Jossain vaiheessa huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin kellon sekuntiviisarin tikitys. Minä laskin sekunteja.
Minä: *22... 23... 24... 25... 26...*
Terapeutti: Mitä sä ajattelet?
Minä: En mitään. Mä laskin sekunteja. Että kauan hiljaisuus kestää.
T: Moneen pääsit?
Minä: 26. Ennätys on 45 sekuntia.
T: Miltä se hiljaisuus susta tuntui?
Minä: Hieman ahdistavalta.
T: Tiedätkö sä miksi mä olin hiljaa?
Minä: En.
T: Mä odotin, että sä kertoisit jotain. Sillä jos mä aina kyselen, niin keskustelu ohjautuu mun haluamaan suuntaan. Jos sä lasket sekunteja, niin sä suljet sun mielesi eikä sinne pääse yhtäkään ajatusta.
Minä: Niin kun siitä on tullut vähän sellainen tapa. Kun mä aina odotin, että sä sanoisit jotain.
T: No sovitaanko ettet sä enää laske sekunteja vaan kerrot jotain mitä mä en osaa kysyä.
Minä: Joo.
T: Millaista se olisi?
Minä: Mä en... mä en tiedä. Mä en enää muista millaista mun elämä oli ennen kuin mä sairastuin.
Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta unohdan yhtäkkiä mitä minun piti sanoa. Suljen suuni. Tunnen jonkin kylmenevän sisälläni. En enää muista millaista oli olla onnellinen. Olen unohtanut. En muista aikaa ennen masennusta. En muista. Enää.
Minä: Mä pelkään tulevaisuutta. Ilman masennusta mä saan enemmän vastuuta. Mä pelkään odotuksia. Jos mä en pystykään täyttämään niitä.
T: Meidän pitäisi saada madallettua sun tavoitteita. Ne ovat aivan liian korkeat realiteetteihin nähden.
Minä: Se helpottaisi asiaa. Mutta ei se poistaisi pelkoa.
Minä: Kirjoitanko mä susta blogissani psykologina vai terapeuttina?
T: Kummatkin käy. Mä olen sekä psykologi että terapeutti, mutta jos lähdetään viilaamaan pilkkua, niin oikeammin mä olen psykoterapeutti.
Minä pelkään tulevaisuutta. Minä tosiaan pelkään sitä. Tulevaisuus ilman masennusta. Ilman kaiken selittävää ja anteeksiantavaa masennusta. Mitä se minulta vaatisi? Millainen minun täytyisi olla? Minun täytyisi olla ahkera. Aikaansaava. Vahva. Jaksava. Tuottelias. Tavoitteellinen. Odotukset täyttävä. Työkykyinen. Menestyvä. Edistyvä. Etenevä. Valmistuva. Lisääntyvä. Yhteiskuntakelpoinen. Ennen kaikkea yhteiskuntakelpoinen. Mitä jos minusta ei ole siihen?
Jotkut kysyvät tulevaisuudestani. Suunnitelmistani. Toiveistani. Odotuksistani. Minä en osaa vastata heille. Minä elän päivän kerrallaan. Toisinaan viikon, toisinaan tunnin kerrallaan. En minä tiedä mitään tulevaisuudestani.
The Connells - '74-'75
2 kommenttia:
On expectations and fear of failure. We are all human, we will fail on most things. Imagine a child learning to speak, walk, etc. Learning is all about failure. Success feels like nothing without bitter sweet failures. Hence, the right attitude is to embrace the failure as part of the process of achieving and meeting goals and expectations whatever they may be. Moreover, failure is the most important part of it all. Work on your attitude on that is my advice. Nest regards, the guy who achieved all he has thanks to all the failures rather than achievements.
Thank you for your advice. I know I have to change my attitude. But it's quite difficult to change something that has been so for a long time. I've always aimed for perfection but now I know I ought to give up aiming for it, because of my exhaustion. I just hate failures and at the same time I fear failures. It has always been so.
Lähetä kommentti