In the Barbie world

Feeling beautiful...

Aamu. Punnitus. Heti kun olen herännyt ja venytellyt. Ennen aamulääkkeitä. Ennen yhtään mitään muuta. Muuten en saa mielenrauhaa. Mä en pystyisi edes ajattelemaan mitään muuta saati keskittymään mihinkään. Mä ajattelisin vaan painoa. Paljon se on? Toivottavasti se olis laskenut. Voi ei jos se on noussut! Se ei saa missään nimessä olla noussut. Ei saa. Mä en kestäisi. Paino on ehdottomasti saatava tietää ensin. On se sitten noussut tai laskenut.

Tämä aamu tuntui aivan samalta kuin kaikki aiemmatkin aamut. Mutta tämä aamu oli parempi. Sillä vaaka näytti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan alle neljänkymmenen. 39,7 kg. Iih... tekee mieli kiljua! Täydellistä! Uskomattoman ihanaa! Ei tää voi olla totta. Ei voi olla. Mä painan kyllä oikeesti paljon enemmän. Eilenkin mä söin ihan liikaa. Mutta on se totta. Jes jes jes!

Paino on jo pitkään junnannut grammalleen samassa lukemassa. Tiedän, että kehoni käy säästöliekillä, joten painokaan ei laske, mutta eihän se nyt ikuisuuksiin voi samana pysyä. Mutta nyt, nyt se on vihdoinkin laskenut. Viimeinkin tuloksia. Mä olen siis tehnyt jotain oikein, vaikka mä olen ollut ihan laiskapaska enkä ole jaksanut edes liikkua tai jumpata.

Mut ei tää riitä. Ei vielä. Mun saatava lisää pois. Vielä vähän lisää pois.

... for a while.

Not going to eat

Torstaina tapasin lääkäriäni. Pitkästä aikaa mulla oli polilla punnitus. Mä mietin suoritanko pienoisen vesitankkauksen, mutta torstaiaamuna vaaka näytti vielä 40 kiloa, joten mä uskoin olevani turvassa ja vesitankkauksen olevan tarpeeton.

40,6 kg. Paitsi sulla on kyllä vaatteet päällä, niistä täytyy vähentää. Sulla se on siis kotona näyttänyt tasan 40 kg. Mitä sä olisit mieltä osastojaksosta? Tuntuuko susta, että sellainen olisi nyt tarpeen?

Hetken mietin, että olisiko sittenkin pitänyt tankata muutama litra vettä. Ei, en mä nyt tarvitse osastohoitoa. Kyllä mä pärjään kotona. Ens kerralla tankkaus taitaa olla tarpeen. Onneks punnituksia on kuitenkin tosi harvoin (mikä on aika outoa).

No tästä sun paino ei saa laskea enää yhtään.

"Joo..." Huh. Luulin jo, että on osastojakso tiedossa. Jos olisin halunnut, olisi lähete laitettu menemään. Mutta mä en mene nyt osastolle. En nyt, kun mun laihtuminen on niin hyvässä mallissa. Kyllä musta vielä laiha tulee. Laiha, kaunis ja täydellinen. Mä en kyllä mokaa tätä.

Enkä mä todellakaan mene nyt yhtään minnekään osastolle lihotettavaksi. Siellä tuntee itsensä pakkosyötettäväksi teuraseläimeksi. Syöt tai itket ja syöt. Pöydästä et nouse ennen kuin olet syönyt. Istut siinä sitten vaikka tunnin. Seuravaan tunnin kärsit sitten järkyttävistä mahakivuista. Maha tuntuu halkeavan. Se ei todellakaan kestä päivittäisen kalorinsaannin yhtäkkistä nostoa 200 kalorista 800 kaloriin ja siitä pian 1000 kaloriin. Oksentamaankaan et pääse. Ja se ahdistus. Voisit kuolla siihen paikkaan.

Lihotusloma? Joo kiitos ei.

Mun piti laittaa tämä jo aiemmin, mutta enhän mä muistanut. Eli Kuolleista palanneet -sarjan 1. jakso: Camille. (Jakson voi katsoa linkistä vielä huomisen päivän ajan). Camille palaa takaisin, kuolleista. Voi Eeva, voisitpa säkin palata takaisin. Mä katson kohdasta 10:30 eteenpäin ja kuvittelen, että se olet sinä.

I ♥ bones

Check - check - check

Seison suihkussa pää painuksissa ja mietin miten kurjaa elämäni todella on. Pisarat rummuttavat ohutta, luiden päälle kiristynyttä ihoa. Alkaa sattua. Pisarat ovat armottomia. Siirryn aavistuksen taaksepäin, jotta vesi osuu hartioiden sijasta päähän. Ennen suihkussa käynti ei tehnyt kipeää. Mutta tämä on vain yksi pieni hinta laihuudesta. Ei tämä haittaa yhtään.

Itseasiassa olenhan mä laihtunut. Vaaka on näyttänyt jo sen verran kauan tasan neljääkymmentä, että mä olen ihan unohtanut, että eihän siitä ole kauaakaan kun se näytti neljä kiloa enemmän. En mä muutosta ole peilistä huomannut. Siellä näkyy päivästä toiseen se sama pullukka. Liian lihava, aina liian lihava.

Mä tajuan vasta nyt kun mä saippuoin itseäni vadelman tuoksuisella lasten suihkusaippualla. Mä tunnen ne selkeämmin. Paljon selkeämmin. Luut. Solisluut, lonkkaluut.  Hartiatkin ovat luisevammat. Luut tuntuvat kämmenen alla selkeinä, terävinä. Tuntuu ilkeältä koskea niihin.

Mutta mä olen laihtunut. Mä olen laihempi. Mä todellakin olen laihempi ja kaikki muu on toissijaista. Koska mä rakastan luita. Mä rakastan sitä mitä selkeämmin ne päivä päivältä erottuvat. Kuinka solisluut piirtyvät esiin mun liikuttaessa hartioitani peilin edessä ja miten kauniisti lonkkaluut erottuvat. Mä en voi sille mitään. Mä vaan rakastan luita. Ja tää on sairasta. Mä tiiän.


100 HAPPY DAYS -HAASTE

Day #6 Tv:stä tuli Hyvät ja huonot uutiset. Huomasin osaavani nauraa.
Day #7 Imuroin asunnon ja tuntui kivalta, kun tuli taas siistiä.
Day #8 Luin pitkästä aikaa hyvää kirjaa, johon ihan uppouduin.
Day #9 Näin Miaa ja löysin kirppikseltä uusia, kivoja vaatteita.
Day #10 Katsoin leffan Ender's Game, joka oli tosi hyvä.
Day #11 Äiti toi tuliaisia Tukholmasta.
Day #12 Vaihdoin sänkyyn puhtaat lakanat. Oli ihana käydä nukkumaan.
Day #13 Huomasin todella laihtuneeni.

Big mistake

Lauantai. Vaihteeksi taas kivempi päivä. Pyörittiin Mian kanssa kirppiksellä ja tein kivoja löytöjä. Pari paitaa ja farkkuliivi. Sitten mentiin kahville höpöttelemään ja mä pilasin taas kaiken.

Mun piti ottaa kahvi. Pelkkä kahvi. Mutta sitten mä huomasin mitä lasin takana on tarjottimilla. Kakkuja. Ja ennen kaikkea New York Cheesecake. OMG. Milloin mä olen viimeksi syönyt juustokakkua? Siitä on pieni ikuisuus. Varmaan kaks vuotta tai ehkä enemmänkin. Juustokakkua...

Siis joo joo, kyllä mä voin ostaa juustokakkua. Ilman muuta voin! Ja hei, vähänkö mun lääkäri ja psykologi on tyytyväisiä, kun ne kuulee, että mä olen syönyt kakkua! Ne on sitten ylpeitä musta! Ja oonhan mä ton ansainnutkin!

Ei mulle normaalisti ole mikään ongelma vastustaa leivonnaisia. Ei, vaikka ne olis kuinka houkuttelevia. Mutta nyt... mä en tiedä mitä tapahtui. Ehkä se johtui siitä, että mulla oli ollut taas harvinaisen kiva päivä ja mä olin ekstaasissa kaikista ostoksistani. En tiedä. Mutta mä ostin palan juustokakkua.

BIG MISTAKE. 360 kcal. Rasvaa ja sokeria, jonka mä saatoin melkein tuntea imeytyvän mun reisiini. Mun muutenkin läskiin reisiini. Ja miten niin mä olin muka ansainnut kakkupalan? En mitenkään. Mä olen aivan liian iso. Pullukka. Ja aivan sama, vaikka hoitotaho olis ylpeä musta. Ei se tee mua iloiseksi. Mun ei olisi missään nimessä pitänyt ostaa sitä kakkua. Mä en ymmärrä kuinka mä saatoin sortua!

Oliko se juustokakku hyvää? Oli. Jokainen haarukallinen oli taivaallisen makuista. Mä olin jo ihan unohtanut, miten hyvää juustokakku on. Oliko se kakkupala kaikkien noiden kalorien arvoinen? Ei. Ei ollut. Katumus on nautintoa suurempi.

Nyt on tiistai ja mua kaduttaa vieläkin. Mä lopetan syömisen. Ai, mut mä lupasin mun lääkärille lisätä syömisiä. Shit. No ainakaan mä en enää koskaan, en koskaan, sorru kiellettyihin ruokiin. Mikä morkkis, voi luoja.

Eat more!

Herään siihen kuinka auringonvalo paistaa suoraan kasvoilleni. Kissa on hypännyt ikkunalaudalle katselemaan maailmaa ulkona ja pimennysverho on raottunut. Häikäisee. Aivan liian kirkasta. Ja nukuttaa. Katson kelloa. Se lähenee kahtatoista. Puhelimessa on kolme vastaamatonta puhelua lääkäriltä. Soitan aamukahvin jälkeen takaisin.

L: Joo mä yritinkin tavoitella sua.
Minä: Mmh... joo mä nukuin.
L: Mä luin noita sun psykologin tekstejä viime käynneiltä ja mä huolestuin siitä miten vähän sä syöt. Sä sanoit syöväsi päivässä muutaman sadan kalorin verran. Mitä sä syöt päivän aikana?
Minä: No se vaihtelee. Kahvia ja hedelmiä ja pari leipää yleensä. Joskus ehkä raejuustoa tai jogurtti... tai mä teen salaatin.
L: Mitä mieltä sä olet sun jaksamisesta?
Minä: No siis oon mä kyllä tosi huolestunut, kun en mä jaksa enää yhtään mitään.

L: Mitä sä ajattelisit päiväpolijaksosta?
Minä: Joo ei. Mä en mene sinne.
L: Mikä siinä on vastenmielistä? Aikaiset heräämiset, ruokailu, oleminen siellä...
Minä: Kaikki.
L: No entäs osastojakso?
Minä: ... No ei se lopulta ollut enää niin vastenmielinen mitä se aluksi oli. Mut mä haluun kyllä olla kotona.
L: Niin mä tiedän sen. Oisko sulla motivaatiota osastojaksoon?
Minä: Ei oo. Voisin mä vähän enemmän syödä, kun kyllä mä haluaisin jaksaa enemmän... mut ei mulla olis tarpeeks motivaatiota.

L: Meidän on pakko ajatella kohta osastojaksoa ennen kuin sun vointi menee vielä huonommaksi. Sitten se olisi jo todella vakavaa. Voisitko sä luvata - ja siis ihan oikeasti luvata eikä vaan luvata yrittää - lisätä syömisiäsi? Katottaisiin viikon päästä sun tilannetta, että miten on sujunut.
Minä: Mmmh... no kai mä voin luvata vähän lisätä.

Voi jumalauta! Eieieieiei... En mä voi tollasta luvata. Ei, mutta mähän lupasin jo. En mä voi. En voi en voi en voi. En mä voi lisätä syömisiä... siis syödä enemmän. Hyi en. Mähän lihon! Ja mä en todellakaan tahdo lihoa. Mä haluan painoa pois! Voi ei voi ei voi ei.

I'M GONNA GET SOOO FAT.

L: Ja jos sulle tulee sellaisia vakavia oireita niin kuin huimausta tai sydämentykytyksiä niin sun kannattaisi hakeutua akuuttipäivystykseen.
Minä: Öö... no mulla on siis ollut jo. Huimausta. Kävellessä. Mut mä oon tottunut siihen.

Jaaha. Osastokortti vedettiin esiin. Ehkä. Miksei. Sen lisäksi, että mä saisin lisää jaksamista ja vuorokausirytmin normaaliksi, mulla tulisi siellä varmasti luettua pääsykokeisiin. Kun ei siellä muutakaan voi oikein tehdä. Ja kotona taas voi tehdä kaikkea muuta. Vaikka joo, onhan mun mahikset aika heikot jos tässä vaiheessa aloittaa lukemisen.


RUOKAPÄIVÄKIRJA

Keskiviikko:

• 12.00 kahvi + maito = 8 kcal
• leipä + levite = 75 kcal
• 15.00 kahvi + maito = 8 kcal
• 19.30 puolikas avokado = 99 kcal
• 22.00 chai tea latte = 79 kcal
• 2 leipää + salaatti + kurkku + levite = 150 kcal
• 1 säilykepersikka = 25 kcal

= 444 kcal

Torstai:

• 12.00 kahvi + maito = 8 kcal
• banaani = 90 kcal
• vitamiiniporejuoma = 7 kcal
• 17.00 vuohenjuustosalaatti = 130 kcal
• 2 dl Coca Cola light = 1 kcal
• 19.30 chai tea latte = 79 kcal
• 2 kauraleipää + salaatti + kurkku + levite = 166 kcal
• 24:00 2 näkkileipää + levite = 116 kcal
• piltti = 66 kcal

= 663 kcal

Äh. Ihan paska teksti tuli. On vaan niin voimaton olo, etten oikein osaa edes ajatella. En varmaan jaksa jatkossa postata ruokapäiväkirjoja näin usein. Liian uuvuttavaa. Ja aika samanlaisiahan nää päivästä toiseen on. Postailen niitä ainakin silloin tällöin.

Already dead

Kotona. Reissu oli ihan huippukiva ja onnistunut. Mulla oli pitkästä aikaa oikeasti kivaa enkä mä edes väsähtänyt. Käytiin syömässä ja shoppailemassa. Oli kiva kierrellä kaupungilla, kun mä olen aiemmin käynyt Tampereella vaan kääntymässä. Haettiin Alkosta viinaa ja mentiin hotellihuoneeseen alottelemaan. Otettiin valokuvia ja laittauduttiin ja höpöteltiin. Sitten lähdettiin bändin keikalle ja sieltä jatkettiin Fat Ladyyn. Tanssittiin ja pidettiin hauskaa ja saatiin miehiä tarjoamaan meille juotavaa.

Mutta nyt. Nyt mä olen taas kotona ja kaikki on taas tätä samaa. Masentaa. Blaah. Mä en jaksa tehdä mitään.

Iltapäivällä mulla oli verikokeet. Nyt pitäisi kaikki arvot olla otettu ja kokeet vähäksi aikaa ohi. Hyvä. Mä en jaksa koko ajan rampata niissä. Terveyskeskukseen ei ollut pitkä matka, mutta mä en millään jaksanut kävellä sinne. Onneks sain iskältä kyydin. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä en jaksa enää edes kävellä. Heti kotiin päästyäni kaaduin sänkyyn ja nukuin kaks tuntia.

Heikottaa. Päätäkin särkee. Syöminen vois helpottaa oloa, mut ei tee mieli ruokaa. Ei yhtään mitään. Oksettaa ajatuskin. En mä tiedä. Vois olla varmaan ihan hyvä, jos pääsis vähäks aikaa osastolle, että sais vähän voimia. Mä en jaksa enää yhtään mitään. En yhtään mitään. Se on tavallaan vähän pelottavaakin. Kun ei jaksa. Kun ei jaksa enää edes fyysisesti olla.

RUOKAPÄIVÄKIRJA

• 12.00 kahvi + maito = 8 kcal
• moniviljaleipä + levite = 75 kcal
• 17.00 kahvi + maito = 8 kcal
• 21.00 1,5 säilykepersikkaa + mehu = 65 kcal
• 22.30 moniviljanäkkileipä + levite = 58 kcal
• puolikas avokado = 99 kcal

= 313 kcal

100 HAPPY DAYS -HAASTE

Day #2 Tampereen reissu. Koko päivä oli huippukiva!
Day #3 Kissalla oli ollut ikävä ja se ilahtui kotiinpaluustani.
Day #4 Tv:stä tuli Mustat lesket.
Day #5 Jaksoin viimeinkin pestä taas hiukset.

