Too tired to speak

Perjantai. Psykologi on tänään täsmällinen kutsuessaan minut huoneeseensa. Istuudun vaaleansiniseen nojatuoliin ja tunnen kuinka väsymys yllättäen valuu mahlan tavoin kehooni ja tekee oloni raskaaksi. Olen yhtäkkiä hyvin väsynyt. En tiedä, jaksanko puhua ollenkaan. En jaksa kertoa mitään. Kysymyksiin jaksan vaivoin vastata. Tuntuu kuin jokainen sana vaatisi hirveästi voimia tullakseen sanotuksi. Vastailen lyhyesti.

Psykologi pyytää minua kertomaan vanhemmistani. En tiedä mitä heistä kertoisin. Yritän kuvailla heitä jotenkin, mutten tahdo löytää oikeita sanoja kuvaamaan heitä. Minusta tuntuu, että psykologi saa heistä aivan väärän kuvan. Joka suuntaan liian kärjistetyn. Mutta olen liian väsynyt korjatakseni asiaa. Täytyy ottaa asia puheeksi seuraavalla kerralla. Ehkä en ole silloin näin uupunut.

Mä en aio nyt pakottaa sua katsomaan tai mitenkään muutenkaan harjoituttaa sulla tätä katsekontaktiasiaa, mutta jossain välissä meidän täytyy kyllä harjoitella sitä. Olen sanomassa, että sitä pitäisi harjoitella nyt kun olen vasta aloittanut käynnit täällä eikä myöhemmin, koska mitä kauemmin asian antaa olla, sitä pahemmaksi se vain menee ja sitä vaikempaa siitä on päästä eroon. Mutta minä en sano, sillä nyt minä en jaksa mitään harjoituksia. Minulla ei ole nyt tarpeeksi voimia siihen.

Niin mun terapeuttikin sanoi, vastaan erääseen psykologin oletukseen. Mun terapeutti. Oikeammin ex-terapeutti. Miten minun pitäisi sinua kutsua? Ethän sinä ole enää minun terapeuttini. Tieto tuntuu yhtäkkiä hirveän kovalta iskulta saavuttaessaan tietoisuuteni. Et ole enää terapeuttini. Tulen hyvin surulliseksi.

Vaivun väsymyksessäni jonkinlaiseen uneliaaseen valvetilaan, jossa en edes ajattele mitään ja havahdun pian siihen, että minulle on esitetty kysymys, joka on mennyt minulta täysin ohi. Tämähän menee lupaavasti.

Viime kerrallahan me puhuttiin siitä, miten sun anoreksia alkoi. Olisko sulla jotain, mistä sä haluaisit tänään puhua? On. On minulla. Mutten jostain syystä saa sanottua niitä. Tilanne oli sama palatessani terapiaan 1. lopetuksen jälkeen. Silloin, kun halusin todella alkaa puhua asioistani. Vaikeat asiat olivat käynnistä toiseen kielen päällä, mutta ulos niitä ei suusta saanut. Ne eivät vain suostuneet tulemaan. Ei, vaikka kuinka yritti. Silloin tyydyin aina sanomaan, ettei minulla ole mitään erityistä puhuttavaa. Vaikka todellisuudessa oli. Kannoin asiat terapiahuoneesta takaisin kotiin ja mukanani jälleen seuraavalle käynnille. Ja toisinaan sitäkin seuraavalle kunnes minulla oli tarpeeksi rohkeutta laskea ne huoneeseen.

Tilanne on sama. Olen vasta aloittanut käynnit uuden ihmisen luona eikä minulla ole vielä tarpeeksi rohkeutta kertoa hänelle kaikkea. Minun on ensin vielä kosketeltava kepillä jäätä ja tutustuttava paremmin tuohon uuteen ihmiseen. En osaa vielä luottaa häneen tarpeeksi. Toisaalta on raskasta pyöritellä ja pallotella yksin kaikkien näiden asioiden kanssa, jotka olisi saatava jakaa jonkun kanssa. Mitä pikimmin.

Huomenna on seuraava käynti. Ehkä silloin.

Sin Cos Tan - Bittersweet