Don't give up!

Keskiviikko. Aika hoitajalle. Sen ovessa on lappu, jossa elämää verrataan pesukoneeseen. Tänään pöydällä ei näy Sisu-askia. Korkkitaulullekin on ilmestynyt uusi lappu. Siinä lukee Hey you, don´t give up, okay? Hymyilyttää. Enkä minä aio luovuttaa. Käytävältä kuuluu hoitajien kovaäänistä keskustelua. Tekisi mieli tempaista ovi aukia ja huutaa, että turpa kiinni, nyt on mun aikani.

Musta tuntuu, että sulle on parempi, jos sä pääset sinne psykan polille. Kun mä en taida osata auttaa sua tarpeeksi hyvin toisin kuin he siellä ja siellä sä saisit tiiviimpiä käyntejä. Mut jos sä et pääse sinne, niin jatketaan sitten sun käyntejä täällä. En osaa sanoa mitään. Mut mustakin on parempi, jos mä pääsen sinne, vaikka tämän hoitajan kanssa olis saattanutkin toimia.

Onks BDI-testi sulle tuttu? Sä voisit tehdä vielä sen. Naurattaa. Turhankin tuttu. Muistan kysymykset jo varmaan ulkoa. Olen tehnyt sen satoja kertoja. Ja teen taas. 48 pistettä. Maksimi 62 pistettä. Hoitaja näyttää sen olevan vakavimman masennuksen pistevälillä. Tiedän. Mut joskus oon saanut korkeampiakin pistemääriä. Hoitaja lopettaa tapaamisen 10 minuuttia etuajassa.

Tänään psykiatri. Sillä on kofeiiniyliannostus ja se paahtaa käynnin läpi 15 minuutissa. Lääkitykseen ei tehdä muutoksia, koska mustakin se tuntuu tällä hetkellä ihan hyvältä. Seronil 30 mg ja Ketipinor 50 mg. Näillä mennään. Se ei kysy, haluanko mä kuolla. Mä odotan sitä kysymystä, koska kaikki aina kysyy sitä, mut se ei kysy. Ei sitten. Mut kyllä mä haluan. Tai ehkä en... en ole aivan varma sittenkään.

Psykiatri on tyrmistynyt siitä, että siinä kunnossa missä mä tällä hetkellä olen, mä en ole vieläkään saanut kutsua psykan polille tiivimpään hoitoon. Mä tarviin paljon useammin käyntejä kuin kerran kahdessa viikossa. Mut se sanoo, että se hommaa mut nyt sinne. Piste. Mut kyllä mä itsekin haluan sinne ja mulla on motivaatiota käsitellä asioita. Ehkä mulla on sittenkin vielä toivoa.