näiden vuosien jälkeen se on yhä minulle vähän tabu. En ymmärrä. Eihän siinä ole mitään hävettävää. Onneksi en kuitenkaan salaile sitä enää. On helpompaa olla, kun olen kertonut siitä muille. Mutta vielä helpompaa olisi, jos osaisin kantaa sairauteni pystypäin.


Istun yksin odotushuoneessa. Kello tulee puoli kolme. No niin. Sitten viittä yli puoli. No, ehkä edellinen potilas on pudottanut viime minuutin pommin (mitä minäkin harrastin välillä terapiassa, kun en saanut kerrottua vaikeaa asiaa aiemmin käynnin aikana). Ihan normaalia tämä on. Kello lähenee jo varttia vaille. Nyt tämä ei ole enää normaalia. Menen vastaanottoon tiedustelemaan aikaani. Se on huomenna klo 14.30. Vasta huomenna. Kiva juttu.

Kerrankin, kun minulla olisi asioita, joista haluaisin ihan vartavasten puhua. Enkä nyt pääsekään puhumaan niistä. Mutta kyllä minä selviän. Olen selvinnyt ennenkin. Eivätkä ne niin akuutteja asioita ole.

Sain viimein käytyä labroissa ja EKG:ssa. Eihän mun pitänytkään käydä kuin kuukausi sitten. Mutta kun kaikki on niin ylivoimaista enkä meinaa jaksaa hoitaa mitään. EKG otettiin multa ensimmäisen kerran vuosi sitten ollessani osastolla. Silloin hoitaja vain pamahti yksi aamu huoneeseen herättämään minut, että nyt otetaan sydänfilmi. Rintakehään lätkittiin pieniä, pyöreitä, valkoisia tarralappuja ja yhdet lätkäistiin nilkkoihin. Sitten tarroihin kiinnitettiin piuhat ja minun piti maata aloillani ja hengittää rauhallisesti hoitajan tutkaillessa monitoria. Silloin minulla todettiin sydämen vajaatoimintaa. Nyt hoitaja ei nähnyt mitään huolestuttavaa. Pitäisi varmaan iloita tai jotain.



Panic! At The Disco - The Ballad Of Mona Lisa

10 kommenttia:

TM kirjoitti...

Mä niin tiedän tunnen sen tunteen. Häpeän. Kyllä minä olen masentunu. Siinä vaiheessa saa halveksivia katseita. Sitä ei vaan ymmärrä, enne kuin sen itse kokee.
Voimahaleja <3

Pikkusisko kirjoitti...

Hei, onko siinä kyseisessä rakennuksessa jossa käyt psykiatrian poliklinikalla nuorisopsykiatrian pkl kerroksesa 4?

Anonyymi kirjoitti...

Tietenkin sun pitää iloita :) Ajattele, sekin että sun sydän on kunnossa on yksi askel parempaan. Kaikki ei pysy ikuisesti pahana, vaan parantuu ennemmin tai myöhemmin.

Anonyymi kirjoitti...

"Dating Mr. D" Hyvin nimetty blogi! :)
Parisuhteesi masennuksen kanssa muistuttaa suhdetta, jossa parisi pahoinpitelee sinua. Ympärilläsi on vain surkeita vaihtoehtoja, joten pysyt paikallasi huonossa suhteessa.
Minä kuvailen masennukseni enemmänkin kiduttavana vanginvartijana. Tosin käytännössä nämä kai kuvaavat aikalailla samoja asioita.
Voimia sinulle... ja niitä muitakin tyhjiä sanoja. :)

pinja kirjoitti...

luulin ennen että ''Dating Mr.D'' tarkoittaa dating mr. doctor. mutta depression natsaakin aika hyvin myös..
tunnistan teksteistäsi itseäni, paljonkin. jaksan ehkä enemmän kuin sinä, mutten osaa siitä oikein iloita. toivoisin niin että löytäisit jonkin asian mistä tarttua kiinni elämässä, nauttia jostain. mutta tiedän sen liiankin hyvin, kun ei löydy mitään. asiat jotka ennen ilostuttivat, eivät enää tunnu missään.
en usko että toivosi on menetetty, luen kauniita tekstejäsi ja voin kuvitella että sinusta tulee vielä jotain suurta. ihan totta, nämä tekstisi ovat varmaan parasta mitä olen koskaan lukenut. älä heitä hukkaan tätä uskomatonta taitoasi.
lämpöä ja jaksamista väsyneisiin päiviisi<3

Pura kirjoitti...

Voi, ei sun pidä missään nimessä hävetä masennusta! Ei siinä ole mitään hävettävää. Osaisinpa sanoa näin itsellenikin, mutta totta se joka tapauksessa on. Oletko varma, ettet ole vain itse kuvitellut halveksivat katseet? Ketään ei pitäisi halveksia masennuksen takia. Eihän ketään halveksita muidenkaan sairauksien takia.

Koita jaksaa! <3

Pura kirjoitti...

Öö... ei mun mielestä. Mutta en kyllä nyt muista kunnolla. Että saattaa olla.

Aah... apua, oletkohan sä nyt selvittänyt mun asuinpaikkani! :O

Pura kirjoitti...

Niinhän mun pitäisi... mutta kun mähän en halua, että asiat muuttuu paremmiksi. :/

Pura kirjoitti...

Kiitos! :) Mä en edes muista mistä mä blogini nimen keksin. Halusin vaan jotain muuta kuin masennusangstmustaatuskaa. :D

Mä taas olen ajatellut Herra M:n alistavana ja itsekkäänä narsistina, joka on saanut manipuloitua mut pysymään suhteessa ja lakkaamaan enää edes haluamasta mitään parempaa, vaikka tiedän, että parempaakin on olemassa.

Kiitos <3 Kyllä ne kaikki tyhjiltäkin tuntuvat sanat merkitsevät paljon.

Pura kirjoitti...

Joo se on Dating Mr. Depression. Täytyy varmaan lisätä asia blogin kuvaukseen tai johonkin, kun se ei näemmä olekaan niin itsestään selvä asia kuin mä olen luullut. Muutkin on melnaan kyselleet, että mitä toi Dating Mr. D meinaa. Mutta tosiaan depressiota se meinaa. Sehän tästä vielä puuttuisi, että alkaisin pokata mun lääkäriä. :D Ei tosin pelkoa, kun on naislääkäri.

Mä tunnen ihan samoin kuin mitä sä kirjoitit. Kiitos hurjan paljon kauniista sanoistasi. Koita säkin jaksaa. Voimahaleja <3 <3 <3

Lähetä kommentti