Terapeutti: No, mitäs tänään?
Minä: Mulla oli tiistaina ne pääsykokeet.
T: Mistä ne koostui?
Minä: Psykologisista testeistä. *naurahdan* Sellaisista, joita mä olen täälläkin tehnyt. Alkukartoituksessa. Lauseentäydennystä ja niitä piirrostehtäviä, joissa on valmiina piste tai viiva ja siitä pitää piirtää joku kuva. Sitten oli ryhmähaastattelu ja psykologin haastattelu.
T: Miten ne meni?
Minä: Ihan ok. Ryhmähaastattelu meni hyvin. Mä puhuin aika paljon. Mut psykologin haastattelu ei mennyt kai kovin hyvin. Mä jouduin odottamaan sitä 2,5 tuntia ja mä olin siinä vaiheessa jo väsynyt ja kiukkuinen. Ja mun työpaikkaa se kommentoi, että "hmm... eikös toi ole mielenterveyskuntoutujien paikka?".
T: Etkö sä kirjoittanut, että sä olet ollut kioskimyyjänäkin?
Minä: Kirjoitin, mut ei se ollut siitä kiinnostunut.
T: Tuskin toi paljoa merkitsee.
Minä: Merkitsee se kun sillä alalla täytyy olla henkisesti tasapainoinen. Hakupapereissa luki. Enkä mä taida olla, kun mä sairastan masennusta ja nehän näkee sen.
Minä: Mä muuten inhoan niitä piirrostehtäviä, *naurahdan*.
T: Sulla oli eilen aika lääkärille.
Minä: Joo.
T: Mitäs siellä?
Minä: Mä sain uudet masennuslääkkeet!
Kuulostan ihan pikkutytöltä, joka silmät loistaen kertoo saaneensa koiranpennun. Minä tosin iloitsen uusista lääkkeistä.
T: Mitä sait?
Minä: Valdoxania.
Minä: On hyvä, että mä sain ne. Mä en kestä enää itkukohtauksia. Ei ole kiva alkaa itkeä julkisella paikalla.
T: Missä sä olet alkanut itkeä?
Minä: Kerran kun kävelin täältä terapiasta kotiin ja kerran kaupan maitohyllyllä. Kukaan ei tainnut onneksi huomata.
T: Olisko se niin kamalaa, jos joku huomaisi?
Minä: Olis. Jos me oltaisiin jossain New Yorkissa niin joku tulisi kysymään onko kaikki kunnossa. Täällä kaikki vaan tuijottaisi ja supattaisi keskenään.
T: Mutta täällähän on niin paljon masentuneita ettei sen pitäisi kummastuttaa, jos joku alkaa itkeä.
Minä: Niin mutta masennuksesta ei puhuta. Siitä vaietaan.
T: Mikä sua silloin itketti?
Minä: Kun mä en tiedä.
T: Mä ajattelen niin, että kun sä olet niin pitkään kieltänyt sun tunteesi niin nyt sun on vaikea selittää niitä. Niin kuin vaikka miksi sua itketti.
Minä: Mä julkaisin mun blogin.
T: Milloin?
Minä: Torstaina.
T: Onks siellä ollut kävijöitä?
Minä: On odotettua enemmän, sillä mä julkaisin sen vain mun Facebook-kavereille. Siis mä en ole mainostanut sitä missään blogilistalla tai julkisesti netissä.
T: Kenen sä toivoisit lukevan sitä?
Minä: Mmh... en mä tiedä. En kai kenenkään erityisesti. Niiden jotka tuntee mut.
T: Mikä sen osoite on?
Minä: En mä kerro...
En tiedä miksen voi paljastaa sinulle blogini osoitetta. Mitä minä pelkään? Sinun tulkintaasi ja analysointiasi blogistani? Vai sitä etten ole kuvannut sinua sellaisena kuin haluaisit itsesi kuvattavan? En tiedä.
Skunk Anansie - Hedonism
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti