Tiistai-ilta. Keksin alkaa leipoa kinuskipaloja, jotka sain iskältä. Sellainen lisää-vain-vesi -juttu. Paketin mä olin sullonut kuivakaapin ylähyllylle ulottumattomiin (koska en pysty heittämään syötäväksi kelpaavaa ruokaa roskiinkaan). Jollain tapaa, että poissa silmistä - poissa mielestä ja ehkä jos se tarpeeksi pitkäksi aikaa unohtuu sinne niin se saattaa vaikka kadota itsestään jonnekin olemattomiin. Jotenkin satuin muistamaan ne kinuskipalat juuri nyt. Huono idea. Hyvin, hyvin huono idea. Sillä lapasestahan koko homma lähti. Pahasti lähtikin.
Olin ajatellut syödä sivistyneesti yhden, pienen kinuskipalan. Niin kuin normaalit ihmiset tekevät. Otan yhden palan... tai no ehkä nyt kuitenkin kaksi. Menen katsomaan tv:tä. Palat on kadonneet hetkessä vatsaan. No ehkä voin ottaa vielä yhden... no nyt vaan yhden enää. Ramppaan keittiön ja olohuoneen väliä hakien palan kerrallaan.
Jossain vaiheessa havahdun siihen, että olen vetänyt puoli pellillistä ja mulla on järkyttävän huono olo kaikesta siitä sokerin yliannostuksesta. Siis oksentamaan. Kinuski ja toffee on yks kamalimpia oksentaa. Ne polttaa, kirvelee ja sattuu kurkussa. Siksi mä yleensä pyrin välttämään niitä, ihan jos vaikka tuleekin tarve tyhjentää itsensä.
Myöhemmin illalla löydän itseni vielä uudestaan pellin äärestä syömässä kinuskipaloja. En malta edes istua keittiönpöydän ääreen vaan syön seisaaltaan. Ihan pari palaa vaan. Vaikka olen juuri muutamia tunteja aiemmin ahminut ja oksentanut puoli pellillistä. Eikun lisää vaan. Tämä on niin kaukana normaalista kuin vain voi olla. Tää on sairasta. Miksen mä voi olla normaali niin kuin muutkin?
Mä tarviin apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti