torstai 8. elokuuta 2013

I hate myself

Istun rantatuolilla ja syön sateenkaaren väristä jäätelöä. Se maistuu toffeelta. Tuolini ohi kävelee lauma tyttöjä. He ovat kauniita, laihoja ja ruskettuneita. Sanalla sanoen täydellisiä. Yhtäkkiä jäätelö ei maistukaan enää hyvältä. Tekee mieli tumpata se hienoon rantahiekkaan. En halua syödä sitä enää.

Miksen minä ole kuten he? Edes hiukan, ihan vähän kuten he? Olisin siten onnellinenkin. Tai ainakin onnellisempi. Voisin samantien mennä ja hukuttaa itseni mereen. Vihaan itseäni.


Peili tippui lattialle ja särkyi. Kirosin ja nostin peilin ylös. Se oli säröillä. Samalla tavalla kuin pieni intialaistyylinen taskupeilini, joka mulla oli syksyllä mukana osastolla. Se tosin ei mennyt vahingossa rikki. Iskin sen hajalle suihkun hanaa vasten. Peilin olin käärinyt märkään käsipaperiin, etteivät peilin sirpaleet lentelisi joka paikkaan ja viiltäisi huonetoveriani jalkaan. Se oli silloin, kun kaikki osastolle salakuljettamani höylät oli takavarikoitu minulta.

Kaikki palaa kristallinkirkkaana mieleeni ja tuijotan kuin hypnotisoituna peiliä kädessäni. Ja yhtäkkiä minun tekee mieli viiltää. En ole viikkoihin viiltänyt ja nyt halu iskee kymmenkertaisena.

Minun on saatava viiltää! Tehdä viiltoja käsivarteen tai reiteen tai vaikka sitten lantioon kunhan vain saan viiltää. Tuntea ensin viiltävän kivun, nähdä veren vuotavan haavoista ja lopulta tuntea sen ah niin ihanan euforian ja tyyneyden virtaavan kehoon ja valuvan jokaiseen jäseneen ja jokaiseen soluun.

Harmi vain, että minä en voi viiltää. En nyt enkä täällä. Samaten en voi polttaa täällä. Ja voi miten minun tekee mieli tupakkaa. Edes yhtä henkosta. Äiti vain ei tiedä, että poltan. Olen kohta 23. Tiedän, säälittävää. Äiti tosin ei muutenkaan siedä tupakansavua, joten olisin varmasti joka tapauksessa matkan ajan polttamatta. Olisi silti helpompaa, jos äiti tietäisi paheistani. Muistakin siis. Salailu on uuvuttavaa.




Studio Killers - Jenny

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihminen on hyvä juuri sellaisena kuin on. Sinä riität maailmalle juuri sellaisena kuin olet.
Ala rakastaa itseäsi, hyväksy itsesi ja ole onnellinen kaikesta hyvästä mitä sinulla on.
Ihminen voi olla tyytyväinen vain, kun on sinut itsensä kanssa. Niitä laihempia, rikkaampia, menestyneempiä, kauniimpia ja vaikka mitä on maailma pullollaan. Turha niihin on verrata itseään.
Omat vikansa ja huolensa näkee itse ja omasta peilistään. Ei niitä muut niin huomaa, ja jos huomaavat, eivät välitä. Kun asioihin kiinnittää liikaa huomiota, ne alkavat kasvaa ja täyttävät mielen.
Sinulla on välittävä äiti. Anna sen äidin auttaa sinua. Tekisi mieli lisätä, että kaikilla ei ole apua, ei ole välittävää äitiä, ei ole välttämättä ketään. Mutta ei tässä nyt syyllistetä ketään.
Lukiessani tämän tekstini toivoisin niin, että voisit katsella maailmaan avoimin silmin, näkisit elämän kauneuden ja haluaisin elää säkenöivässä voimassa :-) Täysillä!
En ole naiivi, olen tullut lähipiirini kautta tutuksi erilaisten mielenkin sairauksien kanssa. Paraneminen voi olla pitkä ja työläs prosessi, mutta varmasti sen arvoinen.
Toivon onnellisia ajatuksia elämääsi.

Pura kirjoitti...

Kiitos viestistäsi. Ihan totta mitä kirjoitit. Kunpa vain osaisinkin hyväksyä itseni. Kaikki olisi sitten niin paljon helpompaa. Se vain ei ole niin yksinkertaista tai helppoa, mutta täytyy silti yrittää. Ehkä joskus osaan pitää itsestäni. Ja pitäisi tosiaan olla onnellinen siitä mitä on. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Minulla tosiaan on rakastavat ja välittävät vanhemmat, mutten osaa antaa heidän auttaa. He tuntuvat liian läheisiltä. Tarvitsen jonkun, joka on hieman kauempana.

Lähetä kommentti