perjantai 2. elokuuta 2013

Feeling unreal

Torstai. Seison lentokentällä check-in -jonossa. Ympärilläni on paljon ikäisiäni tyttöjä lähdössä rantalomalle. Heillä on nättejä vaatteita. Ja he ovat kauniita ja laihoja ja ruskettuneita. Minä en edes rusketu. Tunnen kuinka itsetuntoni tipahtaa humahtaen lentokentän lattian läpi jonnekin hyvin, hyvin alas. En ole mitään heidän rinnallaan. Minun tekisi mieli mennä kotiin, käpertyä sänkyyn ja vetää peitto korviin.

Seison yhä jonossa. Katson sinistä trolleyta ja minulla on sellainen tunne niin kuin puolet oleellisista tavaroista olisi jäänyt kotiin. Aloitin pakkaamisen tiistaina enkä enää pysty palauttamaan mieleeni mitä kaikkea laitoin silloin laukkuun.

Oloni on jollain tapaa epätodellinen. Se on ollut sitä jo muutaman päivän ajan. Ei koko ajan, mutta aina välillä se nostaa päätään. En oikein osaa selittää sitä tarkemmin.

Ihmiset ympärilläni ovat selkeitä, mutta minusta tuntuu kuin olisin osittain sumea. Ääriviivoiltani hämärtynyt. On poissaoleva olo. Yritän pysyä tässä hetkessä, tässä todellisuudessa ja olla läsnä, mutta tuntuu kuin minua vedettäisiin johonkin toiseen ulottuvuuteen. Toiseen todellisuuteen.


En tiedä, mistä tämä olo on tullut. Miksi se valtaa minut aina ajoittain. Nykyään useammin kuin ennen. Melkein joka päivä. En pidä tästä yhtään.

Bookswapissa vaihdan oman dekkarini Stieg Larssoniin ja lehtikioskista ostan Maailman Historian ja Cosmon. Äiti ostaa Duudsonikarkkeja.

Menemme kahvilaan odottamaan koneen lähtöä. Syön tomaatti-mozzarella -mezzalunan ja 7 Upin. Eikä edes lightia. Eikä minun olisi ollut edes pakko syödä. Tästä se alkaa. Tie rappioon. Ja juuri kun olin laihtunut.

Lentokoneessa samalla rivillä istuva mies tekee ristikkoa. Kuusi kirjainta. Kaaret. Mutta hän ei saa ruudukkoon yhtäkään sanaa. Minun tekisi mieli auttaa. Äiti syöttää minulle Pringleseja. Oikea lihotusloma. Ja me olemme vasta matkalla.



Suede - Trash

4 kommenttia:

V kirjoitti...

Kauniita ja laihoja ja ruskettuneita tyttöjä on liikaa. Näinkin pienessä kaupungissa, jossa nyt asun, niitä tulee vastaan joka päivä kaduilla ja kaupoissa. En ymmärrä, miten jotkut voivat olla rakenteeltaan niin siroja. Itse en näyttäisi koskaan samanlaiselta, vaikka laihduttaisin kuinka.

Anteeksi avautuminen, mutta tuo on niin totta. Tekisi mieli paeta aina samantien takaisin kun menen ovesta ulos.

Pura kirjoitti...

Ei haittaa, saa tänne avautua. Pitäisi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Harmi vaan, että on niin paljon helpompi kirjoittaa se kuin todella tehdä niin. :(

Anonyymi kirjoitti...

Voisko olla depersonalisaatiota?

Pura kirjoitti...

Hyvin paljon mahdollista. Mä olen miettinyt sitä, mutten ole ollut ihan varma, kun en ole lukenut siitä vielä juurikaan. Täytyy perehtyä aiheeseen tarkemmin kotiin palattuani.

Lähetä kommentti