Running away from depression

Noniin. Psykologiaika kolmen viikon tauon jälkeen. Miltä tuntui? Ei miltään. Olihan se kiva kertoa, mitä viikkojen aikana oli tapahtunut ja mitä mä olin ajatellut. Mutta ei mitään muuta. Psykolle oli ok mennä. Siellä oli ok puhua. That's it. En mä olisi hajonnut, vaikka mun käyntini olisi peruttu. Ei olis tuntunut miltään.

Psykopolilla on kuulemma nyt ruuhkaa ja tätien kalenterit on jokaista minuuttia myöten täynnä. Mun olisi pitänyt saada seuraava aika ens viikolle. Mä sain sen kahden viikon päähän. Mut ei se haittaa. Ei ollenkaan. Mä voin sillä aikaa vaikka googletella psykoterapeutteja täältä ja kenties mennä haastattelukäynnille, jos niiltä löytyy aikaa. Psykoterapia on se, mistä on mulle eniten apua. Mä olen siitä varma.

Huomenna mä lähden kavereiden kanssa reissuun. Mennään yhden bändin keikalle Tampereelle ja yövytään Omenassa. Shoppaillaan ja kierrellään kapessa. Huomisesta on tulossa ihan huippukiva päivä!

... Paitsi että mitä jos mä en jaksa? Mitä jos mä väsähdän? En mä jaksa enää bilettää niin kuin ennen. Ennen mä tanssin aina pilkkuun asti. Nyt mä saatan väsähtää jo ennen yhtätoista. Mä saatan olla jo ihan uupunut pelkän shoppailun jälkeen. Ja 24/7 sosiaalisuus on tosi uuvuttavaa. Vaikka olis miten kivaa. Sitä on ehkä vaikea uskoa, mut niin se on.

Kyllähän mä voin lähteä keikan jälkeen vaikka hotellille nukkumaan. Mutta... ei se ole kivaa. Tosin minkä mä sille voin, jos mä väsyn. Mä kyllä ainakin aion yritän syödä huomenna enemmän. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Ainakin enemmän kuin sen 250 kcal mitä mä nykyään syön päivässä. Mun piti ostaa joku energiapatukka mukaan. Mut mä unohdin.

Ainakin mä olen oottanut huomista reissua ihan innolla. Jotain kivaa munkin elämään. Jotain erilaista. Ja mä osallistun sen mukaan mitä jaksan. Kyllä muut ymmärtää.

Käytiin iskän kanssa ostamassa mulle taas viikon ruuat. Mulla meni niihin jotain 26 euroa. Ja 6,90 euroa oli light-limu-sixpackista. Mitä normaalisti ihmisillä menee viikon ruokiin? 40 euroa? 50? Laiha - laihempi - täältä tullaan.


100 HAPPY DAYS

Mä aloitan tänään 100 Happy Days -haasteen. Siinä mä kirjoitan 100 seuraavalta päivältä aina yhden asian, joka on tehnyt mut sinä päivänä onneliseksi. Mun tapauksessa ehkä ennemminkin parantanut mun päivää. Nää saattaa vaikuttaa teille vähän hämmentäviltä positiivisiksi asioiksi, mutta yrittäkää nähdä nää mun kautta. Mä kun olen sairas. Tästä se lähtee!

Day #1 Sain viimeinkin varattua labra-ajan. Mun olis pitänyt varata se jo about 3 viikkoa sitten.

Snoop Dogg & Wiz Khalifa feat. Bruno Mars - Young, Wild And Free

Living with size zero

Äiti tulee käymään.

Äiti: Ootsä syöny tänään?
Minä: Joo...
Äiti: No mitä sä oot syönyt?
Minä: Noo... kaikkea.
Äiti: Esimerkiks mitä?
Minä: Vähän kaikkea. En mä nyt jaksa alkaa luetella.
Äiti: Eli et mitään.

Äiti: Mä laitan sulle jotain! Mitäs mä laitan sulle...
Minä: Äiti!
Äiti: Sulla on täällä ainakin pastaa... ja riisiä ja kasvispihvejä...
Minä: Äitiii...
Äiti: Hei täällä on kasvissosekeittoa. Otatsä mieluummin sitä? Hei joo mä laitan sulle... ja leipää sen kanssa eiks niin? Yks leipä ainakin... mitäs leivän päälle... juustoa ja kurkkua... ja otatsä maitoa sen kanssa?
Minä: Äiti lopeta!!!

Minä: En mä nyt syö... ei mulla oo nyt nälkä.
Äiti: No jos mä kuitenkin laitan sulle?
Minä: Etkä laita! Anna nyt olla!
Äiti: No syöt sitten myöhemmällä. Syötkö sitten varmasti?
Minä: No joo joo. Älä höösää.
Äiti: Et sä kuitenkaan syö. Mä oon huolissani susta. Sä et syö enää mitään. Sun ranteetkin on ihan kauheen laihat! Varmaan puolet mun ranteesta. Mä oon hei huolestunut. Sun pitää syödä.
Minä: Mähän syön! Kato nyt ihan hyvin mä voin, kyl mä pärjään.

Mä en voi sille mitään, että mä ärsyynnyn. En vaan voi. Mä pystyn jonkin aikaa hillitsemään itseni ja vastailemaan rauhallisesti, mutta jossain vaiheessa mulla leikkaa kiinni. Ruuan tuputtaminen anorektikolle on sama kuin talviunta nukkuvaa karhua mentäisiin tökkimään kepillä peppuun.


RUOKAPÄIVÄKIRJA

• klo 12.00 kahvi + maito = 8 kcal x 2
• täysjyväleipä + levite + salaatti + kurkku = 75 kcal
• MultiVita-porejuoma = 7 kcal
• klo 16.00 pieni kalapihvi 2 kpl + lohkoperunat + ketsuppi + Coca Cola light 2dl = 78 kcal
• klo 20.00 Bona-piltti = 69 kcal

= 245 kcal

Klo 24.00 tulee kanavalta TV5 5D: Elämää alipainoisen kanssa. Se tuli tossa joku aika sitten, mutta mä missasin sen silloin, joten nyt mun on pakko nähdä se. Kannattaa kattoa, toi voi olla ihan hyväkin, kun kuitenkin dokkari kyseessä.

Alison Mosshart and Carla Azar - Tomorrow Never Knows

Kitchen knives are calling my name

Soitan iskälle. Moooi, ehtisitsä tulla jossain välissä terottamaan mun veitset, kun nää on ihan tylsiä. Ei nää enää leikkaa mitään.

Iskä saa teroitettua veitset ja sakset. Noni varo ny sitte sormias, nää on tosi terävät.

Joo joo.

Oh, wait. Actually I am.

Ei yhtään ironista, että viiltelijä pyytää teroituttamaan keittiöveitsensä. Paitsi, että en minä niitä käytä siihen. En enää.

Thinspokuvat on aina toimineet mulla triggerinä laihduttamiseen. Katselen thinspokuvia - ja yhtäkkiä ei olekaan enää nälkä. Jätän iltapalan sittenkin laittamatta ja tungen ruuat takaisin jääkaappiin. Jos olen ehtinyt jo syödä, kiiruhdan vessaan oksentamaan. Mutta nyt mulla on alkanut tulla selfharm-kuvistakin triggereitä. Ennen niin ei ole ollut. Mutta nyt on. Ehkä koska en ole pitkään aikaan tehnyt sitä. Mutta nyt tekee mieli. Yllyke on kova, eikä mulla olisi mitään syytä estää sitä. Mitä väliä. Tämä on mun kehoni. Enkä mä tähän kuole.

Käsivarren iho on vaalea. Puhdas ja koskematon, lukuunottamatta vanhoja, jo parantuneita jälkiä, jotka muodostavat vaaleita uria muuten niin tasaisensileään ihoon. Ihossa ei ole pienenpientäkään nirhaumaa. Niin tasainen. Niin ehjä. Ja minä haluan rikkoa sen. Minun on saatava rikkoa se. Niinkuin lapsena talven ensimmäisillä pikkupakkasilla, kun vesilätäköihin oli muodostunut kevyt jääriite. Se oli saatava aina rikkoa. Yllykettä oli mahdoton vastustaa. Nyt minä tahdon rikkoa jotain muuta. Sellaista, mitä ei saisi. Mitä ei kuuluisi.

Mä olen unohtanut miltä se tuntuu. Se helpotus. Mä en osaa edes kuvata sitä. Se helpotus on niin taivaallinen. Mun on pakko saada painaa terä iholle. Viiltää. Edes yhden viillon. Yhden vain... tai kaksi... tai ehkä kolme. Aivan sama.

