tiistai 2. toukokuuta 2017

We're angels


Yö on pimeä. Kädet täynnä viiltoja, mä yritän selvitä huomiseen. Mut ei ole pienen ihmisen helppoa, kun ei meinaa jaksaa. Maailma painaa harteita lysyyn. Saisipa vaan nukkua. Kadota. Lakata olemasta. Pois. Mut vielä on pakko jaksaa. Mä olen väsynyt ja heikko, mut silti vahvempi miltä näytän. Vahvempi kuin kukaan osaa kuvitella. Kukaan ei voi tätä käsittää. Ymmärtää. Mut ei oo mun aikani vielä. Mä oon täällä vielä huomenna. Mä lupaan.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei, itsetuhoiset (tms.) ihmiset EIVÄT ole enkeleitä, joiden pitäisi palata kotiin (=kuolla).

Tuo kuvan quotehan on suoraan tumblr'in mielenterveyshäiriöiden romantisointi- osiosta! Miksi sitä pahaa oloa pitää ihannoida ja antaa sellanen kuva, että kuolema on se ainoo/paras vaihtoehto? Se ei todellakaan oo nättiä, eikä missään nimessä haluttavaa...

Pura kirjoitti...

En mä sitä ihannoi eikä sitä munkaan mielestä pidä romantisoida. Musta toi oli vaan niin kaunis lause, että mä halusin jakaa sen. Mut se valitettavasti on niin, että kun on vakavasti sairas ja sairastanut jo pitkään niin kuolema voi tuntua enää ainoalta vaihtoehdolta. Sen ymmärtää, jos sen joutuu itse kokemaan.

Lähetä kommentti