Minä: Mä ostin iskälle isänpäivälahjaan suklaata ja mua hävetti hirveesti, kun mä laskin sen levyn liukuhihnalle. Mun posket oli varmaan ihan punaiset. Kun en mä voi ostaa herkkuja, vaikka ne tulis muille. Muut vois luulla, että mä ostan itselle... ei ne tietäis, että mä ostan jollekulle toiselle.
Psykologi: Nehän vain ajattelisivat, että sä olet parantumassa. Mutta siis jännä... mä en olekaan ajatellut, että se voisi olla noin päin. Eikö sua sitten hävetä anoreksia?
Minä: Ei.
Minä: Mä en voi syödä enää salaattia mun lempikulhoista. Ne on sellaiset kiinalaiset, sinivalkoiset lohikäärmekulhot, jotka mä ostin joskus yhdestä pienestä aasia-kaupasta.
P: Miksi sä et voi syödä niistä?
Minä: Koska ne on liian isoja. Ja kun mä haluan mun salaattiin aina kaikkea mahdollista niin se kulho tulee aina täyteen. Mä olen siirtynyt nyt pienempiin kulhoihin niin ei haittaa, vaikka ne tulis täyteen.
P: Mistä sulle on tullut tarve säännöstellä salaatin määrää? Kun se on salaattia... eihän siinä ole edes juurikaan kaloreita.
Minä: En mä tiedä... mä vaan tajusin miten isoja ne mun lempikulhot on ja musta tuntuu, että mä syön ihan liikaa.
P: Oletko sä tehnyt sitä viikkojärjestystä, johon sä olet merkinnyt joka päivältä ja tunnilta sun tekemiset ja syömiset? Me voitais kattoa sitä.
...
P: Sä olet aika paljon koneella tai katsot tv:tä. Jos mä väritän punaisella kaiken sen ajan...
Minä: Ei siihen taida paljon muuta jäädä.
P: ...Tästä kynästä loppui kärki. Joo eipä siihen paljoa jäänyt valkoiseksi.
Minä: Ehm... hieman huolestuttavaa. Mut kyl mä tiedän, että mun pitäis vähentää.
P: Jos me katsotaan tästä viikkojärjestyksestä sun syömisiä niin et sä kyllä ole juuri mitään syönyt.
Minä: Mut mä söin keskiviikkona kaks suklaapatukkaa! Ihan kamalaa. Mut mä kävin leffassa ja ja...
P: Saahan nyt leffassa syödä suklaata.
Minä: Ei saa!... Tai no mä en saa.
P: Sulla on taas omat säännöt itsellesi.
Minä: Niin on. Mut viel kaks suklaapatukkaa. Yksin olis riittänyt.
P: Sun pitäis lisätä sun päiviin jotain mielekästä tekemistä.
Minä: Niin... mutta kun mikään ei ole enää mielekästä.
P: Sitten sä voisit ainakin yrittää korjata sun unirytmiä ja harjoitella säännöllistä syömistä, että söisit kolmen neljän tunnin välein, vaikka sitten vähän. Sillä sä et varmaan suostu lisäämään syömisiä, vai?
Minä: En. Mut unirytmin mä ainakin haluaisin korjata. Mua vaan masentaa aamuisin niin paljon.
P: Miksi?
Minä: Kun on kirkasta... ja päivä tuntuu sitten niin pitkältä.
P: Niin kun sulla ei ole mitään tekemistä.
Minä: En mä tahdokaan mitään. Mä en tahdo tehdä mitään.
John Newman - Cheating
4 kommenttia:
Melankolista:( voimii
Niin on. :( Kiitos!
Samaistuin viiteen vikaan riviin, juuri noin tunnen silloin kun on mieli maassa kunnolla itselläni. En halua valoa enkä herätä aikaisin koska silloin ovat kaikki muutkin ihmiset liikkeellä. En voi kulkea rauhassa yksin ulkona. Ja päivä tuntuu niin helvetin pitkältä...jumitan vain netissä väkisin jotain selaamassa.
Jotenkin tuntui hyvältä lukea tuo kohta tekstistäsi. Sellainen "hei, juuri noin se menee!"...
En voi sanoa, että tykkään tilanteestasi, mutta kiva, että pystyin antamaan kohteen, johon samaistua. Mäkin tykkään samaistumisen tunteesta. Varsinkin silloin, jos on tajunnut jonkun asian sopivan itseensä mitä ei ole ennen tajunnut.
Mulle toi valoisuus on tosiaan pahinta. Mä taas en voi liikkua päivisin ulkona, koska tuntuu ettei siellä ole ketään, kun kaikki ovat töissä tai koulussa. Iltaisin on kivempi pyöriä ostarilla ja vaatekaupoissa, kun ei ole kaupan ainoa asiakas. Mä näköjään tarvitsen ihmisiä ympärilleni, vaikken niinkään kanssakäymiseen.
Lähetä kommentti