Hope

Eilen oli aika sairaanhoitajalle. Mä seisoin polin oven takana kellon tullessa kaksi. Mulla ei ollut mitään mielikuvaa minkänäköinen tai minkälainen se sairaanhoitaja olisi. Soitin summeria. Vaalea nainen tuli avaamaan. Mä astuin sisään ja jäin odotushuoneeseen tanssahtelemaan, kun en tiennyt istuako vai en. Sä oot varmaan Pura. Tuu vaan, voidaan aloittaa.

Uusi huone - uusi alku? Sairaanhoitaja vaikutti ihan mukavalta. Ehkä tästä voisi tulla jotain. Ehkä... Terapian jälkeen kenenkään kanssa ei ole tullut mistään yhtään mitään. Suurimmaks osaks se on varmaan mussa itsessäni. En mä osaa tosta vaan alkaa heti puhua kaikesta ja kaikille. Eikä se aika välttämättä auta. Mä oon vaan niin valikoiva (niin kuin osaston lääkäri kivasti mua kuvasi) kelle voin tai oikeammin pystyn puhumaan. Mut en mä tee sitä tietoisesti. En mä voi sille mitään. Sen henkilökemian täytyy toimia ja silti mä saatan tarvita aikaa, jotta pystyn luottamaan.

Tietysti tää eka kerta meni osin ihan perustietojen ja tän hetkisen tilanteen kertomiseen, mut silti mulle jäi käynnistä hyvä maku. Mulla ei ollut ollenkaan sellainen vastarinta päällä kuin sen miespsykologin kanssa. Itse asiassa mä en pitänyt yllä mitään vastarintaa. Ja se sairaanhoitaja oli ihan kivakin. Mä saattaisin pystyä jopa puhumaan sille. Mä pystyin välillä jopa varkain vilkaisemaan sitä.

Mut en mä tiedä... mä en uskalla toivoa. Kun aina jos asiat lähtee vähänkään sujumaan paremmin niin jokin suurempi voima kumoaa sen samantien. Ne varmaan sanoo mulle, etten mä voi alkaa käydä sen sh:n luona, koska sillä on täyttä. Tai se muuttaa kohta muualle tai sen koira synnyttää ja se jää lomalle tai jotain.

Mä sain ens viikolle kuitenkin ajan torstaille, joten siihen saakka kaikki on hyvin. Ja sillä käynnillä mä aion oikeasti kanssa puhua.

Scatter your hopes and dreams

Se sairaanhoitaja ei soittanut. Mut se laittoi mulle ajan postissa. Ja mulla on ihan kohta aika sille. Mä en ole aiemmin käynyt sen luona. Mä toivoisin, että se olisi mukava ja että siitä tulisi jotain. Ehkä sen kanssa voisi toimia ja mä voisin alkaa käydä sen luona. Ehkä... mut mä en silti uskalla toivoa liikoja.

Mä olen oikeastaan vähän odottanut tätä käyntiä. Liian monet asiat ahdistaa taas. Eniten se, että mä olen lihonut. Ja mä haluan puhua niistä jollekulle. Se on jotenkin jännä, että mä en halua parantua, mut silti mä menen tunnollisesti käynneille. Voisin mä ne peruuttaakin, mut mä en peruuta. Mä tarvitsen niitä käyntejä, että mä pysyn hengissä, vaikka mä en halua pysyä hengissä. Ehkä se on joku pieni piilotajuinen osa mussa, joka kuitenkin haluaa apua.

Mut nyt mä lähden psykoilemaan ja palailen sitten kertomaan miten meni, moikka!

One fatburger, please!

Äiti soitti perjaintaina. Mentiin ravintolaan syömään. Luojan kiitos, mä en ollut syönyt mitään koko päivänä. Mut silti. Se lievensi asiaa vain osittain.

Kiva kun säkin tulit. Kato, täällä listalla on salaattia. Tilaa vaikka kreikkalainen salaatti. Salaatti. Salaattia salaattia salaattia, mä syön viikon toisensa perään salaattia, koska se sentään on sallittua eikä aiheuta ahdistusta. En mä halua ravintolassakin tilata salaattia.

Ja mä tilasin hampurilaisen. Kana-vuohenjuusto-hampurilaisen. Ilman kanaa, koska olen vege. Mua nolotti. Musta tuntui, niin kuin mun olis kuulunut tilata salaattia. Sen sijaan mä tilasin jotain ehdottomasti kiellettyä ja kun vielä koko ravintolassakäyntikin on kiellettyä. Mä olin huono anorektikko ja mua hävetti.

Aluksi ei ollut vaikea syödä. Ja sitten oli. Mä tunsin tuijotuksen. Kun ne katsoo, että syönkö mä. Ne seuraa jokaista haarukallista. Seivästänkö mä haarukkaani vielä yhden ranskalaisen. Vai asetanko mä aterimet jo kello viiteen. Onko se liian aikaisin? Kuulenko mä sanat Syö nyt vielä vähän. Noin paljon jäi. Et sä voi olla vielä täynnä. Ota vielä edes yks ranskalainen. Niin kuin pikkulapselle.

Mut ne ei sanoneet. Ne katsoi, mut ne ei sanoneet mitään. Onneksi mä en jaksanut syödä koko annosta. Mua olis hävettänyt ihan hirveästi, jos olisin syönyt lautasen tyhjäksi. Mut ruoka oli silti hyvää. Oikeastaan tosi hyvää. En mä voi kiistää sitä.

Todistusaineistoa rikoksesta

Syötyämme serkku teki lähtöä. No niin kyllähän sä jo haluat poikaystäväsi luokse. Mäkin tein samalla lähtöä. Mua väsytti kamalasti kaikki se sosiaalisena oleminen. Ja kaikki ne iloiset ihmiset mun ympärillä. Ilta oli lämmin ja kaunis ja satama oli täynnä ihmisiä. Se tavallaan ahdistikin. Mä halusin vain kotiin.

Mitä sä nyt vielä lähdet? Jäisit nyt vielä meidän kanssa tänne. Eihän sulla oo mitään menoakaan. No voi harmi... Mä saan vaan ihmiset pahoittamaan mielensä. Mua ei ymmärretty. Mua ei koskaan ymmärretä.

Ice cream is not allowed

Mittari näyttää 29 astetta. Mua ei huvita tehdä mitään. Ei mennä rannalle eikä uimaan. Ei huvita mikään. Masentaa. Nää kauniit hellepäivät masentaa mua taas ihan älyttömästi. Tekee mieli vaan pysyä sisällä.

Kävin äidin kanssa Prismassa ostamassa taas viikon ruuat. Raejuustoa, salaattitarpeita, light-limsaa, maitoa kahvia varten. Kotona oli jo valmiiksi kevytjogurttia, Fun-lightia ja kananmunia.

Ihmiset osti jäätelöä. Ne availi kiiltäviä jätskipapereita heti kassalta päästyään. Mä en ostanut jäätelöä. Vaikka vähän olis tehnyt mieli, kun hellepäivät ja jäätelö vähän niin kuin kuuluu yhteen. Mut en ostanut ja oon ylpee itsestäni. Mä selvisin houkutuksesta. Mä kyllä pystyn tähän. Musta tulee vielä laiha. Ja kaunis.

Me mennään tänään ehkä sukulaisten kanssa ravintolaan syömään. Kun täti on Ruotsista käymässä. Mua hirvittää jo ajatuskin. Mä puhuin tädin kanssa puhelimessa enkä ollut innostunut ravintolasta. Voihan muut mennä. Ilman mua. Mikset sä haluu lähteä? Mikset sä tykkää? Eiks ne tajuu. Se on tää sairaus. Mä en vaan voi syödä ravintoloissa. No ei kukaan pakota sua mukaan. Jaa ei varmaan. Mut silti tulee hirveä sanominen, jos en tule. Ja olis musta kyllä kiva nähdä vielä tätiäkin. Mut mua väsyttää.

Mulla on nälkä. Itse asiassa aika kovakin nälkä. Mut mä en voi nyt syödä mitään. Kun mä en tiedä, mennäänkö me sinne ravintolaan vai ei. Mut tää on tosi hyvä syy olla syömättä. Mä juon sitruunavettä ja musta tuntuu heti paljon kevyemmältä.

I don't give a fudge

Maanantaina oli aika lääkärille. Ei mulla normaalisti oo lääkäriaikoja tälleen joka viikko. Niitä on ehkä kerran kuussa. Mut oon nyt saanut aikoja sille, kun kaikki polin psykologit ja sairaanhoitajat on näin heinäkuussa lomalla. Että on edes jotain käyntejä.

Mä istuin taas odotushuoneessa. Vanha radio oli päällä ja siitä kuului Kran Turismo. Mulla vaan ei yhtään ollut sellainen kesäfiilis niin kuin siinä biisissä. Lääkäri ilmestyi huoneensa ovelle. No niin voidaan aloittaa. Nostin käsilaukkuni, mutta sen metallihihna oli mennyt penkin väliin. Lääkäri katsoi, tulenko vai en, minun kiskoessa hihnaa. Saatana tääkin vielä.

Ne labrat oli ok, mutta sulla on kalium- ja natriumtasot aika alhaiset. Melkein viitearvojen alapuolella. Että jos kävisit vielä uudestaan labroissa. Ei taas. Mä en jaksa rampata niissä koko ajan. En mene! Enkä mä edes välitä, vaikka kaikki arvot olis ihan pielessä. Ihan sama. Mut kai mun on silti pakko mennä.

Niin ja siitä osastosta... että voinhan mä vaikka laittaa sinne lähetteen nyt. Ei se tarkoita, että sun täytyisi täältä suoraan lähteä sinne. Siinä menee kuitenkin aikaa, kun se lähete käsitellään. Mieti sitä.

Mä rapsuttelin vanhaa, jo osin irronnutta hilekynsilakkaa kynsistäni. Hileitä irtosi ja tippuili mun jalalle. Ei laiteta lähetteitä. Ei ainakaan nyt. Mä katuisin vaan, jos mä menisin nyt osastolle.

Mites ensi viikko sun käyntien suhteen, kun mä jään lomalle... Sä olet sanonut, ettet sä pysty puhumaan kellekään muulle kuin sun terapeutillesi. Mutta se on nuorisopsykiatriassa etkä sä voi enää palata sinne, kyllähän sä sen tiedät?

Tiedän. Tiedän, vaikken halua tietää. Mutta se ei tarkoita, että mä alkaisin puhua jollekin toiselle. Ei se ainakaan helppoa olisi. Mikäli mä ylipäätään edes pystyisin siihen.

Täällä olisi se miespsykologi... mutta sä et niinkö pysty puhumaan hänelle? No haluaisitko sä ajan tänne polin sairaanhoitajalle?

Ihan sama. Vaikka. En mä mitään käyntejä tarvitsisi. Mä pärjään ilmankin. Mut lääkäri katsoi, että mun olisi hyvä tulla juttelemaan edes jollekin käynnille. Joten se sairaanhoitaja ottaa muhun yhteyttä ja mä saan sille sitten ajan ensi viikolle. Mikäli se edes soittaa. Kun ei se viime viikollakaan soittanut, vaikka sen piti.

Yleensä lääkäriajalla puhutaan ihan yleisesti vaan mun voinnista ja lääkitysasioista. En mä ollut tottunut, että puhuisin niin kuin psykologikäynneillä. Joten en mä osannut kertoa oikein mitään. Mä en osannut kertoa, että mitä mulle tällä hetkellä kuuluu. Vaikka en mä taida edes tietää, mitä mulle kuuluu.

Sain myös reseptin Ketipinorista. Vaihdettiin se Triptylin tilalle, koska mä en saa sillä unta. Ketipinor väsyttää aamuisin, mut ei oo nyt muutakaan. Mä olen kuulemma jo kokeillut suunnilleen kaikkia ja bentsoja mulle ei kirjoiteta, murr. Pakko mennä sillä siis.

EAT = FAT

Melkein viikon postaustauko. Oon ollut taas liian huonossa kunnossa pystyäkseni edes kirjoittamaan. Mut yritän nyt saada sutattua edes jotain.

Se sairaanhoitaja ei soittanut viime viikolla. Mut lääkäri soitti. Mulla oli keskiviikkona aika sille. Soitin polin summeria. Lääkäri tuli avaamaan. Oota pieni hetki. Sillä oli varmaan taas kahvi kesken. Niinku viimeks.

Pari minuuttia myöhemmin istuin lääkärin huoneessa. Mä edelleenkin suosittelisin sulle sitä osastoa. Sä saisit sieltä tukea syömiseen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen sietämiseen. Ja siellä on mahdollisuus aloittaa lääkityskin. Valvotuissa olosuhteissa. Vaikka mä tiedän, ettet sä oo siitä innostunut. Tuijotin tiivisti lattiaa tuolini vieressä. Mä pärjään kyllä kotona.

No soitat mulle heti, jos tuntuu ettet pärjää.

Mä voisin mennä osastolle, mut mä pelkään lihomista ja painon nousua niin paljon, etten mä voi mennä. En vaan voi. Ne pakottais mut syömään siellä kamalia määriä ruokaa. Mun maha ei kestäis ja se tulis taas kipeeks. Mut ennen kaikkea mä lihoisin siellä. Lisäks tässä on tulossa kaiken maailman juhlia ja pippaloita ja mä tiedän, että ne tasan eväis multa pääsyn niihin. Kun kotilomilla ei saa juoda ja blaa blaa blaa. Vaikken mä kertaakaan vetänyt perseitä enkä tullut osastolle juoneena, en edes darrassa. Mut kun se on käytäntö.

Mä sain ateriasuunnitelmankin. Me tehtiin se yhdessä. Sellainen realistinen, ei liian taivaita hipova. Sillä sellainen vaan lässähtäis heti alkuunsa. Sen suunnitelman on tarkoitus lisätä enemmänkin mun nesteytystä näin helteillä kuin syömistä, vaikka siinä onkin kolme säännöllistä ruoka-aikaa. Mut lääkäri on enemmän huolissaan mun nesteensaannista.

En mä olis tarvinnut koko lääkäriaikaa. Mut kun se lääkäri kerran soitti niin en mä viitsinyt alkaa siinä mitään hankaamaan vastaan.

My heart's gonna stop beating

Mun olis pitänyt mennä tänään labroihin. Tai oikeestaan jo eilen. Kello soi 9.30, mut en vaan jaksanut nousta. Okei, huomenna on vähän niin kuin pakko mennä. Mulla on lääkäriaika ens viikon maanantaina niin ne tulokset ehtii sitten tulla lääkärille siihen mennessä.

Mulla on ollut pari viime päivää tosi huono olo. En oo pystynyt tulla edes kirjoittamaan. Oon vaan maannut sängyssä, kun ei oo voinut olla edes ylhäällä. On sellainen kuumeinen olo. Mittasin kuumeen, mut mittari näytti vaan 36,2°C. Olis ollut edes kuumetta. Sillä nyt tää on vaan jotain huolestuttavampaa. Ehkä se on tää kuumuus. Oon yrittänyt juoda paljon vettä, vaikka kaiken laittaminen suusta alas tuntuu jotenkin tosi hankalalta. Ehkä mun elimistö alkaa hylkiä ruokaa.

Tänään on hieman parempi olo. Mut silti kaikki tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Sydämestä ottaa. Mun sydän on varmaan menossa rikki. Se ei kestä enää. Papereiden mukaan oon käynyt kardiologilla viimeks helmikuussa. Silloin mun sydän oli rakenteellisesti ok. Mut ultrassa ei näykään henkiset vauriot. Mun sydän on saanut kärsiä liikaa kaikkien näiden vuosien aikana. Mut on hylätty niin monta kertaa. Liian monta kertaa. Jätetty yksin. Mun sydän ei jaksa enää. Se on ihan ymmärettävää. Mäkään en jaksa enää.

Verikokeiden jälkeen multa otetaan varmaan EKG. Olis otettu jo viime kerralla, mut silloin se oli otettu vasta kaks viikkoa takaperin niin mä jätin sen väliin. Nyt se vois olla hyvä ottaa. Ehkä mun sydän on mennyt taas vajaatoimintaan. Ehkä se on kuolemassa...

Ei se sairaanhoitajakaan soittanut. Mä odotin koko viime viikon sen soittoa, kun sen piti varata mulle aika tälle viikolle. Mut se ei soittanut. Vaikka mä en itse enää välitäkään mistään niin silti mä toivoisin, että edes joku muu välittäis.

I want to fly away

Lämmin kesäilta. Mä istun parvekkeen lattialla ja poltan. Slimeja. Aski makaa vieressäni ruskeankarhealla parvekematolla ja sen kannesta mua katsoo pinkki Marilyn Monroe. Mut askissa lukee Merilyn. Se saa mut vähän hymyilemään.

Mä katson kuinka savu kiemurtelee ylöspäin tarttuen matkalla tukkaan. Se nousee ylemmäs ja ylemmäs kunnes se katoaa näkyvistä. Mä toivon, että mä voisin kadota sen mukana. Hävitä vain jonnekin. Pois, kauas pois.

Mä nojaan kaiteeseen. Se on viileä. Tuo kaide, joka estää mua tippumasta alas. 6 kerrosta ja alla asfalttia. Mä kuvittelen, että se kaide pettäisi. Ihan yhtäkkiä, odottamatta. Muutama sekunti ja mua ei enää olisi. Valmistusvirhe. Siitä kirjoitettaisiin. Traaginen onnettomuus. Nuori tippui kuolemaan.

Eikä kukaan tietäisi, että mä olisin salaa toivonut sitä.

Mä nojaan vähän kovempaa siihen kaiteeseen. Ihan vaan kokeillakseni. Mut se ei anna tuumaakaan periksi. Enkä mä halua ihan vielä lähteä.

Ne sanoo, et älä hyppää. Jotkut jää henkiin. Eikä ne enää koskaan kävele. En mä hyppää. Mä tumppaan tupakan guacamole-purkkiin ja toivon, että kaikki olisi jo ohi.

4th floor

Naapuri tulee samaa aikaa hissiin. Joku mies, jota en oo koskaan aiemmin edes nähnyt. Mä painan kutosta. Se painaa nelosta. Sitten me jäädään odottamaan, että ovet sulkeutuu ja hissi lähtee liikkeelle.

Opiskeletko sä tai jotain? En, mut mä hain just kouluun. Mihinkä hait? Tampereelle. Mikäs susta sitten tulis? Psykologi.

Tai siis sosiaalipsykologi, yhteiskuntatieteiden maisteri. Mikäli mä tulisin valituksi. Mut se psykologi vaan lipsahti. En mä tiedä miksi. En näe tarpeelliseksi korjata erhettä. Hetken jo kuvittelen, että todella hain psykologiaan. Tulisin valituksi niiden lukuisien hakijoiden joukosta ja pääsisin opiskelemaan alaa, joka on kiehtova ja todella kiinnostaa mua ja mä saisin uusia kavereita ja...

Naapuri herättää mut ajatuksistani. Ollaan kolmoskerroksen kohdalla. Psykologi. No niitä tässä maassa kyllä tarvitaan.

Niin, mä sanon ja katsahdan käsivarteeni, joka on vanhojen jo parantuneiden viiltoarpien raidoittama. Kesän rusketus saa valkoiset polut erottumaan ihosta tavallista selkeämmin. Mut mä en enää välitä, vaikka ihmiset kattois. Musta tulis psykologia tarvitseva psykologi. How ironic. Etsä voi auttaa muita, kun sä et osaa auttaa edes ittees.

Hissi pysähtyy neljänteen kerrokseen ja naapuri huikkaa moikat kadoten näkyvistä. Ovet sulkeutuvat ja jään yksin. Utopia rikkoutuu. En mä jaksanut hakea psykologiaan. Enkä mä sinne edes pääsisi, kun sinne on niin vaikea päästä. Enkä mä edes tahdo elää.

Psykologia. Se mua kiinnostaa. Vaikka en mä halua psykologiksi tai terapeutiksi. Yhdessä vaiheessa halusin. Varmaan koska sä olit mun terapeutti ja ehkä mä ajattelin, että mäkin haluan olla koska säkin olet ja sitten kaikki olisi hyvin. Mut oikeasti mä en halua. Mä en jaksaisi kuunnella muiden murheita.

Mä haluaisin opettajaksi. Yläasteelle tai lukioon. Mut musta ei tule opettajaa. Musta ei tule koskaan tulemaan yhtään mikään. Mä en tule menemään yliopistoon, mä en tule koskaan valmistumaan. Mulla ei ole mitään tulevaisuutta.

I don't know how to smile

Ensimmäinen hellepäivä pitkään aikaan. Kaikki on siitä innoissaan. Kaikki paitsi mä. Aurinko paistaa, on lämmintä. Ihmiset kulkevat shortseissa ja syövät jäätelöä ja hymyilevät. Makaavat rannalla ottamassa aurinkoa tai levittäytyvät puistoon viltin ja piknikkorin kanssa. Mä haluan pysyä sisällä.

Mua ahdistaa kesä. Ahdistaa tälläiset kauniit kesäpäivät. Sitä voi olla varmaan vaikea ymmärtää. Enkä mä osaa sitä oikein selittääkään. Se vaan on niin. On ollut siitä lähtien kun mun bestis lähti paikkaan parempaan. Kenen kanssa mä nyt menen rannalle, koulun pihalle heittelemään korista, Lintsille? Yhtäkkiä ei ollutkaan enää meitä. Olin vain mä, yksin. Sen jälkeen mä en ole enää pitänyt kesästä. Ne kysyy mikä sun lempi vuodenaika on. Syksy. Eiks kesä? Ei. Mut kaikkihan tykkää kesästä! Mä en. Enkä mä halua kertoa niille syytä. Ei ne kuitenkaan ymmärtäisi.

Tälläiset päivät tuo selvemmin esille muiden ihmisten onnen. Kun aurinko hymyilee niin ihmisetkin hymyilevät. Yhtäkkiä elämä on taas ihanaa ja onni loistaa kaikkien kasvoilla. Mä en halua mennä ulos muiden joukkoon. Mä en osaa enää hymyillä. Mä muistuttaisin lähinnä yksinäistä, rintamasta eksynyttä tummanharmaata pientä sadepilveä. Sadepäivinä kaikkien suupielet on alaspäin enkä mä erotu joukosta. En mä toivo, että kaikki muutkin olisi onnettomia kuten mä. Mä en vaan halua nähdä sitä ylitsevuotavaa elämäniloa.

Mä odotan, että on syksy ja mun on taas helpompi hengittää.

RESISTANCE

Mä istun syvän turkoosinvärisessä tuolissa ja mietin onks se tuoli ollut aina turkoosi. Mua turhauttaa. Paljon. Turhautuminen kuohuu musta yli. Se lainehtii lattialle kastellen psykologin jalat. Sori nyt vaan. Kello on vähän yli kaks. Mä en näe kelloa, mut mä tiedän että se on sen verran. Tik tok tik tok aika kulkee ja mä odotan koska se on loppu ja mä voin lähteä.

Tää on nyt kolmas käynti Herra Psykologin luona. Yks kaks kolme, tästä ei tuu mitään. Tää ei toimi. Ei toimi nyt eikä tuu toimimaankaan. Tätä ei voi korjata. Viallisia kohtia on liikaa. Mä en kerro mitään vapaaehtoisesti. Ei mulla ole mitään kerrottavaa. Ei mitään mistä mä haluaisin puhua. Psykologi kyselee. Yrittää nyhtää musta edes jotain irti. Mä tuijotan syliini ja vastailen joo, ei ja en mä tiiä. Pelkkiä epäolennaisuuksia. Turhaa niitä kysellä. Niillä ei ole mitään merkitystä. Millään ei ole mitään merkitystä.

Vastarinta häilyy hahmona huoneessa. Se rakentaa muuria väliimme. Kun viimeinen tiili on muurattu paikoillaan, on muuri valmis ja se jakaa huoneen itään ja länteen. Psykologi ei enää edes voi nähdä minua. Hän on muurin toisella puolella, minä toisella eikä tämä voi toimia.

Mä jään nyt lomalle, mutta varataanko aika elokuulle? Pudistan päätäni. Mut jos nyt varoiksi kuitenkin varattaisiin? Ei varata ei.

Ensi viikolla ei ole aikaa. Polilla olisi paikalla se naispsykologi, josta piti tulla mun psykologi. Mut mä en halunnut aikaa kellekään. Soitat sitten tänne, jos vähänkin tuntuu ettet pärjää. Joo joo. Ehkä ihan hyvä olla viikko ilman käyntiä. Tauon jälkeen voi olla taas puhuttavaa. Sen jälkeiselle viikolle mä voin saada ajan polin sairaanhoitajalle, jos siltä tuntuu. Ja sitten onkin aika lääkärille.

