New home

Muutin tänään. Keskustaan. Uusi kotini on 2h + k + parveke. 45 neliötä. 6. krs. Paitsi että ei tämä minulle mikään uusi ole. Olen asunut tässä samaisessa asunnossa elämäni 16 ensimmäistä vuotta. Tämä on siis vanhempieni omistama.

On uskomatonta, miten lapsuudenkotiin tullessaan muistaa jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Mitkä ovat päässeet unohtumaan, muistuvat mieleen. Tapetin kuviot. Kolo koivuparketissa, joka syntyi kirjahyllyn kaaduttua. Pienet täplät makuuhuoneen katossa, jotka jäivät pimeässä hohtavista tähdistä. Läiskä, joka jäi kattoon heitettyäni siihen limakäden (sellaisen, joita sai kymmenen markan kolikkoautomaateista). Tiskipöydän laatikosto, jonka neljäs laatikko oli vaikeasti avautuva (ja on yhä). Rappukäytävän portaikko, jonka 3. portaasta on lohjennut kalanmuotoinen pala.

Niin tuttu, silti niin vieras. Oven postiluukussa on vieras sukunimi. Sisällä asunnossa on vieras haju. Keittiön seinälle on unohtunut mustareunainen kello. Se on pysähtynyt näyttämään aikaa 16.46. Keittiössä roikkuu myös valko-harmaaraidalliset verhot. Ne tuovat mieleeni vaarin pyjamanhousut. Äiti huomaa, että katselen verhoja. Ne jäivät vuokralaiselta, voit pitää ne. Jos et tykkää niistä niin ostetaan sulle uudet, äiti sanoo.

Tämä ei tunnu kodilta. Tuntuu, kuin olisin tullut jonkun toisen kotiin. Tunkeutunut luvatta. Tämä ei ole minun kotini. Minä tahdon omaan kotiini. Tunnen itseni hieman ahdistuneeksi. En tiedä johtuuko se kaikista niistä muistoista, joita tämä asunto työntää jatkuvalla syötöllä mieleeni, vai siitä, että muutin asuntoon, jonne sen entinen asukas kuoli. Veikkaan jälkimmäistä. Vanhempieni vuokralainen todella kuoli tänne. Hän ei ollut vanha, eikä kuolema ollut luonnollinen. Onneksi en sentään tunne, että hän olisi läsnä.

Istun lukuisien pahvilaatikoiden keskellä. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Toivon, että joku tulisi purkamaan laatikot puolestani. Minä en jaksa.

David Bowie - Lady Grinning Soul

Boxing Day

The day when the paradise turned into hell.

Tapaninpäivä. Tsunamin vuosipäivä. 7 vuotta sitten monikaan ei tiennyt mikä on tsunami. Nyt kaikki tietävät.

Iltasanomat uutisoi, kuinka SPR lopettaa tsunamiapunsa katastrofialueille seitsemän vuoden jälkeen. Tsunamista tuli tänään kuluneeksi 7 vuotta. Monet unohtivat tsunamin jo kahden vuoden kuluttua tapahtuneesta. He, joita katastrofi ei koskettanut lähemmin. He, jotka eivät menettäneet ketään rakastaan. Minä en unohda koskaan.

Nousin sängystä kolmen aikaan. Ajattelin, että jos nukun puolet päivästä, se on nopeammin ohi, enkä ehdi ajatella sitä niin paljon. Erehdyin. Päivä ei mene yhtään sen nopeammin enkä minä ajattele sinua ja katastrofia yhtään sen vähempää.

Olin joulunpyhät vanhemmillani ja tänään palasin kotiini viiden aikaan illalla. Tapaninpäivän ahdistus iski seitsemältä. Olin pakkaamassa muuttolaatikoita (muutosta lisää myöhemmin) ja pakkasin paraikaa kirjojani laatikkoon. Käteeni osuivat tsunamikirjat. Ja minä aloin lukea niitä. Mikä ei ollut hyvä ajatus.

Minä itkin. Itkin, itkin ja itkin. Itkusta ei ollut tulla loppua. Kaikki muistot ja tunteet, suru ja kaipuu vyöryivät mieleeni. Niin kuin katastrofista olisi kulunut vasta muutama kuukausi. Tunsin itseni tavattoman yksinäiseksi. Toivoin, että joku olisi ottanut minut syliin. Heijannut minua ja silittänyt hiuksiani. Kuiskannut korvaani lohduttavia sanoja. Mutta olin yksin. Ei ollut ketään ottamassa minua syliin.

Yhdeksältä tuli Jimiltä dokumentti Rikos: Tsunami (ohjelma katsottavissa edellä olevasta linkistä). Dokumentti koostui pelastuneiden kertomuksista ja heidän omakuvaamistaan videoista. Katsoin sen, nyt jo viidettä kertaa. Ja taas minä itkin. Kyynelet valuivat vuolaina poskiani pitkin alas ja jouduin yhtenään kuivaamaan silmäni, kun tekstitys sumeni valkeaksi mössöksi.

Dokumentilla olevat videot olivat pahimmat. Niitä oli vaikea katsoa. Sillä ne kuvasivat tositapahtumia. Leikkaamattomia, lavastamattomia, todellisia tapahtumia. Videoilla näkyvä aalto on todellinen. Videoiden ihmiset ovat todellisia. He eivät ole näyttelijöitä. Heidän surunsa, pelkonsa, hätänsä ja ahdistuksensa on aitoa. Samoin kuin heidän kyyneleensä. He eivät näyttele kuolemanvaaraan joutuneita. He ovat oikeasti kuolemanvaarassa. Heidän huutonsa ovat oikeita kuolemanhuutoja. Kuolevien ihmisten huutoja. Näet heidät videolla. Kun aalto on vienyt heidät, tiedät että he kuolivat oikeasti. Että heitä ei enää ole.

Yksi video näytti miestä rannalla. Mies istuu rannalla, selin aaltoon. Ihmiset hotellin parvekkeella huutavat hänelle Go! go!. Mies ehtii nousta ylös ja kääntyä, nähdä aallon. Sen jälkeen aalto nielaisee hänet. Miestä ei enää näy. Toisella videolla näkyi vanha pariskunta. Heistä tulee mieleen eräs Titanicin kohtaus. Se, jossa laiva on uppoamassa ja vanha pariskunta on käpertyneenä sängylle nukkumaan. Mies on kietonut kätensä vaimonsa ympärille. He eivät yritäkään selviytyä. Videolla näkyvä pariskunta sen sijaan yrittää selviytyä. Mies pitää vaimostaan kiinni, taistelee, ettei aalto veisi heitä mukanaan. He yrittävät turvaan terassille. Kahden metrin päästä terassista aalto vie heidät. He katoavat. Sekunneissa he ovat poissa. Lopullisesti.

Kello näyttää 23.15. 45 minuuttia vielä ja vuoden rankin päivä on takana. Sytytän sinulle kynttilän. Minun on ikävä sinua. ♥

Song of the day: Aki Sirkesalo - Mullonikäväsua

Merry Xmas!

Jouluaatto. Herääminen tuntui samalta kuin minä tahansa muuna päivänä. Masentavalta. Miltääntuntumattomalta. Poissa on se pikkutyttö, joka joskus olin. Se, joka innossaan lehteili Lelukuvastoa ja mietti mitä sieltä tahtoi. Se, joka heräsi jouluaamuna silmät loistaen tutkimaan mitä pukki on tuonut joulusukkaan. Se, joka malttamattomana odotti pukin tuloa ja lahjojen avaamista. Se, joka oli huoleton. Onnellinen.

Toisinaan minä kaipaan sitä pikkutyttöä.

Hörpin kahvia, mutustin joulutorttua ja katsoin Joulupukin Kuumalinjan ja Lumiukon (perinteisiini kuuluu katsoa joulun aikana myös Joulupukki ja noitarumpu, Pähkinänsärkijä tai Lumikuningatar). Yritin herätellä joulumieltä itsessäni. Se oli kateissa. Ja se pysyi kateissa.

Vietämme joulun aina tätini luona lähisuvun kesken. Lähdimme tädilleni puoliltapäivin. Autoin jouluvalmisteluissa. Ulkoilutin myös serkkuni kolme länsigöötanmaanpystykorvaa. Oli hyvä päästä hetkeksi pois hälinästä ja hyörinästä. Omaan rauhaan. Ulkona ei ollut juuri ketään. Kävelin metsässä koirien viipottaessa edellä ja yritin rauhoittua. Kerätä voimia iltaa varten. Olisin halunnut kävellä raikkaan kirpeässä pakkassäässä lumisessa metsässä, jossa kuusten oksat notkuvat tykkylumesta ja nuoskalumi natisee jalkojen alla. Sen sijaan lätsyttelin märässä loskassa. Mutta ulkoilu teki kuitenkin hyvää.

Neljältä olin jo väsynyt. Uupunut. On raskasta olla sosiaalinen. Keskustella, kommentoida. Hymyillä. Olla läsnä. Haaveilin päiväunista, mutta päätin jaksaa joulun vuoksi. Yhdessäolon vuoksi.

Joulupäivällisellä pöydät notkuivat jouluherkuista. Kinkkua. Karjalanpaistia. Rosollia. Porkkana-, peruna- ja lanttulaatikoita. Paistettuja punajuuria. Perunoita. Graavilohta. Kylmiä kaloja. Lasimestarin silliä. Silliä ja sipulirenkaita. Sienisalaattia. Halloumijuusto-hedelmäsalaattia. Joululimppua. Punaviiniä. Kotikaljaa. Mehua. Lusikoin lautaselleni kasvisruokia ja joitain kalapaloja. Päätin, että tänään sallin itseni syödä normaalisti. Onhan joulu. Enkä oksenna mitään pois. Kaksi lasillista punaviiniä ja rentoudun. Ajattelen, että jaksan ehkä sittenkin aaton.

Illalla lauloimme joululauluja, napostelimme pähkinöitä, rusinoita ja suklaata ja avasimme joululahjat. Sain lahjaksi Nescafé Dolce Gusto -kahviautomaatin, monta pakettia kapselikahvia, KoKon astioita, IvanaHelsingin patakintaan ja -lapun, suihkujuttuja ja valkoiset, lämpimät lapaset.

Yöllä menimme perinteen mukaisesti hautausmaalle viemään kynttilät. E:n ja J:n haudan kohdalla joku nainen viittasi hautakiveen ja sanoi jotain tyttärelleen. Olisin halunnut tietää mitä hän sanoi, vaikka saatoin arvata sen. Tsunami. Jostain syystä loukkaannuin. Loin naiseen tympeän ja surunsekaisen ilmeen. Nainen tajusi, että olin menossa kyseiselle haudalle. Hänen ilmeensä vaihtui kuvaamaan nolostusta.

Haudalla haluan aina olla rauhassa. Yksin. Sytyttää kynttilän ja hiljentyä. Ajatella sinua, parasta ystävääni ja toivottaa sinulle hyvää joulua. Nyt minulla ei ollut mahdollisuutta siihen. Joku perhe osui haudalle samaan aikaan. En tiennyt olivatko he tulossa siihen ja jäivätkö he odottamaan lähtöämme. Tunsin oloni vaivautuneeksi, häirityksi, enkä pystynyt hiljentymään. Tulin tapahtuneesta surulliseksi ja kiukkuiseksi. Soimasin itseäni. En saisi olla kiukkuinen jouluna. Enkä varsinkaan hautausmaalla. Olin kuitenkin.

Huomenna on äidin syntymäpäivä ja sukulaiset tulevat meille kalapäivälliselle. Joka vuotisen tavan mukaan. Syömme lipeäkalaa sekä kylmiä kaloja. Minun pitää siis vielä huominen jaksaa olla sosiaalinen. Sitten saan levätä.

Jouluperinteisiini kuuluu myös kuunnella Hansonin joululevyä Snowed In. Sain sen isältäni ollessani 7-vuotias ja se on edelleenkin yksi suosikkilevyistäni, vaikken muuten kuuntelekaan Hansonia. Siksi myös Song of the day on kappale kyseiseltä levyltä.

Hanson - Merry Christmas, Baby

Empty mind

Vuoden viimeinen terapia.

Minä: Mulla ei ole tänään mitään mielessä.

Terapeutti: Ehkä sinne tulee jotain.

Minä: Ei nyt vaan tule.

T: Ehkä se auttaisi, jos sä katsoisit tänne päin. Jos sulle tulisi vaikka sitten jotain mieleen.

Hiljaisuus.

Minä: Mulla ei ole oikeasti mitään mielessä.

Olet hiljaa. Odotan sinun sanovan jotain. Yritätkö saada minut katsomaan itseäsi? Hiljaisuus jatkuu. Se käy ahdistavaksi. En ymmärrä miksi se ahdistaa minua, sillä olemme tunteneet kuitenkin jo 5 vuotta. Hiljaisuus tekee minut levottomaksi. En kestä sitä. Hiljaisuutta. Minun on pakko rikkoa se.

Minä: Mitä?

Et sano edelleenkään mitään.

Minä: Mikset sä voi auttaa, jos mulla ei ole mitään mielessä? Sä voisit kysyä jotain?

T: Mä en osaa aina kysyä. Sitä paitsi sitten mä ohjaisin keskustelua. Olis hyvä puhua siitä mitä sulla on mielessä.

Mutta kun minulla E-I O-L-E M-I-T-Ä-Ä-N M-I-E-L-E-S-S-Ä. Tavutan lauseen päässäni kirjain kerrallaan.

T: Mitä sä ajattelet?
Minä: En mitään.
T: En usko.
Minä: ...
T: Miltä se tuntuu, kun ei ole mitään mielessä?
Minä: En mä osaa selittää. On vaan sellainen... jumittava olo.
T: Mä kyllä uskon, että sä ajattelet jotain.

Nyt en ainakaan muista mitä äsken ajattelin. Päätän keskittyä. En aio päästää seuraavaa mieleeni tulevaa ajatusta lipumaan ohi. Aion tarttua siihen, pitää siitä kiinni ja vapauttaa sen huoneeseen. Ajattelen kissaani Sepiä.

Minä: No mä ajattelin Sepiä... mut en mä tullut tänne puhumaan kissoista. Ei kissoista puhuminen paranna mua. Tai säästä. Tai mistään muustakaan sellaisesta puhuminen.

Minä: Musta tuntuu, niin kuin mä olisin jo puhunut kaiken. Ettei ole enää mitään puhuttavaa.

Minä: Mut en mä silti voi paremmin, päin vastoin mä menen vaan taaksepäin.

T: Musta näyttää, että sä voit paremmin.

Aikamme on lopussa. Nouset ottamaan kalenterisi pöydältäsi. Sovimme seuraavat ajat. Ensi vuoden ensimmäiset terapia-ajat. Tässä vaiheessa minun kuuluisi lähteä, joten olen nousemassa tuolistani, mutta sinä et nousekaan, joten jään typerästi istumaan tuolini reunalle. Olen kuin juoksukilpailuissa, valmiina pinkaisemaan matkaan heti lähtölaukauksen kajahtaessa. Puristan laukkuni mustia sankoja käsissäni, tuijotan joulunpunaiseksi lakattuja kynsiäni ja odotan mitä sinulla on vielä sanottavana. Toivotat minulle hyvää joulua ja tulevaa vuotta. Kiitän ja toivotan sinulle samaa. Tahtoisin nostaa katseeni ja katsoa sinua silmiin, hymyillä sinulle, mutten pysty. En vain pysty. Kätellessämme vilkaisen sinua nopeasti ennen kuin poistun ovesta ulos.

Seuraavaan terapiaan on 13 päivää. Melkein kaksi viikkoa. Taistelen hajoamisen rajalla, jos terapioiden väliin sattuu viisikin päivää. Entä nyt kun niitä on 13?

Pet Shop Boys - West End Girls

Green eyes

Terapia. Olen juuri astunut sisään huoneeseesi ja olet sulkemassa ovea. Pysähdyt kuitenkin käsi ovenkahvalla.

Terapeutti: Hei siellä olis nyt se iso huone vapaana. Haluatko, että mennään sinne?

Tämä tulee niin yllättäen, etten ole ehtinyt yhtään varautua.

Pudistan kiivaasti päätäni: Ei tänään.

T: Mä olen miettinyt tätä sun katsekontaktin puutetta.
Minä: Onks meidän aina pakko puhua siitä!, tokaisen turhautuneena.

Tämä on ensimmäinen kerta kun näytän terapiassa jotain kielteisiä tunteita. Olen tuntenut joskus ennenkin turhautumista, mutten ole näyttänyt sitä. Olen aina kätkenyt negatiiviset tunteet sisälleni, vaikkei se tarkoita ettetkö sinä olisi ehkä huomannut niitä. Nyt kuitenkin osoitan turhautumiseni suoraan ja se hämmentää minut itseni hetkeksi.

T: On, se on kuitenkin oleellinen asia.
Minä: Mä en vaan pysty. En mä voi sille mitään.
T: Sä voisit yrittää.
Minä: Ei ole helppoa muuttaa sellaista mikä on ollut kauan niin.
T: Mikä siitä tekee vaikeaa? Mä ymmärtäisin, jos tämä olis sun kolmas käyntisi, mutta tämä on sun mones kymmenes tai sadas käynti. Me ollaan jo tuttuja toisillemme.
Minä: En mä vaan tiedä.
T: Mä mietin, että pitäisiköhän sun puhua jollekulle muulle, jos sä et pysty katsomaan mua silmiin, kun se kuitenkin haittaa sun edistymistäsi tässä terapiassa.

Mitä! Järkytyn. Onko tämä niin iso asia, että sinä olisit valmis siirtämään minut jollekulle toiselle sen takia? Onko tämä niin suuri este edistymiselleni? En ole uskoa korviani. En minä halua kenellekään toiselle. Et sinä voi tehdä minulle niin, ethän?

Sitä paitsi minä yritän. Minä yritän joka ikinen terapiatunti katsoa sinua. Käyn uuvuttavaa taistelua itseni kanssa. Häviten joka kerta. Lähden terapiasta joka tunnin jälkeen itseeni pettyneenä. Epäonnistuneena. Itsensä voittaminen on vaikeinta. Mutta minä siitä huolimatta yritän ja minua turhauttaa ettet sinä tunnu ymmärtävän sitä.

T: Onks mussa jotain, mitä sä et halua nähdä?
Minä: Ei.
T: Onks jotain, mitä sä et halua näyttää mulle?
Minä: Ei. Mä en salaile mitään.

Minulle tulee mieleen, ettet sinä ehkä edes tiedä minun silmieni väriä. Sillä minä en koskaan katso sinua. Minulla on vihreät silmät. Hailakan vihreät surusilmät. Ehkä minä pelkään, että satutan sinua, jos katson sinua silmiin. Vai haluanko sittenkin salata jotain tiedostamattani? Olen kertonut sinulle kaiken, jakanut kanssasi kaikki syvimmätkin salaisuuteni. Ovatko silmäni, sieluni peili, se viimeinen asia, jonka haluan säilyttää itselläni?

T: Mitä sä ajattelisit, jos joku sun kaveri ei pystyisi katsomaan sua kun te juttelette?
Minä: Kyllä mä ymmärtäisin, jos se olis sille vaikeaa. En mä loukkaantuisi siitä.
T: En mäkään ole loukkaantunut, musta vaan tuntuu... oudolta. Kun sä olet siinä, mutta niin kuin sä et kuitenkaan ihan kokonaan olisi.

Tulen hyvin surulliseksi. Tavallaan tunnen itseni myös hieman loukatuksi. Ennen kaikkea olen kuitenkin pahoillani puolestasi. Minä tahdon näyttää sinulle. Minä tahdon näyttää sinulle, että pystyn voittamaan itseni ja alkaa katsoa sinua silmiin.

Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die

Perfect patient

Terapia. Olen oppinut tunnistamaan askeleesi. Kuulen milloin sinä tulet hakemaan minua odotushuoneesta. Voisin istua silmät kiinni ja silti tietäisin milloin olet saapunut odotushuoneen ovelle. Askeleesi ovat määrätietoiset, mutta samalla pehmeät.

Minä: Mua turhauttaa, kun mä en ole täydellinen potilas.

Terapeutti: Mutta kun tässä elämässä ei voi olla täydellinen.

Minä: No melkein täydellinen sitten edes.

T: Miten sä määrittelisit täydellisen potilaan?

Minä: Sellainen, joka tahtoo parantua ja edistyy ja osaa kuvata tunteitaan ja oivaltaa itsestään asioita terapian edetessä ja osaa muuttaa käytöstään niiden mukaan. Ja pystyy katsomaan puhuessa silmiin.

T: Mistä sä tiedät, että toi on myös mun näkemys täydellisestä potilaasta?

Minä: En mä tiedäkään, mä vaan oletan niin.

T: Niin, kun toi on ainoastaan sun käsitys siitä. Haluatko sä olla täydellinen potilas enemmän itsellesi vai mulle?

Mietin hetken.
Minä: Sulle.

T: Mitä sulla on nyt mielessä?

Minä: Ei oikein mitään. Ei mitään tähdellistä.

T: Mä en tiedä liittyykö toi siihen, kun sä et puhunut mulle aiemmin, mutta sä voisit kertoa kaikesta mitä sun mielessä liikkuu. Ettet sä karsisi ajatuksia pois, koska ajattelet ettei ne ole oleellisia.

Minä: Niin mutta ei niillä ole väliä, kun ei mun paha olo johdu niistä asioista. Mä en tiedä mistä se johtuu.

T: Sen takia sun täytyisikin puhua kaikesta. Ihan kaikesta. Jotta me voitaisiin rakentaa sun minäsi ja saada selville mistä sun paha olo johtuu.

Huokaan. En tiedä miksi olen masentunut. Toivoisin tietäväni. Sillä sitten voisin puhua siitä mikä tekee minut masentuneeksi. Siitä, mikä vetää suupieleni alaspäin ja maalaa päiväni harmaan eri sävyillä. Mutta minä en tiedä mistä masennukseni johtuu. Minun täytyy siis puhua kaikesta. Aivan kaikesta.

Se tarkoittaa, että myös paraneminen vie aikaa. Mutta kuinka kauan? Kuinka kauan vielä? Vuosi? (Ei, olisi yltiöoptimistista olettaa, että olen vuodessa selättänyt vaikean ja pitkäkestoisen masennuksen, joka ei ole vielä tähän mennessä osoittanut minkäänlaisia paranemisen merkkejä). Kaksi vuotta? Viisi vuotta? Entä kuinka kauan minä jaksan vielä ennen kuin romahdan?

Jefferson Starship - Miracles

Happy Birthday, E!

Heräsin tänään säikähtäen. Tänään on sinun syntymäpäiväsi, eikä minulla ole sinulle syntymäpäivälahjaa. Olen unohtanut ostaa sinulle lahjan. Kuinka se on mahdollista? Kuinka saatoin unohtaa? Kunnes muistin.

Siitä on 7 vuotta kun viimeksi näimme. Kun viimeisen kerran näimme. Ennen kuin sinä lähdit Thaimaahan. Lähdit, etkä enää palannutkaan.

Näimme viimeisen kerran näihin aikoihin. Minä tulin teille. En soittanut summeria, sillä tiesin ovikoodin. 4 3 2 1. Olit kertonut sen minulle, jottei sinun tarvitsisi aina tulla painamaan summeria. Kotiovesi oli valmiiksi auki. Sinä istuit keskellä olohuoneen lattiaa avattujen lahjojen ja monenkirjavien lahjapapereiden ympäröimänä paketoimassa paraikaa jättimäistä suihkugeelipulloa takaisin paperiinsa. Hymyillen kerroit saaneesi kaikki lahjat mitä olit toivonutkin. Minä nauroin ja uhkasin kertoa äidillesi.

Mitä muuta me teimme? En muista. Luultavasti pelasimme Crash Bandicootia ja söimme Dr. Oetkerin suklaamoussea. Sitä, jota sinä aina teit minulle. Ja jonka minä luulin sinun tekevän alusta asti itse, vaikka se oli sellainen lisää-vain-vesi -juttu. Mutta sinä olisit voinut tehdä sen aivan hyvin itsekin. Sinä kun olit niin hyvä leipomaan. Minä muuten ostin sitä yksi päivä. Sitä samaa suklaamoussea. Sitä myydään vieläkin. Mutta ei se ollut enää yhtä hyvää. Koska sinä et ollut tekemässä sitä minulle.

Sinä totesit, ettet tahdo lähteä Thaimaahan. Minä katsoin sinua pitkään ja kysyin syytä haluttomuuteesi. En muista mitä vastasit. Sanoin sinua höpsöksi. Miksi et tahdo lähteä paratiisiin vaan jäisit mieluummin hyisen kylmään ja lumiseen Suomeen? Emme puhuneet asiasta enää myöhemmin. Tapasin silloin myös siskosi viimeisen kerran. Siskosi kertoi, ettei Thaimaassa saa rypistää seteleitä, koska niissä on kuninkaan kuva. Se on viimeinen asia, jonka muistan hänen sanoneen.

Kävin viemässä sinulle kynttilän. Hautausmaalla ei ollut muita kuin minä ja pelokas rusakko, joka pinkoi karkuun heti askeleeni kuullessaan. Sen turkki ei ollut vielä vaalennut talviväritykseensä, vaikka lumi oli jo maassa. 6 vuotta sitten sinun ja siskosi hauta oli reunimmainen. Nyt siinä oli 19 uutta. Kynttilä ei meinannut syttyä. Minua alkoi itkettää.

Jos sinä olisit täällä. Ajattelin sitä tänään. Voisimme juhlia sinun syntymäpäivääsi. Sinä täyttäisit 21 vuotta ja näyttäisit uskomattoman kauniilta kimaltelevassa paljettitopissa, pitkät, vaaleat hiuksesi kiharrettuina (nyt voin melkein kuvitella sinut nyrpistämässä nenääsi sinulle ominaiseen tapaasi ja sanomassa ettet pidä paljeteista). Tekisimme jotain, mistä sinä pitäisit. Ehkä poksauttaisimme kuoharin ja katsoisimme jonkun Johnny Deppin uusimmista elokuvista. Jonkun Pirates Of The Caribbean -elokuvan. Tai Liisa Ihmemaassa. Sinä pitäisit siitä varmasti. Tai me voisimme kuunnella Maroon 5:a ja syödä Fazerin keksisuklaata. Sitä, josta sinä pidit.

Antaisin mitä tahansa, jos saisin viettää vielä edes yhden päivän kanssasi. Edes yhden tunnin. Edes hetken. Edes yhden pienen hetken. Vaikka surutyön on käynyt läpi, vaikka surunsa on surrut, jää silti pieni palanen surua pysyvästi sydämeen. Se ei poistu sieltä koskaan. Eikä sen tarvitsekaan. Se ei satuta. Se ei tee kipeää. Sen olemassaolon huomaa vain näinä tiettyinä merkityksellisinä päivinä, jolloin se muistuttaa menetetystä rakkaasta.

Song of the day: Maroon 5 - Sweetest Goodbye (from your favorite band) 

Don't leave me

Terapia. Olit sytyttänyt kynttilän. Se paloi kauniisti punasävyisessä tuikkulyhdyssä pöydälläsi.

Minä: Kauanko mä saan jatkaa täällä? Tai siis onko mun siirryttävä aikuispuolelle jossain vaiheessa?

Terapeutti: No ei tässä ole mitään päivämäärää päätetty. Riippuu tietysti sun paranemisesta, mutta et sä nyt tietenkään voi täällä nuorisopsykiatriassa olla loputtomiin asti.

Miksen voi, minä ajattelen. Ei ole päätetty päivämäärää. Ei tarkkaa päivää, mutta jotain ajankohtaa on mietitty, niinkö? En pidä tästä yhtään.

T: Sun hoito lopetetaan sitten totta kai hiljalleen. Käyntejä vähennetään asteittain ja asennoidutaan hoidon loppumiseen tai jatkumiseen muualla. En mä aio jollain kerralla vain sanoa että tämä oli sitten viimeinen käynti.

Kyllä minä sen tiedän. Huoleni onkin se, etten tahdo siirtyä muualle. En tahdo kenellekään toiselle. Mä en aio puhua kellekään muulle, olen aikeissa sanoa, mutta päätän jättää sanomatta. Se kuulostaisi liikaa kiristykseltä.



Ikäni puolesta minun olisi kuulunut siirtyä aikuispuolelle kolme vuotta sitten, mutta koska terapia on aloitettu ollessani alaikäinen, sain jatkaa nuorisopolilla. Tällainen järjestely on siis potilaan kannalta parempi, kun ei tarvitse lopettaa hoitosuhdetta tutun terapeutin kanssa ja aloittaa uudestaan vieraan kanssa, joka ei tunne sinua ja jolle kaikki pitää kertoa uudestaan.

Se on yksi syy, miksen tahdo toiselle terapeutille. En jaksaisi kertoa kaikkea alusta. Se turhauttaisi suunnattomasti. Se veisi loputkin voimani. Sitä paitsi sinä tunnet minut parhaiten. Olet tuntenut minut lähes koko sairauteni ajan. Tunnet minut luonteeltani ja ajattelutavoiltani, tunnet minut ihmisenä. Ennen kaikkea tunnen, että sinä ymmärrät minua ja välität minusta aidosti, vaikka minä olenkin vain osa työtäsi. Siis älä jätä minua!

Civil Twilight - Letters From The Sky

Red striped carpet

Olen viisi vuotta kuluttanut katseellani mattosi raitoja.

Minä: Siitä kun mä en katso silmiin...

Terapeutti: Tiedätkö mä ajattelin just ihan samaa asiaa!
Minä: ... Niin en mä tarkoita olla epäkohtelias. Mä en vaan pysty.
T: Niin, kyllä mä sen tiedän.

Minä: Enkä mä valehtele. Ei mulla ole siihen enää mitään syytä. Enkä mä haluakaan valehdella.

T: Miksi mä ajattelisin, että sä valehtelet?
Minä: Koska yleensä ihmiset, jotka valehtelee, ei pysty katsomaan silmiin.

T: Mitä sun mielestä tarkoittaa kun sanotaan, että 'silmät on sielun peili'?

Minä: No siis, että silmistä näkee ihmisen sisimmän, millainen toinen on ja mitä toinen sillä hetkellä tuntee. Ja silmistä näkee sellaisiakin asioita, joita toinen ajattelee, mutta jättää sanomatta.

T: Niin, kun sä et katso silmiin niin sulta jää huomaamatta mun eleet ja ilmeet. Mä voin sanoa jotain lempeästi, mutta katsoa vihaisesti, jolloin siinä on kaksoismerkitys, jota sä et näe.
Minä: Mut sä et saa tehdä niin! Mä luotan kuulemaani. Että se on oikein.

T: Ja multa jää huomaamatta sun ilmeet. Etkö sä halua katsoa mua?
Minä: Ei oo siitä kyse ettenkö tahtois, mä en vaan pysty.

T: Sä voisit yrittää vilkuilla?
Minä: Mä en pysty.
T: Mistä se on tullut?
Minä: En mä tiedä. Sehän on aina ollut niin. Ihan alusta asti, kun mä aloitin täällä terapian. Varmaan kun mä silloin yritin salata masennukseni.
T: Mikä tekee siitä niin vaikeaa?
Minä: Ehkä kun me istutaan niin lähekkäin. Läheisyys ahdistaa.
T: Voin mä siirtyä tonne nurkkaan. Sen kauemmas mä en pääse kun on pieni huone... tai mä voin varata ens kerraks ison huoneen.

Mitä jos minä en isossakaan huoneessa pysty katsomaan sinua silmiin? Sitten petän kaikki odotuksesi. Toiveesi. Petän sinut. Mitä jos minä epäonnistun?

Minä: Mitä jos mä en sittenkään pysty?
T: Ei se haittaa.

Huomaan, että sinä heiluttelet välillä jalkaasi. En tiedä teetkö sen ajatuksissasi ja aivan vahingossa vai seuraatko katsonko sinua yhtään ja huomioinko asioita. Kyllä, minä kyllä katson sinua. Katson sen verran kuin tältä syliini lasketulta katseeltani näen. Minä myös huomioin asioita. Olen läsnä. Täydellisesti. En ole käpertyneenä mihinkään omaan pikku maailmaani.

P.S. Pidin entisestä matostasi enemmän. Se oli lämpimämpi. Se toi mieleeni mummolan.

Vesterinen Yhtyeineen - Emmanuelle

In Treatment

Nuorisopsykiatrian poliklinikka sijaitsee ylimmässä kerroksessa. Astun hissiin ja painan 5. kerroksen nappia. Kaksi muuta tulevat hissiin kanssani. He eivät paina mitään, joten he ovat menossa samaan kerrokseen. Vasta kun kuulen tutun äänen sanovan Moi, nostan katseeni ja huomaan sinun tulleen kanssani samaan hissiin. Jostain syystä olen aina ajatellut sinun käyttävän portaita. Vastaan tervehdykseesi, jonka jälkeen keskityn jälleen tiiviisti tuijottamaan hissin kerrostaulua ikään kuin tiivis tuijotus voisi saada sen paljastamaan jotain salaista.

1. kerroksen kohdalla sinä rikot hiljaisuuden toteamalla Hissin kestää aina sen verran kauan lähteä liikkeelle, että sitä miettii lähteekö se ollenkaan. Pysyn vaiti, sillä osoitat toteamuksen selkeästi kollegallesi, joka myöntelee sanomalla Niinpä. Minä en ole edes pannut merkille hissin hitautta, en ennen kuin nyt, kun sinä mainitsit siitä.

Loppujen kerrosten ajan olemme hiljaa. Mieleeni tulee koominen ajatus siitä, jos hissi nyt jumittuisi kerrosten välille. Puren huultani, jotten hymyilisi typerästi yksinäni. Päätän kertoa ajatukseni sinulle terapiassa. Tuijotan koko hissimatkan ajan kerrostaulua, joten en tiedä mihin sinä katsot. Katsotko minua? Analysoitko käyttäytymistäni ja olemustani nyt kun sinulla on siihen mahdollisuus muualla kuin huoneessasi, täysin eri tilanteessa ja ympäristössä?

Istuudun punaiseen nojatuoliin huoneessasi. Hymyilen.

Terapeutti: Sua hymyilyttää jokin.
Minä: Joo mulle tuli vaan äsken hississä mieleen, että jos se hissi jumittuisi niin me oltaisiin voitu pitää terapiatunti siinä.
T: Niin oltaisiin, siinä vaan olis ollut yksi ylimääräinen henkilö.

Minä: Käyks Suomessa terapeutit terapiassa kun amerikkalaisissa sarjoissa ne käy?
T: Terapiakoulutuksessa on omaa terapiaa, mutta voi myös muuten käydä. Ootko katsonut sarjaa Terapiassa?
Minä: Joo mä seurasin sitä. Se oli koukuttava.

Hiljaisuus. Kuulen kellon tikityksen. Tik. Tok. Tik. Tok. Tick-Tock. Tick-Tock.

Take a chance you stupid hoe.

T: Mitä sä mietit?
Minä: Mä unohdan joskus, että sulla on muitakin potilaita... ja sitten kun mä muistan sen, niin mä tulen *naurahdus* mustasukkaiseksi siitä.

T: Muista, että nämä ajat ovat sun aikoja. Mä en jaa näitä kenenkään muun kanssa eikä kukaan tule tosta ovesta näitä häiritsemään.
Minä: Mä ajattelen myös, että ne on parempia potilaita kuin mä. Että ne osoittaa edistymistä ja pystyy katsomaan puhuessa silmiin.
T: Sä et saisi verrata itseäsi muihin.
Minä: Niin, mä tiedän.

T: Mitä sä ajattelet, kun mä olen muiden kanssa, en sun?

Minä: Mä en ole ajatellut sitä.

T: Tunnetko sä muihinkin ihmisiin mustasukkaisuutta?

Minä: Joo, joihinkin. Mä olen hyvin omistushaluinen.

Joe Hisaishi - Dragon Boy

Girl with a Razor Blade

Terapia. Minulla kesti hetken keksiä mikä odotushuoneessa ei ollut kohdallaan. Radio ei ollut päällä.

Minä: Odotushuoneessa oli koko kesän talvitaulu.

Terapeutti: Mutta eihän siellä ole kuin yksi taulu.

Minä: On kaksi taulua: syystaulu ja talvitaulu ja niitä vaihdellaan vuodenajan mukaan. Talvitaulu on aina talvisin, muuten syystaulu. Mutta tänä keväänä sitä ei vaihdettu.

T: Mä en olekaan huomannut.

Olen vähällä möläyttää, että ethän sinä siellä odotushuoneessa istukaan. Tosin ymmärrän ettet tiennyt taulusta, sillä se on odotushuoneessa juuri sillä seinällä ettet näe sitä tullessasi hakemaan potilaitasi.

T: Missä se toinen taulu sitten on?

Minä: En mä tiedä, varmaan jossain kaapissa.

T: Jaa, täytyykin katsoa.

Minä: Mä ajattelin, että me ollaan niin masentavia, että täällä alkaa jo henkilökuntakin masentua. Joku on tuuminut keväällä että "Suotta sitä talvitaulua vaihtaa pois kun kohtahan se talvi taas tuleekin", hymähdän.

Hiljaisuus. Kuulen kellon tikityksen. Alan laskea sekunteja eri kielillä. One two three. Ett två tre. Eins zwei drei. Un deux trois. Un dos tres. Kunnes muistan etten saisi laskea sekunteja vaan minun pitäisi pitää mieleni avoinna ja päästää ajatuksia virtaamaan sinne. Perinteeksi muodostuneesta tavasta on vaikea päästä heti eroon.

T: Mitä sä mietit?

Olen yhä hiljaa. Hypistelen paperilappua sormissani. Taittelen paperin kulmaa. Yhä uudestaan. Ja uudestaan.

Minä: Mä viiltelin eilen.

Sinun kuuluisi sanoa jotain, muttet sano mitään. Huoneeseen lankeaa hiljaisuus. Yritän keksiä syytä miksi olet hiljaa. Et voi ainakaan olla järkyttynyt etkä hämilläsi, sillä ei tämä ole mikään uusi asia. Olemme puhuneet viiltelystäni aiemminkin. Minä tuijotan syliäni. Tässä olisi hyvä tilaisuus katsoa sinua silmiin. Katsoa sinua silmiin ensimmäistä kertaa koko viisivuotisen terapiasuhteemme aikana. Ehkä sinä olet juuri sen takia hiljaa, että saisit minut katsomaan itseäsi. Vai onko kasvoillasi ilme, jonka haluaisit minun näkevän? Mitä ilmeesi kuvastaisi? Huolta? Pettymystä? Surua? Käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa, mutten saa nostettua katsettani sylistäni. En vain saa. Sinä rikot hiljaisuuden ja tilaisuus menee ohi.

T: Miksi sä viiltelit?

Minä: Koska mulla oli paha olla. Mä olin surullinen.

T: Mihin sä viiltelit?
Minä: Ranteeseen.
T: Kumpaan?
Minä: Vasempaan. Oikeassa on tatuointi. *naurahdan* Olis varmaan pitänyt ottaa vasempaankin niin mä en voisi viillellä siihen.
T: Millä viiltelit?
Minä: Höylällä.
T: Helpottiko se sun oloa?

Minä: Joo. Se helpottaa aina.

SlowHill - Super Blue

The fear of the future

Viikon ensimmäinen terapia. Olet värjännyt hiuksesi. Uusi väri sopii sinulle hyvin.

Jossain vaiheessa huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin kellon sekuntiviisarin tikitys. Minä laskin sekunteja.

Minä: *22... 23... 24... 25... 26...*

Terapeutti: Mitä sä ajattelet?

Minä: En mitään. Mä laskin sekunteja. Että kauan hiljaisuus kestää.

T: Moneen pääsit?

Minä: 26. Ennätys on 45 sekuntia.

T: Miltä se hiljaisuus susta tuntui?

Minä: Hieman ahdistavalta.

T: Tiedätkö sä miksi mä olin hiljaa?

Minä: En.

T: Mä odotin, että sä kertoisit jotain. Sillä jos mä aina kyselen, niin keskustelu ohjautuu mun haluamaan suuntaan. Jos sä lasket sekunteja, niin sä suljet sun mielesi eikä sinne pääse yhtäkään ajatusta.

Minä: Niin kun siitä on tullut vähän sellainen tapa. Kun mä aina odotin, että sä sanoisit jotain.

T: No sovitaanko ettet sä enää laske sekunteja vaan kerrot jotain mitä mä en osaa kysyä.

Minä: Joo.

Minä: Mä oon miettinyt sitä miksen mä tahdo parantua masennuksesta. Mä oon jo niin tottunut tähän, että mä ehkä pelkään millaista elämä sitten olis ilman sitä.
T: Millaista se olisi?
Minä: Mä en... mä en tiedä. Mä en enää muista millaista mun elämä oli ennen kuin mä sairastuin.

Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta unohdan yhtäkkiä mitä minun piti sanoa. Suljen suuni. Tunnen jonkin kylmenevän sisälläni. En enää muista millaista oli olla onnellinen. Olen unohtanut. En muista aikaa ennen masennusta. En muista. Enää.

Minä: Mä pelkään tulevaisuutta. Ilman masennusta mä saan enemmän vastuuta. Mä pelkään odotuksia. Jos mä en pystykään täyttämään niitä.
T: Meidän pitäisi saada madallettua sun tavoitteita. Ne ovat aivan liian korkeat realiteetteihin nähden.
Minä: Se helpottaisi asiaa. Mutta ei se poistaisi pelkoa.

Minä: Kirjoitanko mä susta blogissani psykologina vai terapeuttina?

T: Kummatkin käy. Mä olen sekä psykologi että terapeutti, mutta jos lähdetään viilaamaan pilkkua, niin oikeammin mä olen psykoterapeutti.

Minä: *Liian pitkä sana*

Minä pelkään tulevaisuutta. Minä tosiaan pelkään sitä. Tulevaisuus ilman masennusta. Ilman kaiken selittävää ja anteeksiantavaa masennusta. Mitä se minulta vaatisi? Millainen minun täytyisi olla? Minun täytyisi olla ahkera. Aikaansaava. Vahva. Jaksava. Tuottelias. Tavoitteellinen. Odotukset täyttävä. Työkykyinen. Menestyvä. Edistyvä. Etenevä. Valmistuva. Lisääntyvä. Yhteiskuntakelpoinen. Ennen kaikkea yhteiskuntakelpoinen. Mitä jos minusta ei ole siihen?

Jotkut kysyvät tulevaisuudestani. Suunnitelmistani. Toiveistani. Odotuksistani. Minä en osaa vastata heille. Minä elän päivän kerrallaan. Toisinaan viikon, toisinaan tunnin kerrallaan. En minä tiedä mitään tulevaisuudestani.

The Connells - '74-'75