Anxiety strikes again

Pura täällä taas moi. Pitkästä aikaa. Viime politapaamisessa sairaanhoitajan kanssa oli mukana myös hoitaja Tepolista eli tehostetun hoidon polilta. Tuttu hoitaja osasto ysiltä. Mulle oli puhuttu käyntien aloittamisesta siellä ja nyt kun sieltä tuli hoitaja tapaamiseen, tarkoitti se sitä, että siellä on paikka mulle. Hurraa... tai jotain.

Kolme kertaa viikossa, aamupalasta välipalaan. Tuntuu paljolta... ja kamalalta. Hirvittää, sillä mun pitää syödä siellä. Kolme ateriaa päivässä. Mä en tahdo. Mä en tahtoisi. Mut mä tahdon kuitenkin saada ahmimisen ja oksentamisen loppumaan. Kyllä mä tiedän, että toi tulee olemaan mulle hyväksi. Että saisi vuorokausirytmin kuntoon, tulisi lähdettyä kotoa liikkeelle eikä vain maattua sängyssä ja saisi vähän energiaa kun tulisi syötyä edes jotain.

Torstaina ensimmäinen käynti. Polilla pitää olla klo 9.00 paikalla, mut onneksi mulla ei ole sinne pitkä matka. On vaikea herätä ja lähteä. Mä en jaksaisi, mut ehkä tää voisi muuttaa jotain parempaan.

Poli on kuin mikä tahansa poli. Käytävä, jonka varrella on hoitajien ja psykologien huoneita, kanslia ja yhteisö, jonka yhteydessä on keittiötila. Tää on avopoli. Täällä ollaan siis päivällä ja yöksi mennään kotiin.

Täällä on paljon tuttuja hoitajia ysiltä. Mua on kuitenkin vastassa joku uusi hoitaja. Lähdetään aamupalalle ruokalaan.

Mä istun aamupalatarjotin edessäni ja mua ahdistaa. Ahdistaa niin kamalan paljon, että mä melkein hajoan palasiksi siihen paikkaan. Musta tuntuu, että mä en pysty liikkumaan - en pysty viemään lusikkaa suuhun tai edes hörppäämään kahvimukista. Mut miks mä en sano mitään? Miks mä haluan taas painia ja taistella yksin kaiken tän kanssa, kun mä voisin sanoa, että Mä en pysty. Mua ahdistaa. Se hoitaja on siinä just sitä varten. Mua varten.

Mut ei, mä en taaskaan osaa pyytää apua. Mä en tajua. Mun on todella vaikeaa pyytää apua, kun mä haluaisin aina vaan olla vahva ja pärjätä yksin, mut entäs sitten kun aina ei voi olla vahva. Joskus tarvitsee apua. On niin vaikeaa pyytää apua, mut sen jälkeen olis vaan niin paljon helpompaa. Mut mä en vaan osaa.

Aamupalan jälkeen hoitaja näyttää polin tiloja ja me jutellaan mun tilanteesta ja hoitaja kertoo polin käytännöistä. Lounaan jälkeen mua ahdistaa jälleen, joten me pelataan laivanupotusta, että mä saan ajatuksia muualle. Täällä on hiljaista.

Musta olis ollut kauhean kiva tehdä tänä vuonna blogiin joulukalenteri, mut se olis ollut aivan liian kunnianhimoista mun tämänhetkiseen vointiini nähden. Mut polikäynneistä tuun kirjoittelemaan kuulumisia ja muutenkin on paljon kerrottavaa, että pääsette taas ajan tasalle kuulumisista.

Donut candy chocolate chips

Maanantai omar-munkki ja pussillinen kirpeitä TV-Mixejä, tiistai lakritsimunkki ja irttareita keskiviikko ananasviineri ja irttareita torstai lakritsimunkki ja irttareita. Ahmin - oksennan, ahmin - oksennan, ahmin - oksennan... yhä uudestaan... ja uudestaan... kerta... toisensa... jälkeen. Ja jos ahmii niin sitten ne on kanssa oksennettavakin. Ei niitä voi sisällekään jättää kerryttämään läskiä. Ja joka kerran jälkeen mä oon niin vihainen itselleni, että mun tekis mieli lyödä itseäni ja mä päätän Ei enää ikinä, kunnes mä sorrun jälleen seuraavana päivänä.

Myöhemmin mä syön tavallista ruokaa. Sallittua ruokaa. Mut sitten sekin alkaa ahdistaa ikävästi vatsassa ja mun on ihan pakko oksentaa sekin. Minkä jälkeen mun vatsa on taas täysin tyhjä ja mulle tulee vähän ajan päästä uudestaan nälkä, jolloin mä joudun syömään uudelleen.

Niin kun tässä touhussa ei oo enää yhtään mitään järkeä. Siis ei yhtään mitään. Mut eihän tässä voikaan olla. Tää on sairaus. En mä tätä haluaisi tehdä. En mä halua tätä. Mä oon niin täynnä tätä, että mä en jaksa enää soutaa ja huovata tän kanssa. Ihan oikeasti mä oon niin kyllästynyt tähän.

Miks tän piti edes tulla mulle? En mä oo koko syömishäiriöaikaa bulimioinut. Se tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Mut voi miks sen piti edes tulla. Mihin katosi mun täydellisen anorektinen itsehilllintä ja syömättömyys, kyky kieltäytyä kaikesta makeasta. Mihin?

Paino 39,6 kg. Se on pitkään ollut jumissa 40,2 kg ja mä luulin, etten mä enää ikinä saa sitä alas, mut nyt se taitaa olla vihdoinkin laskussa. Alle 40 ja mä olen jo heti paljon tyytyväisempi. Ei ahdista enää niin paljon. Enkä mä valehtele.

We're all afraid of something

What are you afraid of?

Mä mietin, että kiinnostaisiko teitä osastopostaus? Musta olisi ehkä kiva kirjoittaa sellainen, mut koska en ole siellä tällä hetkellä (enkä menossa) niin mulla ei ole siitä oikein sisältöä. Joten jos teillä on jotain kysymyksiä osastoon liittyen tai haluatte, että mä kertoisin jotain osastohoidosta niin niitä voi laittaa kommentteina tähän niin voin sitten vastailla niihin.

Ready to try

HONE keskiviikkona. Mä meinaan aina unohtaa, että ei-sairaita varten olis varmaan hyvä aina kääntää lyhennökset. Sillä niitähän riittää: hone, sk, uk, syhä, as, rt, pt tai perhet, sostt, vk... mä en varmaan edes muista kaikkia. Monet kyllä lähinnä osastohoitoon liittyen.

Mut siis hoitoneuvottelu. Paikalla lääkäri, mun omahoitaja, kuntoutumisenohjaaja, sosiaalityöntekijä ja minä. Aluksi tuntui aina kamalan kiusalliselta, kun oli niin paljon ihmisiä ja kaikki puhumassa musta ja mun asioista ja vieläpä mun ollessa paikalla. Tai se kun vastaat jotain ja kaikki tuijottaa sua. Mut kaikkeen tottuu.

Mennään lääkärin huoneeseen. Honet ja perhetapaamiset on aina siellä, koska se on isoin huone. Sosiaalityöntekijä menee istumaan mun vakkaripaikalle. Höh, mihin mä nyt istun?

Käydään läpi mun tilannetta. Sovitaan, että hoitoa jatketaan vielä ainakin jonkin aikaa. Mä saan tehtäväksi kirjata ylös seuraavaksi polikerraksi mun motivaatioita kuntoumisen eri osa-alueita kohtaan.

Mietitään myös uuden masennuslääkkeen aloittamista. Brintellix. Melko uusi lääke, josta ei taida olla vielä ihan hirveästi tietoa. Vähän kalliimpikin, mut auttaisi kognitiivisiin toimintoihin ja on kuulemma auttanut monilla keillä ei tavalliset ssri-lääkkeet ole auttaneet. Oon halukas kokeilemaan. Etenkin toimivuus kognition osalta kiinnostaa. Jos sais pään toimimaan. Vielä vaan ei voi aloittaa, koska täytyy ajaa Seronil ensin alas. Mut kahden viikon päästä.

I'm ready to die try.

L is for Loser

Maanantai. Koulu alkoi. Iltalukio ja siellä kemia ja maantieto. Mä täytin just 27 ja mä menin takaisin lukioon. Vähän säälittävää. Sillä kun mä kuitenkin oon jo ylioppilas vm. -09 ja mun pitäisi olla täyttä päätä opiskelemassa... tai melkeinpä olla jo valmistunut. Mut mä oonkin sairas.

Mä hain keväällä lukemaan manttua sekä luokanopettajuutta yliopistoon, että musta tulis se bilsan- ja mantunope, joka mä haluaisin olla. Mua ei kuitenkaan taaskaan valittu. Hakijalla ei ole edellytyksiä suoriutua opinnoista. Kiva, niiku kiitti vaan. Vaikka tottahan se on. En tiedä, näkeekö ne aina jotenkin, että mä olen sairas. Kun enhän mä sitä niille kerro.

Mä haen ja haen, mut minään vuonna mua ei vaan valita. Ihan realistisesti niin en mä edes taida olla opiskelukykyinen tai pystyisi suoriutumaan niistä opinnoista. Sitä mun lääkäritkin sanoo. Opiskelu- ja työkyvytön, kuntoutustuella. Mut mä haluan kuitenkin joka kevät hakea. Mä haluan edes yrittää edetä elämässä, mennä eteenpäin, olla normaali... niin kuin muutkin. Mä haluan näyttää, että mä kuitenkin yritän, että Hei, mä olen nyt turha ja hyödytön tälle yhteiskunnalle, mut mä silti hei yritän, ihan oikeesti hei teen kaikkeni ja yritän.

Mä en tiedä, ajatteleeko joku, että mun arki on tällä hetkellä niin kivaa ja helppoa, kun mulla ei ole mitään velvollisuuksia ja mä voin tehdä mitä mua huvittaa. Mut tää ei oo kivaa. Tuntea olevansa hyödytön, luuseri, taakka, toisten verorahoilla eläjä. Ihan sama, vaikka mulla onkin mahdollisuus tehdä mitä vaan kivaa niin mä en jaksa tehdä mitään tai mikään ei tunnu enää kivalta. En mä tätä halunnut. Mä haluaisin vaan olla niin kuin muutkin. Tavallinen.

Toissa viikolla oli tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa mun tulevaisuuden suunnitelmista ja kuntoutumisesta. Se ehdotti kaikkea sellaista kuin Ohjaamo, Vamos ja arjenhallintataitoryhmä. Mä itse asiassa hain sinne taitoryhmään, mut jäin varasijalle, kun hakijoita oli niin paljon ja totta kai ne valitaan, ketkä sitä eniten tarvitsee. Eikä se nyt oikeammin haittaa. Noi muutkin kuntoutumistoiminnat olis mulle varmaan ihan hyviä, mut eniten halusin kuitenkin palata aineopiskelijaksi lukioon. Siellä opiskeluun mulla on oikeesti nyt motivaatiotakin. Ja lähinnä se on ihan sama, mitä mä teen, kunhan mä teen jotain, mikä saa mut päivisin poistumaan kotoa ja tukee kuntoutumista, etten mä vaan päivästä toiseen makaa sängyssä.

Koulua on kaks tuntia päivässä, maanantaista torstaihin. Sos.tt. sanoi, että mun pitäisi ottaa alkuun vaan yksi kurssi, mut mä halusin ottaa sekä mantun että kemian. Lukiossa mä luin fyssaa ja kemmaa (kaikki kurssit LOL), mut mun vointi ei riittänyt oikein niihin, kun oli niin paljon kaikkea muuta pakollista mitä piti suorittaa. Mut nyt mulla on aikaa ja ehkä jopa jaksamistakin. Tänään oli eka kemman tunti ja mä oon oikeesti innoissani siitä. Lisäks mä aion ottaa manttua (ja ehkä bilsaakin), joka valmentais mua kevään pääsykokeisiin.

NOT DEAD, YET

Mull on ollut ikävä teitä. En tiedä, onko teillä ollut ikävä mua, mutta mulla on ollut teitä. Tätä. Mä olen vieläkin (lievästi sanottuna) aika huonossa kunnossa, etten oikein pysty tuottamaan tekstiä. Siksi postauksia ei ole tullut, kun en ole kyennyt kirjoittamaan sitä omaa tasoani, vaikka varmaan olisi kivempi, että mä kirjoittaisin edes jotain. Ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vaikeampi on ollut aloittaa kirjoittamaan, kun kaikkea on ehtinyt tapahtua eikä tiedä mistä sitä edes aloittaisi.

Mä olen nytkin supersupersuper-väsynyt, joten mä kirjoitan vain pikaisesti tän hetken kuulumisia. Mä aion kyllä kertoa tässä vielä parin viime kuukaudenkin tapahtumista, jolloin blogi oli hiljaa.

Mutta nyt. Mä olen yhä huonona, mut kuitenkin jossain määrin sellaisessa kunnossa, että olen pystynyt asumaan kotona eikä mun ole tarvinnut mennä osastolle. Mä vaan oon kuin puoliksi koomassa: mä en oikein kykene ajattelemaan, kirjoittamaan, tuottamaan, olemaan aikaansaava, tekemään... mitään. Mä vaan... olen. Jotenkin kutenkin, jollain tapaa. Olen olemassa, en muuta. I just exist, that's all.

Paino on noussut. Ei paljoa, mutta silti liikaa. Se oli siis vielä kesällä 39 kg, mutta nyt se on 40,2 kg. Kiitos Mallorcan matkan ja viime viikkojen, kun oon "joutunut" syömään enemmän, että jaksaisin edes jotain. Läskiahdistus on luokkaa kevyet 130%. Mut tavoite edelleen laihtua. Ensin takaisin kolmekasiin, sitten siitä eteenpäin. Se ei ole muuttunut tässä miksikään.

But it feels good to be back.

It's a defence mechanism

Pura is here. Mä olen nyt ollut viime viikot aika huonossa kunnossa. Niin väsynyt, etten ole yksinkertaisesti vaan pystynyt kirjoittamaan. On ollut aivan liikaa kaikkea. Mut nyt pitäisi helpottaa ja mulla on kova hinku päästä taas kirjoittamaan tänne. Kiva, kun ootte kyselleet, että mitä mulle kuuluu. Yritän palailla pian, jos vaan suinkin pystyn. Pus.

Midsummer sadness

Ahdistaa. Mä en ehkä pärjää. En tiiä. Ahdistaa huominen juhannus. Mennään kavereiden kanssa mökille. Tarkoitus olis grillata, uida, saunoa, pelailla ja pitää hauskaa. Niin, hauskaa. Kuulostaa niin yksinkertaiselta. Mut mitä jos mä en jaksakaan. Sinne on tunnin ajomatka, me lähdetään jo aikaisin ja tullaan vasta seuraavana päivänä pois. Pitää niin pitkään jaksaa olla sosiaalinen... ja iloinen.

Mä pelkään, että mun pää ei kestä. Että jos mä hajoan. Ei siinä edes olisi oikeasti mitään pahaa, kun muut tietää että sairastan, mut mitä jos mä hajoan kaikkien nähden tuhansiksi pieniksi palasiksi enkä saakaan itseäni enää kasattua. Pilaan kaikkien juhannusfiiliksen.  Hävettää ajatella, jos pää ei yhtä yötä mökillä kestä.

Mä ajattelin, että mua ahdistaisi grillaaminen ja syöminen. Mut nyt mä toivon, että ahdistaisikin vaan se. Siitä mä sentään selviäisin (paitsi mitä nyt viime juhannuksenakin menin salaa oksentamaan).

Viivyn kuumassa suihkussa aivan liian kauan. Mut se rauhoittaa. Se oikeasti rauhoittaa. Kun ei mulla ole muutakaan. Ei voi edes viiltää, kun huomenna mennään saunaan ja uimaan. Ehkä se on ihan hyvä asia, mut tällä hetkellä se on musta huono asia. Oispa pameja.

Ja taas mä pelkään itseäni, itseni puolesta. Miks mun pitää olla tällänen?

HOPE

Perjantaina mun entinen psykiatri soitti mulle psykan syömishäiriöpolilta nro 1. Mulle on heinäkuun puolivälissä varattu hoitoneuvotteluaika sinne, johon tulee sieltä myös mun entinen hoitaja. Se tapaaminen ei vielä tarkoita, että mä pääsisin sinne, mut mä oon kyllä aika varma, että mä pääsen kerta se tapaaminenkin järjestetään ja siihen osallistuu useampi hoitohenkilö. Mä toivon, että mä pääsen sinne. Mä haluan eroon bulimiasta. Mä en jaksa sitä enää.

Tapaamiseen on kolme viikkoa. Kolme viikkoa pitäis vielä jaksaa ilman hoitajakäyntejä. Vähän pelottaa, kun mun vointi saattaa heitellä niin lyhyelläkin aikaa niin rajusti. Mut kyllä mä pärjään. Joo, mä pärjään.

Tänään tulee Neloselta klo 21.00 elokuva Selviytyminen - The Impossible. Se on tositapahtumiin perustuva elokuva Aasian tsunamikatastrofista. Suosittelen katsomaan, jos yhtään kiinnostaa, vaikkei se olekaan mitään kevyttä katsottavaa.

100 Happy Days -haaste

#59 Näin yhtä tuttua pitkästä aikaa ja oli kiva käydä kahvilla ja vaihtaa kuulumisia.
#60 Serkun synttärit ja otin pihalla aurinkoa.
#61 Ostin toiset Freddyt itselleni.
#62 Pääsin autokoulun teoriakokeesta läpi, joten kohta mulla pitäis olla kortti.
#63 Sijoitusneuvojan kanssa oli hyvä tapaaminen ja koska oli viileä päivä, saatoin käyttää mun uutta, valkoista pörrötakkia.

Binge-purge -day

Bulimiapäivä. Binge-purge -day. Ei tästä pitänyt tulla, mut tulipahan kumminkin. Kun tekee mieli herkkuja niin niitä oikeesti tekee niin paljon mieli, ettei tiedä miten päin olisi. Sä et pysty olemaan paikallasi. Sä et pysty tekemään mitään. Sä et pysty ajattelemaan mitään muuta. Mä voin uskoa, että kaikista muistakin riippuvaisista tuntuu samalta. Sun on pakko saada herkkuja. Sun on pakko mennä kauppaan. Ihan sama kuinka väsynyt sä olet, sataako kaatamalla vettä tai tuleeko taivaalta kissoja, koiria, miehiä, happoa, heinäsirkkoja, meteoriittejä, onko sun jalka poikki tai vaikka 3. maailmansota olisi syttynyt sillä aikaa. Aivan sama. Sä menet sinne kauppaan.

Joskus tekisi mieli avata karkkipussi jo kotimatkalla. Mut sen verran itsehillintää täytyy olla, että odottaa kotiin asti ja kun koneelta tai tv:stä on joku sarja pyörimässä. Sitten voi aloittaa.

Karkkia, sipsiä, suklaata, kaks vadelmacroisanttia. Toinen croissantti piti säästää huomiseksi. What a lie. Ihan kuin mä mitään pystyisin säästämään. Mä ahmin sen siinä samalla kuin kaiken muunkin. Ensin karkkia, suklaata, croisantti, sitten sipsiä, taas karkkia, sipsiä, toinen croisantti... Käsi työntyy jo uudelleen karkkipussiin, vaikka suu jauhaa vielä edellistä annosta. Ensin sivistyneesti karkki kerrallaan, sitten kaksi karkkia kerrallaan. Yksitellen aivan liian hidasta. Valitsen kaksi samanlaista karkkia. Kun ne loppuvat, muodostan pareja eri karkeista ja tungen niitä suuhuni. Sairasta. Aivan sairasta.

Niin kuin Orange is the New Blackissakin sanottiin: Kunnon karkkimässäilyyn tarvitaan suolaista ja makeaa tai toisinpäin - the magic combination. Se vaan on aina huonompi, kun sitten pystyy ahmimaan paljon enemmän kuin jos ahmisi pelkästään makeaa.

Kaikki on tuhottu alle puolessa tunnissa. Sitten oksentamaan. Mä en todellakaan voi jättää kaikkea tota yön ajaksi imeytymään mun reisiini ja vatsaani, vaikka mulla on kyllä kaikesta tosta makeasta niin ällö olo, että mä oksentaisin joka tapauksessa. Koko prosessi on niin nopeasti ohi, että mä mietin, tapahtuiko äskeistä ahmimista edes ollenkaan. Mut kyllä se tapahtui. Valitettavasti. Taas.

Ja taas mä päätän, että ei enää ikinä. Mä oon aika pettynytkin itseeni, kun mä sorruin. Mä tarviin oikeesti apua.

Another funny post in my depressing blog

Koitan tulla pian taas kirjoittelemaankin jotain.

Rainy day

Masentaa. Ulkona sataa kaatamalla ja on surullisen harmaata. Mä tunnen olevani yhtä sään kanssa. Mä en vaan pysty itkemään, vaikka mä haluaisin. Ehkä mä olen itkenyt liikaa. Tai mä en vaan enää osaa. Tekisi mieli hukuttautua sateeseen. Huuhtoutua sen mukana maahan ja vain kadota olemattomiin. Sää on ollut koko päivän sama. Mä olen ollut koko päivän tälläinen. Mä yritän, mut mikään ei auta. Tää masennus ei mee pois. Nukun tämän päivän ohi.

On ollut ihan hyviä päiviä ja päiviä, jolloin en ole tuntenut mitään. Sitten tulee huono päivä ja mä tunnen taas sen kaiken. Koko maailman painon harteillani. Ja se painaa niin paljon. Se painaa harteita lysyyn. Hyviä päiviä oli liikaa ja pudotus masennukseen tuntuu ylivoimaiselta kestää. Se on kuin musta aukko, joka imee kaiken hyvän itseensä. En jaksa edes yrittää hymyillä. Olisipa joku tyhjyys, jonne voisin vain mennä ja jossa ei olisi mitään eikä tuntisi mitään. Jos ei tunne yhtään mitään, ei voi tuntea mitään ikävääkään.

Kuntoutumisenohjaaja kävi aamulla. Mun oma ohjaaja on lomalla ja mulle tuli sijainen. Mä luulin, että se olisi yksi uusi ohjaaja, mut se olikin yksi toinen. Se on ihan mukava, mut se puhuu ja kyselee aivan liikaa. Etenkin, kun on aamu enkä mä silloin ole todellakaan jaksavimmillani. Se tapaaminen vei kaikki voimat ja mä väsyin vaan lisää.

Death is waiting

Keskiviikko. Pesistreenit. Väsytti, enkä olis jaksanut oikein mennä, mut menin kuitenkin. Oon siitä iloinen, että sain itseni lähtemään, koska mulla oli taas ihan älyttömän kivaa ja lyönnitkin onnistui ihan hurjan hyvin ja meni pitkälle. Ja ei, mä en mene pesikseen vaan kuluttaakseni kaloreita. Mä meen sinne, koska mä pidän siitä oikeasti. Muut sanoi siellä, että kun mä olen niin laiha. Minä. Laiha. Olenko? Olen. Kyllä ihan oikeasti olen. Teki mieli hymyillä.

Mutta anoreksiaoireet. Mä olen taas huomannut yhden uuden ja pakko sen on johtua anoreksiasta. En mä tiedä, mistä muustakaan. Sen mä olen huomannut jo aiemmin, etten enää pysty juoksemaan yhtä kovaa ja tuntuu kuin juoksisi koko ajan kovaan vastatuuleen.

