Kirkkaita valoja. Rekkejä täynnä ihania vaatteita. Musiikki soi. Pitkästä aikaa minä nautin taas tästä. Vaatteiden sovittelusta. Meikkien ja korujen hypeltämisestä. Ostamisesta. Uuden tavaran haalimisesta. Tarvitsenko minä todella tätä? En, mutta haluan tämän ja tuon ja tuosta tuon toisenkin. Haluan ostaa. Kaikkea.
Hymy on palannut hetkeksi koristamaan kasvojani ja mielihyvä on saanut väliaikaisen yliotteen ikävistä ajatuksista. Maailma on kirkas ja valoisa ja kaikki on hyvin. Kaikki on suorastaan loistavasti! Minulla on Visa ja minulla on taito tehdä itseni onnelliseksi. Näin helposti. Valetta! Ohimenevää huijausta! Totuus on oikeassa, mutta suljen korvani siltä.
Mitä kokoa sä etsit? Kysymys ei ole suunnattu minulle vaan farkkupinoa pläräävälle naiselle. Kaksseiskaa. Hymy hiipii varkain kasvoilleni ja jatkan toppien katselemista. Kaksseiska. Minä olen kaksneljä. Joskus hyvinä hetkinä kakskolme. Pieni, pienempi.
Sovituskopissa kiskon farkkuja jalkaani. Käännähtelen peilin edessä ja hymyilen. Farkut ovat auttamattomasti liian suuret, vaikka ovat pienintä mahdollista kokoa. Nämä ovat niitä harvoja hetkiä kun hymyilen peilikuvalleni. Tälläisinä hetkinä me olemme ystäviä ja me pidämme toisistamme. Muualla minä vihaan sinua. Ja sinä minua. Muualla emme enää hymyile kun tapaamme. Mutta tänään, tämän pienen hetken ajan me olemme best friends forever.
Äitikin tuli hetkeksi kanssani ostoksille. Kato, farkkuja 9,95€!, äiti huomaa. Joo, mä oon sovittanut niitä, mut ne... ei istuneet. En voinut sanoa, ettei niissä ollut tarpeeksi pientä kokoa. Äiti olisi taas huolestunut ja alkanut tuputtaa ruokaa ruokaa lisää ruokaa. 25-tuumaiset vain ovat liian isot. Minkäs teet.
Kotona ostoskassit tippuvat käsistäni eteisen lattialle enkä minä ole enää iloinen. Todellisuus on palannut muistuttamaan olemassaolostaan. Ostoksista on kadonnut kiilto, glitter ja hileet ovat auttamatta rapisseet pois ja jäljellä on vain arkisen harmaa pinta. Minä olen masentunut. En jaksa iloita enää niistäkään.
Madonna - Secret
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti