Maanantaina oli yli kahden viikon tauon jälkeen aika psykologille. Oli hyvä päästä taas puhumaan. Kahdessa viikossa kun ehtii asioita kasautua sisälle jo aika paljon. Vaikka en mä siellä osaa oikein puhua. En kunnolla. Eikä se tunnu auttavan niin kuin terapia auttoi. Ei se ole samanlaista. Mutta on se tyhjää parempi. En mä pärjäisi ilman.
Otettiin esille mun terapiatoive. Ja lytättiin se. Kela tuskin suostuisi tukemaan mun terapiaa. Aliravittuna anorektikkona mun aivot ei toimi enkä mä ole kykenevä ajatteluun ja psykoterapiatyöskentelyyn. Ei siitä olisi mulle edes apua. Ja tuskin kukaan yksityinen terapeutti edes uskaltaisi ottaa mua potilaakseen. Mähän saattaisin vaikka kuolla kupsahtaa siihen tuoliin. Mä olen kuulemma muutenkin siinä rajoilla, että mut otettaisiin osastolle.
Mä olen kyllä eri mieltä mun työskentelykyvystä ja ajattelusta. Mut okei. Mä ymmärrän kyllä. On tossa pointtinsa. Sovittiin sitten, että mä voin polin sisällä vaihtaa työntekijää, jos jollakin on tilaa. On mun psykologi kiva. Ei vika ole siinä. Mut ei se silti vaan toimi ihan niin kuin sen pitäis. Jännää. Mä toivon, että sen uuden kanssa alkaisi sujua. Mut vaihto ei onnistu vielä ainakaan pariin viikkoon.
Psykologi: Mitä mieltä sä olet pakkohoidosta?
Minä: No siis kyllä se on musta ihan oikeutettua, jos siihen on todella tarve.
Eikun mitäs... mistä toi kysymys tuli? Ei, siis ei mun olisi pitänyt noin sanoa. Olen mä sitä mieltä, mutta kohta ne laittaa mut pakkohoitoon osastolle, kun en mä sitä sillä lailla kerta vastustakaan. Ei hei apua otetaan uusiks! Leikitään, etten mä sanonut noin, jooko?
P: Oletko sä pystynyt nyt lisäämään sen leivän aamuun niin kuin te lääkärin kanssa sovitte?
Minä: Oon mä muutamana päivänä... ehkä kolmena. Mut en mä joka päivä ole.
P: Onko se ollut sitten ihan lisäys, ettei se ole ollut esim. illasta pois?
Minä: Joo on se ollut.
P: Hyvä. Muista lisätä se sinne aamuun. Se on lääkärin määräys.
100 HAPPY DAYS -HAASTE
Day #14 Oli ihanaa nukkua päikkärit.
Day #15 Ostin uusia vaatteita mm. ylisöpöt nallepyjamahousut.
Day #16 Näin paria kaveria, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan ja oli kiva juoda kahvia ja vaihtaa kuulumisia.
Day #17 Höpöttelin Sadun kanssa maratonpuhelun.
Day #18 Psykologikäynti pitkän tauon jälkeen.
Day #19 Tv:stä tuli Pukumiehet.
Day #20 Illalla on meediotilaisuus. Jännää.
10 kommenttia:
Mielenkiinnosta kysyisin, mihin sitä terapiaa haluat? Et halua parantua, mutta haluat terapiaa, en ymmärrä... Ja ihan aiheesta terapeutit sun kuolemista pelkäisivät. Olisi edesvastuutonta ottaa tossa kunnossa olevaa ihmistä. Kyllä sä luultavammin sen itsekin käistät, ainakin jos mietit jonkun toisen samaan tilanteeseen kuin itsesi.
Ja sulta kysytään pakkohoidosta, koska sehän tuossa on edessä :( Menisit vapaaehtoisesti, ottaisit avun vastaan, vaikka aluksi sitten vain siksi, että mielummin vapaasti kuin pakosta. Josko se (kyllä, väitän näin) lisääntyvän aivotoiminnan myötä hiljalleen hahmottuisi, miksi sitä todella tarvitset.
Minkälaiset hoitokeinot sun kotipaikalla on tarjota? Tai siis, minkätyyppistä osastohoitoa siellä päin on? Tai onko sun kohdalla ikinä mietitty, että hakisit maksusitoumusta erikoistuneeseen sh-hoitoon?
Kai sitä kelaterapia-korvausta kannattaa kuitenkin hakea/ajatella eikä kokonaan poissulkea? Tai niin, mä hain sitä ollessani tosi huonossa kunnossa, periaatteessa tosi vähäisissä energioissa "aivotyöskentelyyn".
Mä koen että se on ollut mulle ihan todella tärkeä juttu. Toisaalta, se on melkein ainut hoitokontakti mulla joka on ollut vähän pysyvämpää sorttia niin kai sekin vaikuttaa.
Niin, mä en halua parantua, mut en mä halua kuolla ihan vielä ja ilman hoitokontaktia mä en pärjää. Ja ehkä se ilmentää jotain pientä halua parantua, en tiedä. Mä en itse ollut tajunnut tota, ettei mua uskallettaisi ottaa potilaaksi ennen kuin mun psykologi sanoi, mut on se ihan ymmärrettävää.
Joo tajusin kyllä miksi multa tota pakkohoitoasiaa kysyttiin. Mut ei se oo vaan niin yksinkertaista mennä ja parantua.
Mä koen, että täällä on oikeasti ihan hyvät hoitomahdollisuudet. Varsinaista sh-klinikkaa ei oo, mutta osastolla osataan hoitaa syömishäiriöitäkin. Sh-klinikka on kerran otettu puheeksi ihan vaan ajatuksentasolla. Sitä ei oo mitenkään vakavasti mietitty.
Joo ainahan sitä hakea voisi, mutta oon vaan melko varma, että hylkäys sieltä tulee. Mullakin terapia oli tosi tärkeä asia ja auttoi mua ihan oikeasti. Kyllä sen huomaa nyt kun sitä ei enää ole. Ja olin ihan motivoitunut siellä työskentelemään ja menin aina mielelläni käynneille.
Niin, ei sun aivotoimintasi taida oikein kohdillaan olla - muuten tajuaisit että et vain voi sekä laihtua vielä lisää että olla kuolematta :-/
Niin, anorektikon mieli on sairas. :(
Minä sen sijaan en ymmärrä tuota ensimmäistä anonyymiä. Miksi se tenttaa noin. Mielenterveysongelmat eivät ole mitään perusteltuja tiloja, joissa voi toimia loogisesti ja säännönmukaisesti. Ei ole edes mahdollista joka tilanteessa selittää tuntojaan ja käytöstään. Argumentointi sairastavan ihmisen kanssa ei ole olennaista paranemisen kannalta.
Mä toivon, että löytäisit vielä jonain päivänä sellaisen fiiliksen, mikä saisi paranemismotivaatiota ylemmäs. Sun ei tarvitse olla enää yhtään enempää tai vähempää, sulla on lupa mennä ulkoilmaterassille ja tilata iso jäätelöannos. Muista nomparellit!
Tiiän, ettei noita sanoja voi vielä varmastikaan sisäistää. Mutta kunhan tahdon kertoa toivovani sulle parasta.
No jokaisella on omat näkemyksensä ja mielipiteensä ja ymmärrän kyllä teidän molempien näkemyksiä. Usein terveen ihmisen on vaikea ymmärtää sairaan (sairasta) ajatusmaailmaa ja sairas ei kykene ajattelemaan terveen ihmisen tavoin.
Ensimmäinen ano on kyllä ihan oikeassa siinä, että tuskin kukaan terapeutti uskaltaisi ottaa mua potilaakseen, ellei ole koulutukseltaan psykiatri tai muuten syömishäiriöihin perehtynyt.
Mutta kiitos tsemppaavista sanoistasi. Ne ihan totta piristivät mun päivääni. :)
Pitkästä aikaa ehin keskittyä lukemaan Siun blogia.Ajatuksella siis. Miten siut sais todella, tarkotan todella -sanaa vahvasti painottaen, ymmärtään ettei liiallinen laihuus oo kaunista!? Jos oisit vaikka 7kg painavampi, siussa näkyis Kauneus, terveys ja sisäinen paremmin vointi (ei vielä vars. hyvinvointia). Mitä ajattelet miusta? Oon kohta 80 kiloa painava ja "vain" 10cm sinua pidempi. En luustoni Vuoksi koskaan ole niin hento kuin sie, vaikka alimmillani painoinki 47 kg. Olin kuitenki liian Laiha. Miun normaalipaino on 56-60 kg. Liia pitkä matka laihtua..
Voi en mä tiedä. Ana on nyt niin vahvasti mielessä ja pitää mua niin tiukasti otteessaan (mitä en edes pane pahakseni). Mä en oikeastaan ajattele tai katsele toisten ulkomuotoa "sillä silmällä" ellei joku ole mua laihempi. Musta jokainen on kaunis sen näköisenä ja sen painoisena kuin on. Ei se paino määrittele kauneutta. Paitsi mun tapauksessa. Mulla on mulle itselleni omat säännöt. Tärkeintä on tykkäätkö sä itse itsestäsi tällä hetkellä. Ei ylipainossa ole mitään vikaa, ellei se sitten aiheuta terveydellisiä haittoja.
Lähetä kommentti