Suuntasin psykoajan jälkeen ostarille ja mietin miten kauhea potilas olin ollut. Kylmä, mykkä ja vastarinnan olin pukenut haarniskaksi ylleni. Mut en mä jaksa olla enää kiva. Mulla ei ole voimia siihen.

Gina Tricot. H&M. Ei oikein huvittanut katsella vaatteita, vaikka oli aletkin. Mä en jaksa innostua enää vaatteistakaan. Siitä ainakin voi päätellä, etten mä voi hyvin. Mut voin ainakin sen verran hyvin, että pärjään ens viikon ilman psykoaikaa. Tai ehkä mä olen vaan niin turta, etten mä tunne enää mitään.

No words

Mä olin koko edellisviikon lopun siinä uskossa, että mulla on maanantaina psykoaika. Kalenterista sitten selvis, että se onkin vasta torstaina. Mut ei se ollut mikään pettymys. Se oli lähinnä "No niinhän me sovittiinkin" -oivallus. Mulla ei ole mitään hinkua mennä sinne. Ei mitään tarvetta puhua. Melkein tekis mieli perua koko aika. Kun ei se edes auta.

Se psykologi olis halunnut varata mulle tälle viikolle kaks aikaa. Joo kiitos mutta ei. Mä suostuin pitkin hampain tulemaan edes sille yhdelle käynnille torstaina. Vaikka vaan käväsemään. En mä luvannut mitään, että istuisin siellä sen koko kolmevarttia. Mä en edes tiedä, mistä sille tuli hinku varata useampi aika. En mä puhunut mitään sellaista, että se olisi voinut laittaa mut kategoriaan severe suicide risk.

Onneks se aika on vasta iltapäivällä. Mut en mä jaksais silti millään raahautua sinne. Mä oon tällä viikolla käynyt joka päivä kaupungilla. On ollut uuvuttavaa lähteä joka päivä ulos. Kun ei voi vaan lähteä. Pitää käydä suihkussa, meikata ja laittaa edes jotenkin yhteensopivat vaatteet, että näyttäis edes ihmiseltä. Mut vaikeinta on se lähteminen. Kun ei jaksais kävellä keskustaan saati edes lähikauppaan. Vaikka mä asun melkein keskustassa. Tää viikko on ollut kamalan raskas. Ja viikkohan on itse asiassa vasta puolivälissä. Great.

Internally dead

Mä tuijotan näyttöä. Viimeisin postaus on kolme päivää sitten. Mä haluaisin kirjoittaa jotain, kertoa vaikka mitä mä oon tehnyt, mut mistään ei tuu mitään. Viimeisimmät postaukset on kuin jonkun ihan toisen kirjoittamia. Mitäänsanomatonta tekstiä. Mä pystyisin parempaankin. Enkä mä tiedä, onko mun tekstit enää edes järkevänkuuloisia. Ehkä tää on mulle ihan selkeää, muille silkkaa hepreaa.

Mä oon eläväkuollut. Mä en oo elossa, mut en mä oo ihan kuollutkaan. Mä en pysty ajattelemaan. Enkä ilmaisemaan itseäni. Mä en kykene edes tuntemaan mitään tunteita. Mä oon kuin pelkkä tyhjä kuori. Ihmiskuori. Sen ajatteleminen saa mut ahdistumaan. Mä en halua olla tälläinen. Mä haluan tuntea olevani elossa.

Mä oon tainnut mennä tosi huonoon kuntoon. Tosi tosi huonoon kuntoon. En mä oo koskaan voinut näin huonosti. Ollut näin tyhjä. Näin voimaton. Näin heikko. Mä en ole varma hengitänkö mä edes enää. Mä painan käteni mun rintakehäni päälle ja tunnustelen sydämen sykettä. Mä haluan edes jonkun konkreettisen todisteen siitä, että mä oon vielä elossa. Syke on hyvin vaimea. Se hädintuskin edes tuntuu. Ehkä mä olenkin jo kuollut...

Mä haluaisin kertoa äidille miten huonosti mä voin. Mut mä en kehtaa. Enkä mä edes voi. Mä tiedän, miten paljon äiti huolestuis. Mun pitäis ehkä alkaa syödä. Enemmän. Mut mä en voi. Koska sitten mä lihon. Mä en voi syödä.