Mä olin kyllä ajatellut meneväni tässä joku päivä uimahallille. En ole aikoihin ollut uimassa. Se voisi olla ihan kivaa. Uimisen jälkeen voisi mennä höyrysaunaan istumaan. Mutta kyllähän mä sinne uimaan ehdin myöhemminkin. Niin juuri.

John Newman - Losing Sleep

Skinny with no appetite

Käyn moikkaamassa äitiä töissä.

Otatsä kahvia?
No voimmä ottaa.
Otatsä kanssa pullaa?
En mä nytte ota.
Ota nyt vaan. Ota ees pieni pala, kun meillä täällä kerrankin on pullaa.
En. En mä ota.
Kyllähän sä nyt voit pienen palan ottaa, kun sä olet noin laihakin.

Se ei ole äiti vaan äidin työkaveri. Se varmaan tietää, että mä olen se anorektikkotyttö. Äiti jatkaa maanittelua.

Ota nyt pieni pala. Kun muuten tää menee hukkaan. Ihan pieni pala vaan. Mä leikkaan sulle.

Lopeta äiti!

Hetken mä jo pelkäsin, että äiti ja sen työkaveri yksissätuumin tunkee sen pullapalan mun suuhun ja pakottaa nielemään. Luojan kiitos ei kuitenkaan.

Eilen postista tipahti Hesen etukuponkeja. Tänään Kotipizzan. Mä alan epäillä salaliittoa mua vastaan. Operaatio Lihotus. Mut ei onnistu, ehei.


Nyt tulossa vihdoinkin sitä luvattua ruokapäiväkirjaa. Tänään olen syönyt:

• kahvi + maito = 8 kcal x 2
• täysjyväleipä + levite + juusto + salaatti = 95 kcal x 2
• Coca Cola light 2dl = 1 kcal x 2

= 208 kcal

Nälkä? Ei ole.

Kubb - Wicked Soul

No thanks.

Haen postin oven välistä. Eteisen matolle tipahtaa mainosten välistä punainen liuska. Hesburgerin etukuponkeja. Taas. Jo kolmas arkki muutaman kuukauden sisään. Se on varmasti mun psykologi, joka käy tiputtelemassa näitä mun postiluukusta. Nyt kun sillä on loma niin sillä on aikaakin tälläiseen. Tää on selkeesti joku uus syömishäiriön hoitomenetelmä.

Mut ei auta. Mä en mene Heseen. Mun ei edes tee mieli mennä. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Yäk. Kävelin päivällä Subwayn ohi. Kadulla Subwayn kohdalla leijaili paistetun leivän, lihan ja majoneesikastikkeen ällönsekainen haju. Olin lähellä oksentaa jalkakäytävälle.

Ruoka oksettaa. Mutta pelkkä ruuan ajatteleminen tai varsinkin ruuanlaitosta aiheutuva haju saa mut jo yksinään lähestulkoon oksentamaan. En vain enää kestä ruokaa. Inhoan sitä. Se on rasvaista ja saastaista. Se lihottaa. Se saastuttaa mut. En halua syödä sitä. Hyi yök.

Äiti tulee käymään. Mä toin sulle jätskiä! Otatko nyt heti, kun tää on vähän sulanut niin tästä sais tätä irti vai laitanko pakkaseen? Laita vaan pakkaseen. Katson kun Ben&Jerry's-purnukka katoaa pakastimeen. Saatana. Saatanan saatana. Mitä mun tolle pitäis tehdä? No, kyllähän se tuolla säilyy.

Miksä tuot mulle aina kaikkia... herkkuja? Olin sanomassa lihottavaa tai kaloripitoista, mutta keksin onneksi neutraalimman sanan. No, kun mä haluan vaan ostaa sulle jotain kivaa ja yllättää sut... sitä paitsi en mäkään voi tollasia syödä. Mut sä voit, kun sä oot tollanen tikku. Joo kiva. Kauhean kiva. Älä osta mulle tommosia. Älä osta! Mä en halua syödä noita!

Capital Cities - Safe And Sound

In my dreams you're still alive

Sinä tulit minun uneeni viime yönä. Ei se haittaa. Se on vaan ihan mukava asia. Sillä unissani minä pystyn taas puhumaan kanssasi.

Me istumme rannalla juttelemassa. Minä kerron mitä kaikkea on tapahtunut maailmalla sillä aikaa, kun sinä olit poissa. Kolme vuotta sitten voitimme jääkiekon MM-kultaa. Siitäkään sinä et ollut tietoinen. Mutta ethän sinä ollutkaan täällä silloin.

Kerrot ihan avoimesti tsunamista. Siitä, kuinka selvisit siitä. Sinä selvisit siitä, mutta et tullut takaisin kuin vasta nyt. Missä sinä olit kaikki nämä vuodet? Mikset tullut heti takaisin? Minun tekisi mieli kysyä sinulta, mutten uskalla. Ehkä sinulla oli syysi. Silti haluaisin tietää. Minulla kun oli ikävä sinua. Luulin, ettet selvinnyt.

Katselen sinua vaivihkaa. Vaikutat jollain tapaa ikäistäsi nuoremmalta. Vähän vain. Sillä kuitenkin sinä olet täsmälleen samanikäinen kuin minäkin. Mutta ei sillä ole väliä. Sinä palasit ja minä sain sinut takaisin. Minä olen niin onnellinen, kun sinä istut siinä minun vieressäni. Minun kultasiskoni.

I wish heaven had a phone so I could hear your voice one last time...

Song of the day: Poets Of The Fall - Cradled In Love

Somewhere over the rainbow

Kuinka monta päivää siitä on... yksi, kaksi, kolme... En edes muista. Todella monta. Siitä, kun olen viimeksi käynyt vaa'alla. Olen syönyt ihan ihan ihan liikaa ja paino on noussut hirveästi ja se on varmaan jotain sata kiloa enkä minä ole halunnut nähdä paljonko se on. Mutta nyt minun on saatava tietää. Astun vaa'alle. Luku heittelehtii hetken. 40,0 kg. Ihan vasta viimeksi se oli 41,5 kg ja nyt se on 40. 40! Voiko tämä olla totta? Uskomatonta. Tekee mieli hyppiä ja tanssia.

Silti. Tämäkin on liikaa. 41,5 oli aivan liikaa. Hyi, miten inhosin itseäni nähdessäni sen luvun.  Mikä läskiahdistus. Olisi tehnyt mieli oksentaa. Kuvottavaa. Mutta tämäkin on liikaa. 40 on liikaa... 39 on liikaa... sen alle on ainakin mentävä. Liikaa liikaa liikaa. Aina vaan liikaa.

Mutta suunta on parempi. Kohti kevyempää olemusta.

Kello lähenee puolta kuutta ja kävelen kaupungilta kotiin. Olen ollut iltapäivästä asti menossa. Enkä ole syönyt koko päivänä mitään muuta paitsi mukillisen kahvia. Täydellistä. 

Jalat tuntuvat raskailta ja huterilta. Heikottaa. En ole ollenkaan varma selviänkö kotiin asti. Taistelen korttelin kerrallaan. Olen lähellä kompastua omiin jalkoihini. Askel, toinen. Vasen, oikea, vasen, oikea. Täytyy vaan keskittyä askeliin. Ei ole enää pitkä matka. Ja ihan kuin mun reidetkin olisi kapeammat.

Äiti tulee vastaan pienen lapsensa kanssa. No nyt ei olisi paha, vaikka nyyskähtäisin asfalttiin. Nainen varmasti pysähtyisi auttamaan. En tiedä, jaksanko enää metriäkään. Jotenkin kuitenkin selviän kotiin asti. Matka kotiin tuntui maratonin mittaiselta. Väsyttää suunnattomasti. Laitan kahvin tippumaan. Eikä ole edes nälkä.

Mä olen kyllä tottunut, että välillä on vähän raskaampaa pitää itseä pystyssä ja tehdä askareita tai vaikka vaan kävellä. Mutta se on pieni paha siitä, että laihtuu. Tämä on kaiken tämän arvoista. Ja enhän mä olisi millään voinut aamun jälkeen syödä. En missään nimessä. Mä olen juuri saanut puolitoista kiloa (läskiä) pois viikkojen jälkeen. Ihan kun mä menisin vaa'alta suoraan jääkaapille ja mättäisin ruokaa naamaan niin, että ne kilot tulis kymmenessä minuutissa takas. Joo ei.

Maroon 5 feat. Rozzi Crane - Come Away To The Water