sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Shall we plan your funeral?

Perjantai. Aika psykologille. Istun jälleen samalla tuolilla. Vai istuinko viimeksi viereisellä. En muista enää. Mietin, että minun pitäisi seuraavalla kerralla istua muualla, koska on hölmöä istua aina samalla paikalla. Ihan kuin olisin jotenkin neuroottinen. Mutta vielä hölmömpää olisi istua kauimpana psykologin huoneen ovesta. Etenkään kun odotustilassa ei ole ketään muita.

Ei minua haittaisi, vaikka siellä olisi muitakin. Paitsi jos siellä olisi toinen anorektikko. Laihempi kuin minä. Silloin minuun iskisi taas se läskiahditus ja luultavasti ryömisin odotustilan penkkien alle häpeämään. Ehkä istun ensi kerrallakin tässä. Tai viereisellä tuolilla.

Psykologi: No mites on mennyt?
Minä: Huonosti. Mulla on ollut tosi sekava olo.
P: Sellainenko mistä viimeksi puhuttiin?
Minä: Joo.
P: Onko susta tuntunut niin kuin sä katsoisit itseäsi ulkoa päin tai että sä olisit jotenkin irrallinen itsestäsi?
Minä: Joo. Tavallaan. Välillä. Mulla on kanssa välillä sellainen poissaoleva olo. Ei että olisi omissa ajatuksissaan vaan niin kuin olisi jossain toisessa maailmassa.
P: Onko sulla nyt sellainen olo?
Minä: Vähän. Mut ei pahasti.
P: Kuinka monta prosenttisesti sä olet nyt läsnä tässä?
Minä: Mm... jotain 85%. Että ihan hyvin kyllä.


P: Miten sulla meni tapaaminen lääkärin kanssa?
Minä: Ihan hyvin. Paitsi että unohdin kysyä ne labratulokset.
P: Mä voisin kyllä tulostaa ne sulle, mutta sä et varmaan ymmärtäisi niitä.
Minä: En ainakaan kaikkea.
P: Sun kannattaa soittaa lääkärille.

P: Miltä sun elämä näyttäisi viiden vuoden päästä, jos se olisi sellainen kuin sä haluaisit?
Minä: En mä halua olla täällä enää viiden vuoden päästä.
P: No jos nyt kuvitellaan.
Minä: No mulla olisi mies ja opiskelupaikka OKL:ssa ellen mä olisi jo valmistunut... ja mä haluaisin koiran. Ja mä jaksaisin taas juosta pitkiä matkoja.
P: Entäs elämä viiden vuoden päästä, millaista sä et haluaisi?
Minä: Että kaikki jatkuu niin kuin nyt. Että mulla ei olisi opiskelupaikkaa. Mä en kestäisi katsoa kun mun kaverit menee elämässä eteenpäin enkä mä itse saa mitään aikaan.
P: Kumman elämän sä noista valitsisit?
Minä: Loogisesti ajateltuna tietysti ton ensimmäisen vaihtoehdon, mutta kun mä en halua kumpaakaan. Mä en halua elää.
P: Sitten siinä paremmassa vaihtoehdossa täytyi mennä jotain pieleen.
Minä: Ei, ei siinä mennyt.


P: Mä en voi hoitaa sua, jos meillä ei ole yhteistä tavoitetta.

Aiotko sinä nyt heittää minut pihalle? Oikeasti?

P: Vai aletaanko me suunnitella sun kuolemaa?

Saattohoitoterapiaa. Miksei?

P: Onko sun kanssa puhuttu noista syömishäiriökeskuksista?
Minä: Ei oo.
P: Esimerkiksi Malmilla on sellainen. Ne on erikoistuneet nimenomaan syömishäiriön hoitoon. Mä mietin sulle sellaista.
Minä: En mä ole tarpeeksi sairas sinne. Muut on siellä paljon laihempia. Mä syönkin paljon enemmän kuin ne.
P: Mutta kun sairauden vakavuutta ei mitata laihuudella.
Minä: En mä tiiä... Ei syömishäiriö haittaa mua. En mä halua parantua siitä. Ei mulla olis motivaatiota sinne.

Alamme sopia ensi viikon aikaa. Normaalisti kaivaisin kännykän laukustani, johon merkkaisin seuravaan ajan. Sen sijaan istun hiljaa paikoillani enkä liikahdakaan.

P: Jäitkö sä miettimään jotain?

Mä viiltelin. Maanantaina. Ja torstainakin. Kerro. Kerro se. Mutta minä en kerro.

Minä: En mä mitään.

Sovimme ensi viikolle ajan perjantaille ja minä lähden mukanani pussillinen asioita, jotka jäivät taas lausumatta ääneen.



Ninetoes - Finder

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

harkitse edes sitä syömishäiriökeskusta, ite oon helsingin sh klinikalla hoidossa, ja oon saanu sieltä apuu ja vertaistukee :) Olihan siellä niitä mini kokoisia anorektikkoja, mutta myös ylipainoisiakin, kaikenlaisia ihmisiä.

jaksele:) ja tulevaisuus saattaa olla paljon valoisampi kuin luuletkaan.

Riia-Lilia kirjoitti...

Mä en tiedä onko nyt täysin epäasiallista sanoa, että tuo saattohoitoterapia oli mun mielestä aika loistava (:D) Koska onhan se ihan kauheaa, että haluat vain kuolla :'( yritä löytää niistä unelmista jotain, mistä pitää kiinni <3

Hannah kirjoitti...

<3

Pura kirjoitti...

Joo no täytyy miettiä. Mulla kun ei vaan nyt ole motivaatiota parantua niin en haluaisi mennä sinne viemään paikkaa sellaiselta, joka sitä haluaa.

Kiitos, yritetään. :)

Pura kirjoitti...

Saa niin sanoa. :D Joo, yritän. <3

Pura kirjoitti...

<3

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän siellä olleena, ettet ole lainkaan liian terve taikka painava sinne. Ja parantumismotivaatio. No sitä on ainakin hyvä vähän olla, mutta kyllä se myös siellä kasvaa.

Pura kirjoitti...

Niin, se vain itsestä tuntui siltä, että on liian terve osastolle. Mulla tosin ei se parantumismotivaatio kasvanut, päin vastoin. Etenkin, kun paino oli noussut. :(

Lähetä kommentti