perjantai 23. elokuuta 2013

On a scale from one to ten

Viime viikon perjantaina menin kymmeneksi terveyskeskukseen psykologille. Vain saadakseni tietää, ettei ole minun aikani. Minun aikani on vasta viikon päästä. Silloin tyhjyys ja epätoivo valtasi minut. En selviä viikkoa. En selviä. En mitenkään. Mutta selvisin. Tänään oli vihdoin minun aikani. Tuntui hyvältä päästä puhumaan. Siitäkin huolimatta, etten vieläkään osaa puhua vapaasti ja kertoa kaikkea mitä haluaisin.

Psykologi: Miten sulla on mennyt tää viikko?
Minä: Mä oon syönyt ihan liikaa ja masentaa ja ahdistaa.
P: Liittyykö noi tunteet liikaan syömiseen?
Minä: Ei ne oikeestaan. Mua nyt masentaa ja ahdistaa muutenkin.
P: Mikä sua on ahdistanut?
Minä: Kun mä en tiedä. Mä en saa kiinni siitä. Mua vaan ahdistaa. Se vaan tulee.
P: Sä voisit harjoitella sen miettimistä. Kun ahdistukseen liittyy aina jokin ajatus. Ahdistus joko syntyy ajatuksesta tai sitä seuraa ajatus.
P: Minkä arvosanan sä antaisit sun tän viikon voinnille asteikolla yhdestä kymmeneen?
Minä: Jotain kaks.

Viime viikolla taisin antaa kutosen. Että vahvasti menee. Lujaa mennään ja suunta on alaspäin.

P: Ootko viillellyt?
Minä: En oo nyt.

Mutta terät ovat aina valmiina, jos tarve vaatii.

P: Hyvä juttu. Mitä sä oot tehnyt kun sua on ahdistanut?
Minä: Kattonut telkkaa... tai yrittänyt kattoa. En mä oikein pysty silloin keskittymään mihinkään tai tekemään mitään.
P: Telkan kattominen on ihan ok, mutta sä siirrät sillä huomiosi muualle. Sun pitäisi kohdata ahdistus. Ei sun tarvitse viiltää tai mitään muutakaan. Ahdistus on vaan tunne. Ja tunteet menee itsestään ohi.

P: Mutta jos sä haluat tehdä jotain kun sua ahdistaa niin sä voisit tehdä jotain mistä sä saat oikein paljon mielihyvää. Mikä on sulle mielekästä tekemistä?
Minä: Ei oikeen mikään enää.
P: Koneella oleminen?
Minä: No ei sekään enää niin kun mä oon joka päivä ja koko ajan koneella.
P: Entä kirjoittaminen?
Minä: No muuten, mutta kun mä otan siitä kauheat paineet ja musta tuntuu, etten mä osaa kirjoittaa niin kuin mä haluaisin niin ei sekään tällä hetkellä.
P: No sähän et sinänsä tunne mua, mutta mitä sä ehdottaisit mulle, että mitä mä tekisin?

Viiltelisit?


P: Ootko sä tehnyt tietoisuusharjoituksia?
Minä: Osastolla joo tietoisuustaidotryhmässä, mut en mä oo muuten tainnut. Ei tuu ainakaan mieleen mitään.
P: Mä voisin antaa sulle sellaisen kotiläksyksi. Eli jos sua ahdistaa niin teet jotain oikein tietoisesti ja keskityt siihen tekemiseen. Tai vaikka ei ahdistaisi niin sä voisit tehdä pari harjoitusta.

Ensimmäinen kotiläksy. Ei mutta olenhan minä tehnyt jotain tietoisesti. Viillellyt. Mutta se ei tosin taida olla kovin toivottavaa.

P: Jos sä voisit painaa napista niin että kun sä seuraavana aamuna heräät niin sä olisit onnellinen, niin painaisitko sä?
Minä: En.
P: Pelkäätkö sä muutosta?
Minä: On se osasyy, mut mä en vaan tahdo olla onnellinen. En enää.
P: Sä olet niin kuin lakossa elämästä. Onks se niin, että kun sä et nyt voi olla onnellinen niin sä et haluakaan olla, että sä kiellät sen arvon?
Minä: Ei. Mä lakkasin haluamasta.
P: Milloin ja mitä silloin tapahtui?
Minä: En mä muista. On siitä jo vuosia. Ei silloin tapahtunut mitään erityistä. Varmaan kun tätä masennusta oli jo kestänyt niin kauan.

P: Jos sä et halua olla onnellinen niin miksi sä sitten käyt terapiassa ja kävit niin monta vuotta sun terapeutinkin luona?

Aiotko sinä heittää minut ulos? Ethän sinä aio? Ethän?

Minä: Mä en haluu kuolla ihan vielä.
P: Niin. Sä olet nuori ja sulla on koko elämä vielä edessä.

Ei. Ei ole.



Mariska - Mari-Johanna

10 kommenttia:

Märylin kirjoitti...

<3

Pura kirjoitti...

Kiitos <3

Anonyymi kirjoitti...

Olisi ihana nähdä joskus sun omia kuvia! Ymmärrän kyllä jos et halua niitä tänne laittaa, mutta sanoinpahan vain. :') Jaksamisia <3

Pura kirjoitti...

Mä oon kyllä ajoittain miettinyt sitä, mutta en missään nimessä halua tulla tunnistetuksi. Ja läskiahdistus on tällä hetkellä niin paha, että vartalokuvia tuskin tulee. Täytyy miettiä asiaa. Kiitos. <3

Heidi kirjoitti...

Hei paljon jaksamista sulle :) + internet haleja :))

Pura kirjoitti...

Kiitos <3

Anonyymi kirjoitti...

Miten voit muistaa noin tarkkkaan keskustelut

Pura kirjoitti...

Jaa'a... en tiedä sitä kyllä itsekään. :D Voisi luulla, että mä keksin ne päästäni, mutta ihan ulkomuistista kirjoitan. Ehkä mä olen jotenkin herkistynyt muistamaan niitä. En mä kavereiden tai muiden kanssa käytyjä keskusteluja muista noin tarkasti.

Anonyymi kirjoitti...

Tiedäkkö, yhtäkkiä tuli tunne, että tunnistan siusta monia asioita. Jos tuut kadulla vastaan, en osaisi tervehtiä, koska kasvoja en tunnista, mutta jotain sinusta ittestäsi kyllä. Ja niistä ympyröistä, joissa elät.

On vaikea palata kirjottamaan. Niin vaikea...

Pura kirjoitti...

Vau, jännä juttu. :)

Mullekin on kirjoittaminen nyt hankalaa. :( Tsemppiä, kyllä se siitä!

Lähetä kommentti