Please don't leave me

Viime viikon torstai. Kello lähenee yhtä. Tajuntani lävistää viiltävä tietoisuus siitä, että tänään on viimeinen tapaaminen terapeuttini kanssa. Itse asiassa ihan kohta. Siirsin jo kesäkuussa tiedon viimeisestä tapaamisesta jonnekin mieleni perukoille. Tiedostin tapaamisen olemassaolon, mutta vain etten unohtaisi sitä. Se oli vain tapahtuma kalenterissa. Yksi tapahtuma muiden joukossa. En halunnut ajatella sitä. En halunnut kohdata niitä tunteita, joita se herättäisi.

Kun tapaamiseen oli vielä viikkoja, tuntui lohdulliselta tietää, että se on vasta edessäpäin. Se ei ole vielä ohi, joten mikään muukaan ei ole vielä ohi. Kaikki on vielä olemassa, minulla on vielä yksi tapaaminen luonasi. Mutta kun se olisi ohi, olisi kaikki muukin ohi.

En ole valmis tapaamiseen. En halua, että se tapahtuu. Minä en halua luopua sinusta. En vielä. Haluan vielä jatkaa käymistä luonasi. Edes vähän aikaa vielä.

Astun viimeistä kertaa tähän rakennukseen. Tähän hissiin. Viimeistä kertaa painan vitosta. Äiti ja tytär tulevat kanssani hissiin. He tulevat ensimmäistä kertaa, eivätkä oikein tiedä minne mennä ja miten menetellä. Minä tulen viimeistä kertaa. Minä tiedän. Tuntuu vähän haikealta. Surulliselta. Mutten silti vieläkään tiedosta sitä, että tämä tosiaan on viimeinen kerta. En halua tietää, miltä minusta tuntuu sitten kun tiedostan asian.

Juomme kahvia enkä minä osaa sanoa mitään järkevää. En osaa kertoa mitään. Hädin tuskin osaan puhua. Mutta jotenkin tuntuisi tyhmältä edes puhua mistään isommasta asiasta, sillä ei tule olemaan enää seuraavaa kertaa, jolla jatkaa sen käsittelyä. Siksi en osaa kertoa mitään. Onneksi sinä kyselet. Ihan niin kuin ennenkin. Kun aikamme on lopussa, en osaa nousta tuolista. Ehkä en tiedostamattani tahdo nousta. Sillä jos nousen siitä ja lähden huoneesta, lähden lopullisesti tästä terapiasuhteesta ja kaikki päättyy. Mutta jos istun tuolissa, kaikki jatkuu vielä hetken aikaa.

Annan sinulle lahjani ja kirjoittamani kirjeen. Pieni kiitos kaikista näistä vuosista. Kaikesta siitä tuesta ja avusta, jota olen sinulta saanut. Lahja tuntuu yhtäkkiä aivan liian riittämättömältä. Toivoisin olevani miljonääri, jotta voisin ostaa sinulle matkan Aruballe. Tai jotain. Sinä olet pitänyt minua hengissä nämä vuodet. Kuka minut pitää hengissä tästä eteenpäin?

Lähden viimein enkä osaa edes itkeä, vaikka haluaisin. Lasken käteni ovenkahvalle ja liioitellun iloisesti huikkaan moikka. Moikka. Ihan kuin olisin ensi viikolla tulossa uudestaan. Mutta en minä ole. Matkalla hisseille mietin olisiko hyvästi ollut parempi. Ei, se olisi kuulostanut liian lopulliselta. Niin kuin olisin menossa päättämään päiväni. Näkemiin? Ei, emmehän me näe enää. Ehkä moikka oli sittenkin ihan hyvä.

Haloo Helsinki! - Maailman toisella puolen