On uskomatonta, miten lapsuudenkotiin tullessaan muistaa jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Mitkä ovat päässeet unohtumaan, muistuvat mieleen. Tapetin kuviot. Kolo koivuparketissa, joka syntyi kirjahyllyn kaaduttua. Pienet täplät makuuhuoneen katossa, jotka jäivät pimeässä hohtavista tähdistä. Läiskä, joka jäi kattoon heitettyäni siihen limakäden (sellaisen, joita sai kymmenen markan kolikkoautomaateista). Tiskipöydän laatikosto, jonka neljäs laatikko oli vaikeasti avautuva (ja on yhä). Rappukäytävän portaikko, jonka 3. portaasta on lohjennut kalanmuotoinen pala.
Niin tuttu, silti niin vieras. Oven postiluukussa on vieras sukunimi. Sisällä asunnossa on vieras haju. Keittiön seinälle on unohtunut mustareunainen kello. Se on pysähtynyt näyttämään aikaa 16.46. Keittiössä roikkuu myös valko-harmaaraidalliset verhot. Ne tuovat mieleeni vaarin pyjamanhousut. Äiti huomaa, että katselen verhoja. Ne jäivät vuokralaiselta, voit pitää ne. Jos et tykkää niistä niin ostetaan sulle uudet, äiti sanoo.
Tämä ei tunnu kodilta. Tuntuu, kuin olisin tullut jonkun toisen kotiin. Tunkeutunut luvatta. Tämä ei ole minun kotini. Minä tahdon omaan kotiini. Tunnen itseni hieman ahdistuneeksi. En tiedä johtuuko se kaikista niistä muistoista, joita tämä asunto työntää jatkuvalla syötöllä mieleeni, vai siitä, että muutin asuntoon, jonne sen entinen asukas kuoli. Veikkaan jälkimmäistä. Vanhempieni vuokralainen todella kuoli tänne. Hän ei ollut vanha, eikä kuolema ollut luonnollinen. Onneksi en sentään tunne, että hän olisi läsnä.
Istun lukuisien pahvilaatikoiden keskellä. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Toivon, että joku tulisi purkamaan laatikot puolestani. Minä en jaksa.
David Bowie - Lady Grinning Soul
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti