FUDGE

Tiistai-ilta. Keksin alkaa leipoa kinuskipaloja, jotka sain iskältä. Sellainen lisää-vain-vesi -juttu. Paketin mä olin sullonut kuivakaapin ylähyllylle ulottumattomiin (koska en pysty heittämään syötäväksi kelpaavaa ruokaa roskiinkaan). Jollain tapaa, että poissa silmistä - poissa mielestä ja ehkä jos se tarpeeksi pitkäksi aikaa unohtuu sinne niin se saattaa vaikka kadota itsestään jonnekin olemattomiin. Jotenkin satuin muistamaan ne kinuskipalat juuri nyt. Huono idea. Hyvin, hyvin huono idea. Sillä lapasestahan koko homma lähti. Pahasti lähtikin.

Olin ajatellut syödä sivistyneesti yhden, pienen kinuskipalan. Niin kuin normaalit ihmiset tekevät. Otan yhden palan... tai no ehkä nyt kuitenkin kaksi. Menen katsomaan tv:tä. Palat on kadonneet hetkessä vatsaan. No ehkä voin ottaa vielä yhden... no nyt vaan yhden enää. Ramppaan keittiön ja olohuoneen väliä hakien palan kerrallaan.

Jossain vaiheessa havahdun siihen, että olen vetänyt puoli pellillistä ja mulla on järkyttävän huono olo kaikesta siitä sokerin yliannostuksesta. Siis oksentamaan. Kinuski ja toffee on yks kamalimpia oksentaa. Ne polttaa, kirvelee ja sattuu kurkussa. Siksi mä yleensä pyrin välttämään niitä, ihan jos vaikka tuleekin tarve tyhjentää itsensä.

Myöhemmin illalla löydän itseni vielä uudestaan pellin äärestä syömässä kinuskipaloja. En malta edes istua keittiönpöydän ääreen vaan syön seisaaltaan. Ihan pari palaa vaan. Vaikka olen juuri muutamia tunteja aiemmin ahminut ja oksentanut puoli pellillistä. Eikun lisää vaan. Tämä on niin kaukana normaalista kuin vain voi olla. Tää on sairasta. Miksen mä voi olla normaali niin kuin muutkin?

Mä tarviin apua.

Purification

Kumarrun ja työnnän sormet kurkkuun. Oksennus tulee ja olo helpottaa saman tien. Mä haluan aivan kaiken ulos, vatsan täysin tyhjäksi ja siksi mä menen vahingossa liian pitkälle. Niin pitkälle, että vatsahapot nousevat ylös. Oops. Ne maistuvat suussa kitkerältä. Että goodbye teeth vaan. Ilmassa leijuu oksennuksen imelän makea haju, joka tarttuu ikävästi sormiin eikä lähde hetkeen, vaikka kuinka pesisi niitä saippualla.

Eikä tarvitse edes salata oksentamista, kun asuu yksin. Ei oksentamista silloin, kun muut poistuvat edes hetkeksi kotoa, vaikka viemään roskia. Ei oksentamista suihkussa tai veden juostessa lavuaariin eikä leffaillan jälkeen pusikkoon ennen kotiin tulemista. Aivan liian helppoa. Aivan liian vaikeaa katkaista kierrettä.

Mun on pakko lopettaa tää. Tää tulee jo mun uniinkin. Yksi yö mä näin unta, että mun hampaat vaan mureni mun suuhun kuin murukeksit. Mä heräsin aivan paniikissa ja kävin kielellä läpi hampaat. Ensin ylähampaat, sitten alahampaat. Kaikki tiukasti paikoillaan. Luojan kiitos. Mikä painajainen. Mä katson Youtubesta EDucating Shannyn videoita ja päätän, että mun on ihan oikeasti lopetettava tää.

In parallel universe you didn't die

Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge. Sä pitäisit siitä. Mä olen aivan varma siitä. Sä ehdit nähdä vaan ekan osan ennen kuin sä lähdit pois tästä maailmasta. Lähdit aivan liian aikaisin. Mut mä uskon, että sä olet nähnyt kaikki muutkin osat. Ehkä sä olet istunut elokuvateatterissa mun vieressä. Mä en ole vaan tiennyt sitä.

