The day when the paradise turned into hell.
Tapaninpäivä. Tsunamin vuosipäivä. 7 vuotta sitten monikaan ei tiennyt mikä on tsunami. Nyt kaikki tietävät.
Iltasanomat uutisoi, kuinka SPR lopettaa tsunamiapunsa katastrofialueille seitsemän vuoden jälkeen. Tsunamista tuli tänään kuluneeksi 7 vuotta. Monet unohtivat tsunamin jo kahden vuoden kuluttua tapahtuneesta. He, joita katastrofi ei koskettanut lähemmin. He, jotka eivät menettäneet ketään rakastaan. Minä en unohda koskaan.
Nousin sängystä kolmen aikaan. Ajattelin, että jos nukun puolet päivästä, se on nopeammin ohi, enkä ehdi ajatella sitä niin paljon. Erehdyin. Päivä ei mene yhtään sen nopeammin enkä minä ajattele sinua ja katastrofia yhtään sen vähempää.
Olin joulunpyhät vanhemmillani ja tänään palasin kotiini viiden aikaan illalla. Tapaninpäivän ahdistus iski seitsemältä. Olin pakkaamassa muuttolaatikoita (muutosta lisää myöhemmin) ja pakkasin paraikaa kirjojani laatikkoon. Käteeni osuivat tsunamikirjat. Ja minä aloin lukea niitä. Mikä ei ollut hyvä ajatus.
Minä itkin. Itkin, itkin ja itkin. Itkusta ei ollut tulla loppua. Kaikki muistot ja tunteet, suru ja kaipuu vyöryivät mieleeni. Niin kuin katastrofista olisi kulunut vasta muutama kuukausi. Tunsin itseni tavattoman yksinäiseksi. Toivoin, että joku olisi ottanut minut syliin. Heijannut minua ja silittänyt hiuksiani. Kuiskannut korvaani lohduttavia sanoja. Mutta olin yksin. Ei ollut ketään ottamassa minua syliin.
Yhdeksältä tuli Jimiltä dokumentti Rikos: Tsunami (ohjelma katsottavissa edellä olevasta linkistä). Dokumentti koostui pelastuneiden kertomuksista ja heidän omakuvaamistaan videoista. Katsoin sen, nyt jo viidettä kertaa. Ja taas minä itkin. Kyynelet valuivat vuolaina poskiani pitkin alas ja jouduin yhtenään kuivaamaan silmäni, kun tekstitys sumeni valkeaksi mössöksi.
Dokumentilla olevat videot olivat pahimmat. Niitä oli vaikea katsoa. Sillä ne kuvasivat tositapahtumia. Leikkaamattomia, lavastamattomia, todellisia tapahtumia. Videoilla näkyvä aalto on todellinen. Videoiden ihmiset ovat todellisia. He eivät ole näyttelijöitä. Heidän surunsa, pelkonsa, hätänsä ja ahdistuksensa on aitoa. Samoin kuin heidän kyyneleensä. He eivät näyttele kuolemanvaaraan joutuneita. He ovat oikeasti kuolemanvaarassa. Heidän huutonsa ovat oikeita kuolemanhuutoja. Kuolevien ihmisten huutoja. Näet heidät videolla. Kun aalto on vienyt heidät, tiedät että he kuolivat oikeasti. Että heitä ei enää ole.
Yksi video näytti miestä rannalla. Mies istuu rannalla, selin aaltoon. Ihmiset hotellin parvekkeella huutavat hänelle Go! go!. Mies ehtii nousta ylös ja kääntyä, nähdä aallon. Sen jälkeen aalto nielaisee hänet. Miestä ei enää näy. Toisella videolla näkyi vanha pariskunta. Heistä tulee mieleen eräs Titanicin kohtaus. Se, jossa laiva on uppoamassa ja vanha pariskunta on käpertyneenä sängylle nukkumaan. Mies on kietonut kätensä vaimonsa ympärille. He eivät yritäkään selviytyä. Videolla näkyvä pariskunta sen sijaan yrittää selviytyä. Mies pitää vaimostaan kiinni, taistelee, ettei aalto veisi heitä mukanaan. He yrittävät turvaan terassille. Kahden metrin päästä terassista aalto vie heidät. He katoavat. Sekunneissa he ovat poissa. Lopullisesti.
Kello näyttää 23.15. 45 minuuttia vielä ja vuoden rankin päivä on takana. Sytytän sinulle kynttilän. Minun on ikävä sinua. ♥
Song of the day: Aki Sirkesalo - Mullonikäväsua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti