The doctor didn't like it

Psykologiaika. Viimeinkin.

Psykologi: Miten sulla on mennyt?
Minä: Huonosti. On vaan koko ajan sellainen koomaolo.
P: Meniks sulla nyt mitään lääkettä?
Minä: Ei mee.
P: Miksei?
Minä: Koska mä halusin kokeilla olla ilman.
P: Lopetitko sä ne silloin keväällä itse vai lääkärin määräyksestä?
Minä: Itse.
P: Mitäs lääkäri sanoi asiaan?
Minä: Lääkäri ei tykännyt.
P: Auttoiko se lääke sulla silloin?
Minä: Kai se vähän. En mä tiedä onko noista mikään nyt sillä lailla oikeen auttanut.
P: Niin kun mä mietin, että pitäiskö sun kokeilla aloittaa ne uudelleen. Jos ne auttaisi tohon sun oloon.
Minä: No mä en kyllä tykkää mutta... en mä kestä tätä oloakaan enää. Kun ei pysty ajattelemaan eikä mitään. Niin kai mä voin kokeilla.

Hitto. Nyt mun varasto menee. Lähes korkkaamaton paketti antidepressantteja. Olin ajatellut säästää ne hätätilannetta varten. Jos tulee pakottamaton tarve ottaa ne kaikki. Kerralla. Mutta parempi näin, eikö?

P: Meillä on parin kolmen viikon päästä sitten se hoitoneuvottelu lääkärin kanssa niin voisi silloin keskustella asiasta lisää kun näkisi sitten jo tuloksiakin, että miten se lääke vaikuttaa.

Aloitetaan siis uudelleen Sertralin 50mg. Että nappia naamaan vaan.

P: Mitä sä mietit?
Minä: En mitään.
P: Onko sulla taas sensuuri päällä, että sulla on mielessä asioita, mutta ne ei sun mielestä oo tärkeitä?
Minä: Joo.
P: No kerro jotain mikä ylittää uutiskynnyksen.
Minä: Öh... kun on mulla mielessä tärkeitäkin asioita, joista mä haluaisin puhua, mut mä en saa sanottua niitä ja sitten mä kanniskelen niitä mukanani aina tänne ja taas takaisin kotiin. Siitäkin on tullut sellainen tapa.
P: Sä voisit kirjoittaa niitä asioita ylös paperille.
Minä: Kyllä mä kirjoitankin. Mut se ei takaa, että mä sanoisin ne ääneen.
P: Voisitko sä kirjoittaa sen asian mulle nyt paperille?
Minä: Kyllä mun pitäis pystyä sanomaankin ne kun ei ne nyt niin vaikeita oo.
P: No kerro joku asia.

Hiljaisuus.

Minä: Mä viiltelin. Eilen. Ja viime viikolla kaks kertaa.
P: No toi on kyllä tärkeä asia puhua. Miksi sä viiltelit?
Minä: Viime viikolla mua ahdisti hirveästi kaikki asiat mitkä piti hoitaa.
P: Ahdistiko sua eilenkin?
Minä: Ei. Mä halusin vaan tuntea oonko mä enää edes elossa.
P: Auttoiko se?
Minä: Kyllä musta hetken tuntui, että mä oon taas elossa... mut sit kooma palas.

Eräästä asiasta, jonka olin ajatellut skipata:

P: Musta on hienoa, että sä menit sinne ja kohtasit sen asian, vaikka sä olit ajatellut välttää sen.
Minä: No oli vähän niin kuin pakko. Mut mä oon huomannut kyllä vältteleväni joitain asioita. Kun mä pelkään epäonnistuvani ja kokevani häpeän tai nolouden tunteita. Ei niinkään se epäonnistuminen, mut noi tunteet. Niitä mä en halua kokea.
P: Tuleeko sulle mieleen jotain esimerkkitilannetta?
Minä: Ei mulle nyt tuu.

Minä: Mulle on alkanut tulla sellaisia ahdistuskohtauksia, ettei meinaa saada happea ja tuntuu, että tukehtuu. Ne on nyt lisääntyneet. Mä en tiedä pitäiskö mun mennä yleislääkärille,  kun mä en tiedä onks ne psyykkisiä vai fyysisiä.
P: Onks sulla ollut aiemmin paniikkikohtauksia?
Minä: Ei oo.
P: Ne on varmaan niitä. Voi ne tietty olla astmaakin.
Minä: Mä googletin astman oireita, mut en mä oikein usko. Mut ne kohtaukset tulee aina vaan kotona.
P: Paniikkikohtaukset voi tulla missä vaan.

P: Me ei nyt puhuttu syömisistä tänään. Mä voisin antaa sulle kotiläksyksi kuvata sun syömiset niin mä saisin käsityksen, että minkä verran sä syöt. Sä voisit myös kirjoittaa ylös sellaisia tilanteita, joita sä vältät viikon aikana. Ja ottaa aikaa ja kirjata niiden paniikkikohtausten keston... Oho, nyt sulle tuli kyllä aika paljon kotitehtäviä.
Minä: Kyllä mä selviän.

Wye Oak - Civilian