Mä kuvittelin sut tänään sinne saliin ja hymyilin. Mun viereen sä et voinut istua, kun mun molemmilla puolilla istui jo toinen. Muutenhan sä olisit istunut siihen. Mut ehkä sä istuit ylimmällä rivillä. Siellä reunassa, josta kukaan ei ollut varannut paikkaa. Samalla lailla irttaripussi sylissä kuin mullakin, vaikka säkin olisit ostanut Mässä Yxejä, jos niitä vielä myytäis. Säästät leffalipun niin kuin mäkin. Pimeässä salissa, vaikka kukaan ei voisi muutenkaan sua nähdä. Hymyilit, kun Johnny Depp tuli kuviin. Vaikka enhän mä tiedä, fanittaisitko sä enää Johnny Deppiä. Et varmaan. Mut kun sä lähdit niin aika pysähtyi sun kohdalla ja siksi aina kun mä ajattelen sua niin sä olet 14-v. Sori rakas mut mä en voi sille mitään.

Ja kun Pirates of the Caribbeanin elokuvamusiikki alkaa soida niin mä muistan sut. Se tuo sut aina mun mieleeni. Aina. Sulla oli sen soundtrack cd:llä. Mä en saa päähäni, että kuunneltiinko me sitä joskus yhdessä. Mä sain sen sun äidiltä, kun sua ei enää ollut. Se on mulla vieläkin.

Piti ostaa vaan ihan pieni pussi karkkia sen kunniaksi, kun mä olen odottanut tota elokuvaa niin pitkään. Mut Makuunissa homma lähti ihan lapasesta. Karkkilaareja täynnä toinen toistaan värikkäämpiä karkkeja. Ota minut, ota minut, ota minutkin ja minä lankesin täysin niiden houkutuksiin. Pussi maksoi yli 3 euroa ja se on aivan liian suuri. Hävettää. Miksi? Miksi mulle käy aina näin? Miksi mä sorrun? Heikot sortuu. Vahvat ei.

Jossain välissä elokuvaa tulee huono olo kaikesta siitä sokerista, mutta mä jatkan karkkien tunkemista suuhuni. En ymmärrä miksi. Ihan kuin mä ajattelisin, että Antaa nyt sitten saatana mennä ihan kunnolla! Tarpeeks huonon olon kun itelleni hommaan niin ehkä muistan sen ens kerralla, kun tekee mieli ostaa karkkia enkä sitten enää sorru.

Kotona yritän totta kai oksentaa karkit, mutta ainoastaan viimeisimmät tulevat ylös. Muut ovat jo ehtineet lasehtia jonnekin vatsan pohjalle ulottumattomiin. Onneks mä en ole syönyt tänään yhtään mitään muuta. Enkä aio syödäkään. Aamupaino 39,7 kg ja mä en vaan saata kestää, jos se on huomenna enemmän. Se ei saa olla.

Don't give up!

Keskiviikko. Aika hoitajalle. Sen ovessa on lappu, jossa elämää verrataan pesukoneeseen. Tänään pöydällä ei näy Sisu-askia. Korkkitaulullekin on ilmestynyt uusi lappu. Siinä lukee Hey you, don´t give up, okay? Hymyilyttää. Enkä minä aio luovuttaa. Käytävältä kuuluu hoitajien kovaäänistä keskustelua. Tekisi mieli tempaista ovi aukia ja huutaa, että turpa kiinni, nyt on mun aikani.

Musta tuntuu, että sulle on parempi, jos sä pääset sinne psykan polille. Kun mä en taida osata auttaa sua tarpeeksi hyvin toisin kuin he siellä ja siellä sä saisit tiiviimpiä käyntejä. Mut jos sä et pääse sinne, niin jatketaan sitten sun käyntejä täällä. En osaa sanoa mitään. Mut mustakin on parempi, jos mä pääsen sinne, vaikka tämän hoitajan kanssa olis saattanutkin toimia.

Onks BDI-testi sulle tuttu? Sä voisit tehdä vielä sen. Naurattaa. Turhankin tuttu. Muistan kysymykset jo varmaan ulkoa. Olen tehnyt sen satoja kertoja. Ja teen taas. 48 pistettä. Maksimi 62 pistettä. Hoitaja näyttää sen olevan vakavimman masennuksen pistevälillä. Tiedän. Mut joskus oon saanut korkeampiakin pistemääriä. Hoitaja lopettaa tapaamisen 10 minuuttia etuajassa.

Tänään psykiatri. Sillä on kofeiiniyliannostus ja se paahtaa käynnin läpi 15 minuutissa. Lääkitykseen ei tehdä muutoksia, koska mustakin se tuntuu tällä hetkellä ihan hyvältä. Seronil 30 mg ja Ketipinor 50 mg. Näillä mennään. Se ei kysy, haluanko mä kuolla. Mä odotan sitä kysymystä, koska kaikki aina kysyy sitä, mut se ei kysy. Ei sitten. Mut kyllä mä haluan. Tai ehkä en... en ole aivan varma sittenkään.

Psykiatri on tyrmistynyt siitä, että siinä kunnossa missä mä tällä hetkellä olen, mä en ole vieläkään saanut kutsua psykan polille tiivimpään hoitoon. Mä tarviin paljon useammin käyntejä kuin kerran kahdessa viikossa. Mut se sanoo, että se hommaa mut nyt sinne. Piste. Mut kyllä mä itsekin haluan sinne ja mulla on motivaatiota käsitellä asioita. Ehkä mulla on sittenkin vielä toivoa.

Killing calories

Piti nähdä aamulla kuntoutumisenohjaajaa ja saada jotain järkevää aikaiseksi. No ohjaaja joutui perumaan ja mä nukuin yhteen asti enkä saanut aikaiseksi mitään. En järkevää enkä vähemmän järkevää. Puoli päivää meni taas sängyssä maaten. Great.

Paino 39,9 kg. Voi luoja sentään, se kävi jo 39,6 kg:ssa, mutta mä olen onnistunut taas syömään itseni painavammaksi lihavammaksi. Senkin perso läski ahne ahmatti possu hyi hyi hyi häpeä. Mut nyt täytyy pysyä vahvana ja paastota. Tai ainakin syödä tosi tosi tosi vähän. Paino ei saa missään nimessä nousta yli 40 kg:n. Hell no yack!

Kaivan vimmatusti ruokakaappeja. Roskiin roskiin roskiin. Juustoa, keksejä, karkkia, sipsiä... Roskiin vaan. Ruuan heittäminen roskiin hävettää, koska on ihmisiä, joilla ei ole ruokaa, mut en mä voi noita syödäkään. Onneksi ne on lähinnä vaan bileistä jääneitä jämiä. Eikä mun edes tekisi mieli syödä noita. Tunnen itseni vahvaksi. Mulla on itsehillintää. Mä pystyn tähän. Musta tulee vielä tosi laiha.

Tänään aika hoitajalle. Tuntuu ihan hyvältä päästä taas puhumaan. Toivottavasti se ymmärtäisi mua. Mut musta tuntuu, että se ymmärtää.

Familiar places

Siitä on jo muutama viikko, kun se tuli tv:stä eli Arman Pohjantähden alla jakso 4 - Mielenterveys (katsottavissa edelläolevasta linkistä). Mun mielestä se oli hyvä jakso. Aihetta oltiin osattu lähestyä mielenkiintoisesti ja siinä käsiteltiin hyvin mielenterveyttä, vaikkakin vaan lähinnä skitsofrenian ja dissosiatiivisen identiteettihäiriön kautta, joita mulla ei ole. Mut ei kaikkea mahtuiskaan käsittelemään yhdessä jaksossa. Kannattaa kyllä katsoa.

Tuttuja maisemiakin siinä oli. Muumilaakso nimittäin. Tutut pääovet, tutut käytävät, tutunnäköinen potilashuone ja eristyshuone. Tossa tosin näytettiin akuuttipsykan osastoa ja siellä mä olen ollut vaan sen 4 tuntia, kun olin ottanut yliannostuksen, mut samassa rakennuksessa sijaitseva suljettu osasto on melkeistään ihan identtisen näköinen. Siinä eristyshuoneessa vaan missä mä olin, ei ollut ovessa ikkunaa. Lääkäreitä ja hoitajia en tosin tunnistanut.

Klubitalonkin tiedän. On mua yritetty sinne saadakin, mut en oo vaan jaksanut koskaan mennä.

Lääkkeetkin oli tuttuja, joita jakson alkupuolella näytettiin pinoissaan. Mä tajusin, että oon käyttänyt niistä lääkkeistä aika lailla jokaikistä. Paroxetin, Venlafaxin, Triptyl, Citalopram, Doxal, Zoloft, Seronil... En tiedä, olisko pitänyt itkeä vai nauraa. Nauroin kuitenkin.

#Endthestigma

Mä julkaisin ton ylläolevan kuvan just Facebookissa. Mun omatekemän kollaasin asioista, jotka liittyy muhun. Kyllä, mua pelottaa ja jännittää. Mut samalla mä tunnen helpotusta. Mä olen ylpeä itsestäni. Nyt on Mental Health Awareness Month ja mä saan sanoa, että se koskettaa mua.

Miksi pitäisi salailla? Mä olen kyllästynyt salailuun. Valehtelemaan ja keksimään selityksiä, kun kysytään miksen ole koulussa tai töissä, miksen halua seurustella, miksi väsyn niin helposti, miksi en jaksa aina tavata, miksi minulla kestää vastata viesteihin tai miksen ota yhteyttä.

Tämän takia.

Jos mulla olisi joku fyysinen sairaus niin en mä sitä häpeäisi. En mä häpeä mun kilpirauhasen vajaatoimintaa eikä mun ole vaikea puhua siitä tai kertoa ihmisille, että mulla on se. Miksi siis hävetä psyykkisiä sairauksia? Nekin on sairauksia. Enkä mä ole niitä halunnut.

Keep on fighting and smiling!

#mentalhealthawareness #endthestigma #1in5 #youarenotalone

Live. Laugh. Die.

I'm sorry mom

Anteeksi, etten jaksa leipoa äitienpäiväkakkua, tuoda aamiaista sänkyyn tai tehdä ruokaa. Anteeksi, etten koskaan soita enkä jaksa enää kovin usein tulla käymään. Anteeksi, että olen ollut pettymys enkä pysty olemaan parempi tytär. Anteeksi, jos en jaksakaan.

New nurse on the block

Aika uudelle hoitajalle. Edellinen tosiaan ilmoitti viime käynnillä, että tää oli nyt sitten meidän viimeinen käynti, että sulla vaihtuu hoitaja. Kiva. Onneks mulla ei ollut mitään hyvää hoitosuhdetta sen kanssa. Saati sellaista kiintymystä niin kuin mulla oli mun terapeuttiin, kun tunsin, että tämä ihminen osaa auttaa ja todella ymmärtää mua, tämä ihminen on se, joka mut voi pelastaa. Jos mun terapeutti olis tehnyt mulle noin ni mä olisin varmaan polilta kävellyt suoraan ensimmäisen vastaantulevan auton alle. Ei noin vaan voi tehdä.

Odotushuoneessa soi Aki Sirkesalo. Annoin pikkusormen, se vei koko käden. Mä annoin syömishäiriölle pikkusormen ja se vei mun koko kehon. Mä tajuan, etten ole kuunnellut Akia aikoihin. Kyllä, mä aloin kuuntelemaan Akia aikoinaan siksi, koska Akikin oli tsunamissa ja tietääkseni samassa hotellissa kuin Eeva ja mun oli vain saatava selville kaikki mahdollinen katastrofiin liittyvä. Mut sitten mä aloin pitää sen musiikista oikeasti.

Uusi hoitaja on mies. Epäilyttää. Voiko mies koskaan täysin ymmärtää nuoren naisen tunteita ja ajatusmaailmaa? En tiedä, mutta annan hänelle mahdollisuuden. Jos hoitosuhde ei toimi, saan vaihtaa hoitajaa. Koska mikään ei olisi turhempaa kuin käydä käynneillä, josta ei saa mitään apua.

Se on ihan mukava. Sillä on sivupöydällä iso sininen juomapullo ja aski Sisuja. Musta Sisut maistuu pahalta. Tietokoneen näytön selkämyksessä on tarra, jossa on ilmakuplia. Tekisi mieli korjata se. Nenäliinoja ei näy. En mä niitä tule tarvitsemaan, sillä mä en koskaan itke toisten nähden, mutta jostain syystä katse hakeutuu aina ensimmäiseksi etsimään ne.

Hoitaja: Mä oon ollut tuolla osastolla töissä, jossa säkin olet ollut, mutta mä en kyllä muista, että ollaanko me tavattu tai juteltu aiemmin. Ei me taideta olla.
Minä: Joo siis mä olin siellä vaan 4 tuntia, silloin kun olin ottanut sen yliannostuksen, mut ei me joo olla tavattu, koska mä muistan aina kaikki ihmiset.

H: Nyt sulle tuli taas uusi ihminen, joka ei tiedä susta oikeastaan mitään ja jolle sä joudut kertomaan asiat uudestaan.

Niin tuli, mutta jostain syystä se ei tunnu enää uuvuttavalta. En tiedä, ehkä olen jo niin turtunut. Ainakaan kaikkea ei tarvitse enää puhua uudestaan. Suuri osa on jo niputettu ja paketoitu sievästi pakettiin. Done. Completed. Wrapped up. Ehkä nyt voi keskittyä vaan nykyisyyteen.

H: Täällä lukee, että sulla on itsetuhoajatuksia. Onks sulla ihan itsemurhasuunnitelma?
Minä: On joo.
H: Mikä?
Minä: Mä en kerro sitä. Se on liian yksityistä... liian henkilökohtaista mulle. Niin mä en koskaan kerro sitä kenellekään.

Oikeastaan... miksi en voisi kertoa? Mitä mä pelkään? Että se järjestää jonkun ympärivuorokautisen partion sinne siltä varalta, että mä satun tulemaan paikalle?

H: Voitko sä luvata, että kun sä lähdet täältä käynniltä niin sä et mene tappamaan itseäsi?
Minä: Joo voin mä. Mulla on tulossa syksyllä yks ulkomaanmatka ja mä haluan ainakin sinne.

Seuraava aika kahden viikon päästä. Täytyy miettiä jotain puhuttuvaa sille käynnille, jotta saan siitä kaiken mahdollisen hyödyn.

My heart says STOP

Kevään ekat pesistreenit. Näitä mä oon odottanut. Odottanut siitäkin huolimatta, että mikään ei tunnu enää kiinnostavan. Mikään ei tunnu enää miltään.

Mä olen syönyt vähän, etten ihan pyörry treeneihin. Tosin söin omasta mielestäni kuitenkin liikaa ja oksensin melkein kaiken pois. Silti. Tuntuu, ettei kehossa ole lainkaan energiaa. Kuin juoksisi juoksuhiekassa. Tuntuu, kuin en pääsisi ollenkaan eteenpäin. Mun kehossa ei ole enää yhtään voimaa. Ei yhtään lihaksia. Mä olen sen sellaiseksi riuduttanut. Se on surullista, sillä mä olin ennen niin nopea juoksemaan. Mut siitäkin huolimatta mä tahdon jatkaa kohti pienempää painoa, kohti laihempaa minää.

Kolmospesältä kotiin juostuani sydän takoo rinnassa niin lujaa, että mä pelkään sen tulevan siitä läpi. Sydäntä pistää. Koskee. Ja mä todella pelkään sen menevän rikki. Please, älä hajoa just nyt. Mulla on todettu sydämen vajaatoimintaa, mutta ekg:t on olleet aina normaalit eikä multa ole urheilua kielletty. Silti mua pelottaa nyt ihan todella.

Peli on loppu ja mun jalat tärisee. Kädet tärisee. Oikeastaan koko keho tärisee. Mulla ei ole kylmä tai en ole varma. Ehkä mun keho vaan sanoo, että nyt riittää. Ehkä se on niin loppu. Mä toivon, ettei kukaan huomaa.

Mä olen vielä pitkään pelin jälkeen hengästynyt ja rintaan koskee. Mä en tiedä, miten mä uskallan mennä seuraaviin treeneihin. Mut mä en haluis jäädä poiskaan.

We're angels

Yö on pimeä. Kädet täynnä viiltoja, mä yritän selvitä huomiseen. Mut ei ole pienen ihmisen helppoa, kun ei meinaa jaksaa. Maailma painaa harteita lysyyn. Saisipa vaan nukkua. Kadota. Lakata olemasta. Pois. Mut vielä on pakko jaksaa. Mä olen väsynyt ja heikko, mut silti vahvempi miltä näytän. Vahvempi kuin kukaan osaa kuvitella. Kukaan ei voi tätä käsittää. Ymmärtää. Mut ei oo mun aikani vielä. Mä oon täällä vielä huomenna. Mä lupaan.