Step one, don't kill yourself

Mikron kello näyttää 00:06. Normaalit ihmiset on näin keskellä viikkoa näihin aikoihin nukkumassa. Mä leivon teeleipiä.

Mä olen hakenut olkkarista läppärin ja asettanut sen keittiön baaripöydälle. Spotify on avoinna ja soittaa sufflella mun viimeisintä soittolistaani. Mä en ole pitkiin aikoihin jaksanut kuunnella musiikkia, mutta nyt mun on saatava välttämättä kuunnella. Just nyt kun mä teen näitä teeleipiä. Ilman musiikkia olis liian ankeeta. Liian hiljaista.

Ja sitten se alkaa soida. Biisi, jota mä en ole kuullut aikoihin. Jonka mä olen melkein unohtanut. Babybirdin Failed Suicide Club. Step one, don't kill yourself. Mä olen juuri vaivaamassa vihreässä, muovisessa leivontakulhossa olevaa tahmaista taikinaa... ja mä lopetan. Mä alan kuunnella sanoja. Niiden merkitystä. Olen mä kuunnellut ne aiemminkin. Mutta tällä kertaa ne menee syvemmälle, ihon alle. Ne menee syvemmälle kuin mikään koskaan aiemmin ja koskettaa jotakin, jonka mä olin täysin unohtanut.

Mun elämänhalua. Rakkautta elämään. Sitä, joka saa jatkamaan aina huomiseen. Mä olin kätkenyt sen niin syvälle sisimpääni niin saavuttamattomiin, etten mä enää edes muistanut sitä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen mä en enää uskonut, että mikään voisi sitä enää liikauttaa.

Mutta jotain tapahtui. Jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut. Tai ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa, jotta olisin sen muistanut. Mitä jos mä sittenkin haluaisin kuitenkin elää?

Elää. Jatkaa elämää. Suunnitella tulevaisuutta. Mullahan on sellainen, jos mä vain haluaisin. Mä voisin mennä opiskelemaan. Psykologiaa. Tai sosiaalipsykologiaa. Muuttaa toiseen kaupunkiin ja saada luokkalaisista uusia kavereita. Mä voisin hankkia sen koiran, jota mä olen koko ikäni halunnut. Oman koiran...

Ehkä. Miksei? Mä en ole enää edes ajatellut sitä vaihtoehtona. Että voisi oikeasti elää. Yrittää parantua masennuksesta. Ja... elää.

On mennyt jo aikaa siitä, kun olen ottanut teeleivät uunista ja kirjoittanut tämän tekstin, mutta silti minulla on yhä tuo outo tunne. Vaikka mä uskon sen olevan ohimenevää. Se voi olla jo ohi siinä vaiheessa, kun mä painan julkaise-nappia. Eikä kannata nyt muutenkaan alkaa paperihatut päässä puhaltaa ilmapalloja ja nostella maljoja mun "paranemiselle". Ei tää ole sitä. Tää on vain joku kummallinen poikkeavuus.

Step one, don't kill yourself

Step two, don't do yourself in

Step three, don't play with knives

Step four, don't trust anyone

When you're kicked around and knocked down

And you've got nothing left to give

And you can't breathe, and you can't hear yourself think

Climb up on your box, take the rope down from the beam

Baby wake up, it's not a dream

Yes you've made it, you're here

At the failed suicide club

Sitting in a circle, crying...

Step five, stay alive

Step six, get a quick fix

Step seven, don't go to heaven

Step eight, just wait

When you're put down like a little kid

And you've got nowhere to live

And you wanna go, but your feet stick to the floor

Come back from the edge, put your shoes back on

Baby come here, it's our song

Step nine, put the bomb down

Step ten, put your clothes on

Step eleven, let's find love

Step twelve... at the club

Yes you've made it, you're here

At the failed suicide club

Sitting in a circle, smiling...

Smiling.

Babybird - Failed Suicide Club