Bad Worse Worst

Psykologiaika. Myöhästyn. Saamari. Mun on alettava opettelemaan olemaan ajoissa. Ei ole kivaa, kun menetän kallisarvoista aikaa psykologilla. Tulen kiireessä ja lisää aikaa valuu hukkaan, kun joudun kokoamaan ajatukseni ja miettimään mitä minulla oli mieleni päällä, mistä halusinkaan puhua. Tosin tämä on vasta ensimmäinen myöhästyminen tämän uuden psykologin luona. Silti.

Psykologi: Miten sulla on nyt mennyt?
Minä: Huonosti. Tosi huonosti. Mua ahdistaa ja mä en pysty keskittymään mihinkään. Mä yritän kattoa jotain tv-sarjaa, mut ei siitä tuu mitään ja sitten mä yritän tehdä jotain muuta eikä siitäkään tuu mitään ja sitten mä turhaudun ja ahdistun siitä. Enkä mä jaksa tehdä enää yhtään mitään. En senkään vertaa mitä ennen jaksoin. Mä en meinaa jaksaa edes käydä suihkussa. Kaikki on tosi uuvuttavaa.
P: Meneekö sulla huonommin kuin viime viikolla?
Minä: Joo.
P: Pystyitkö sä ennen keskittymään asioihin?
Minä: Joo. Mut nyt en ollenkaan. Mä en pysty tekemään mitään.
P: Milloin asiat meni huonommaksi?
Minä: Joku muutama päivä sitten. Ehkä sunnuntaina tai jotain.

P: Mitä sä olet nyt ajatellut? Että onko jotain mikä on tehnyt sut noin levottomaksi ja sun olon huonommaksi?
Minä: No siis en mä ole ajatellut paljon mitään...

Minä: Tai no mun tuet loppuu nyt kuun lopussa siis sairaspäivärahan maksu ja huomenna on viimeinen tapaaminen sen mun terapeutin kanssa ja mä olen surullnen siitä ja kun pitäis tehdä asioita, mutta mä olen niin väsynyt, etten jaksa yhtään mitään... mut ei noi vaikuta siihen, miten mä nyt voin.
P: Eikö? Jos mä ajattelisin noita asioita niin kyllä ne varmasti vaikuttaisi mun olooni.
Minä: En mä silti usko, että ne vaikuttaa.

P: Ja olethan sä ajatellut vaikka mitä, vaikka ensin sanoit, ettet ole ajatellut mitään.
Minä: No kun mä en näe, että ne vaikuttaisi mihinkään. En mä niitä muuten mitenkään tarkoituksella jättänyt kertomatta. Musta ne vaan tuntui turhilta.
P: Meidän täytyy harjoitella tätä. Kun me tavataan, niin mä sanon, että kerro sun päivästäsi ja sitten sä alat hölöttää ja mä keskeytän, jos on joku asia mistä mä haluan kuulla enemmän.

P: Miten sä olet nyt syönyt?
Minä: Liikaa.
P: Jos mä kysyisin joltain muulta niin olisitko sä sen mielestä syönyt liikaa vai liian vähän?
Minä: Liian vähän... mut mä oon silti syönyt liikaa! Ihan liikaa.
P: Ootko sä syönyt enemmän kuin viime aikoina?
Minä: Yh, joo.

P: Ja sitten on tää katsekontakti. Mitä tunteita se sussa herättää?
Minä: Mua alkaa jännittää, jos mun täytyy katsoa tai edes yrittää katsoa. Tulee paniikki ja tekee mieli juosta karkuun.
P: Jännittääkö sua nyt?
Minä: Ei koska mun ei tarvi katsoa.
P: Mitä tapahtuu, jos sä katsot?
Minä: Ei mitään.
P: Eli sä tiedät, että siitä ei tapahdu mitään kauheaa. Mä luulen, että sun on vaikea katsoa, koska sä olet piilotellut ja salaillut asioita itsestäsi. Sä pelkäät katsoa.
Minä: Joo. Mut olen mä puhunutkin asioistani.
P: Sun terapeutille?
Minä: Joo ja sitä ennen parille ihmiselle. Mut en mä heitäkään pystynyt katsomaan.
P: Voisiko se johtua häpeästä? Häpeätkö sä näitä sun asioitasi?
Minä: En. Ei se siitä johdu. En mä tunne häpeää. Mä vaan jännitän.

Ronan Keating - Life Is A Rollercoaster