Nothing matters

Lauantai ja illanistujaiset tyttöjen kesken. Istun sohvalla ja hörpin siideriä. Musiikki jumputtaa taustalla kasariklassikoita ja minä hymyilen ja naurankin välillä. Minulla on kivaa. Oikeasti kivaa. Mutta kun pitäisi lähteä baariin, en enää jaksakaan. Minulla ei ole enää yhtään voimia jäljellä ja kun muut lähtevät yökerhoon tanssimaan, minä lähden kotiin nukkumaan.

Tekee mieli viiltää. Tekee todella paljon mieli viiltää. Jostain syystä en kuitenkaan viillä. Ehkä olen liian väsynyt siihenkin. Voin kuulla terapeuttini sanat mielessäni. Tosi hyvä, kun et viiltänyt. Samaa sanoisi psykologini. Minulle asia on aivan yhdentekevä. Se ei herätä minussa ylpeyden tunteita saati mitään muitakaan tunteita. Viilsin tai en. Sama se.

Lauantaina minua ensimmäistä kertaa suretti se, että olen masentunut. Suretti, että olen masennuksen takia henkisesti uupunut. Koska minulla oli kivaa ja minäkin olisin halunnut tanssimaan. Tämän yhden illan minä olisin halunnut jaksaa hieman enemmän.

Ei minua enää harmita, ettei minulla ole samoja asioita kuin toisilla. Parisuhdetta, opiskelupaikkaa, valoisaa tulevaisuutta tai onnellista elämää. Ennen harmitti. Enää ei. En ole enää edes katkera tai kateellinen siitä. Tiedän, että minulla olisi mahdollisuus saada kaikki ne samat asiat. Asiat vain ovat muuttuneet masennuksen myötä. Minä en tahdo sellaisia asioita enää. Minä en enää välitä.

En muista milloin lakkasin välittämästä. Se tuli huomaamatta. Silloin, kun masennusta oli kestänyt jo vuosia. Pikkuhiljaa asiat alkoivat menettää merkitystään. Haaveet ja unelmat lakkasivat merkitsemästä. Samoin tulevaisuus. Asiat menettivät arvonsa. En välittänyt enää. En sellaisistakaan asioista, joista ennen välitin. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Ei edes sillä, olisinko enää koskaan onnellinen.

Silloin, kun ihminen välittää, on vielä toivoa. Kun ihminen on lakannut välittämästä, ovat asiat huonosti. Minä olen lakannut välittämästä. Jo kauan sitten.

Clinic - The Equalizer