Mut nyt mun koordinaatio/tasapaino on heikentynyt. Mä oon jo kahdesti treeneissä kovassa spurtissa kaatunut, koska oon vaan sotkeutunut omiin jalkoihini jotenkin. Mua ei oo heikottanut tai pyörryttänyt, nauhat ei oo auenneet, maassa ei ole ollut kuoppaa tai muuta epätasaisuutta. Mä oon yksinkertaisesti vaan kaatunut ilman mitään syytä. En tiedä. Tätä ei oo koskaan ennen ollut. Ei siinä, en mä itseäni pahemmin satuta, mut muuten toi on tosi hämmentävää... ja jollain tapaa pelottavaa, etten mä enää vaan tahdo pysyä pystyssä.

Mut mä haluan siitä huolimatta jatkaa.

Summer bucket list '17

Mä mietin, että ehkä mun pitäisi edes joskus kirjoittaa joku vähän positiivisempi päivitys. Mun blogi kun on niin kamalan masentava. Joten mä ajattelin tehdä Summer Bucket Listin. 

Summer Bucket List '17

• Ostaa jäätelökioskilta pallo irtojäätelöä jossain uudessa maussa. (Jäätelö on huge fear food ja kiellettyjen ruokien listalla eikä ana todellakaan salli syödä jäätelöä, mut tää olis kuitenkin kiva toteuttaa, jos mä vaan pystyn. Suurin haaste tulee olemaan häpeä: se, että mä joudun ostamaan ja kaiken lisäksi vielä syömään jäätelön julkisella paikalla).
• Tehdä vähintään 1 ulkomaanmatka (Mallorcan-matka on jo varattu, mut joku toinenkin matka olisi kiva tehdä ja ehkä juuri yksin).
• Ostaa uudet bikinit.
• Käydä kavereiden kanssa rantsussa uimassa, piknikillä ja ottamassa aurinkoa.
• Käydä festareilla.
• Mökkeillä kavereiden kanssa.
• Juoda aamukahvi ja syödä lounasta useana päivänä parvekkeella.
• Kauniina päivinä yrittää poistua enemmän kotoa ja viettää aikaa ulkona vaikka kävelyllä. (Viime kesä meni aika suurilta osin sisällä, koska en vaan pystynyt tai jaksanut lähteä ulos).
• Viettää päivä Helsingissä tai vaikka Tampereella.
• Käydä huvipuistossa.
• Käydä ratsastamassa.
• Saada koulutehtäviä tehdyksi.
• Lukea syksyn yo-kirjoituksiin.

Mä en aio ottaa mitään paineita, että nää kaikki olisi pakko suorittaa (paitsi koulujutut). Nämä mä haluaisin kesällä tehdä, se on sitten sama saanko tehtyä vai en. Suurin syy, jos en saa tehtyä, on varmasti väsymys ja jaksamattomuus.

100 Happy Days-haaste

Day #53 Tein kirppiksellä löytöjä.
Day #54 Jaksoin matkustaa pääsykokeisiin ja lukea niihin vielä.
Day #55 Selvisin luokanopettajan soveltuvuuskokeista ja oli kiva nähdä kaveria.
Day #56 Jaksoin keskittyä maantieteen pääsykokeeseen 4 tuntia.
Day #57 Pesiksessä löin tosi hyvin.
Day #58 Oon pystynyt olemaan päivän tosi vähillä syömisillä.

Done my best - still not enough

Yliopiston pääsykokeet. Ohi. Mä olen aivan loppu. Finito. Kaputt. Maanantaina oli luokanopettajakoulutuksen soveltuvuuskokeet, eilen maantiedon pääsykoe. Mä haluaisin opettajaksi... siis jos mä ylipäätään edes haluaisin jotain. Monta tuntia matkustamista ja lukemista, monen tunnin koetilaisuudet, kun mun jaksaminen on luokkaa 60% ja keskittymiskyky on 55% (on se ollut huonompikin). Mä voisin nukkua seuraavat sata vuotta, kiitos. Mä olen niin poikki.

Silti. Enemmän olis pitänyt tehdä. Lukea enemmän... paljon enemmän. Haastattelu ei mennyt niin hyvin kuin olisi voinut. Musta olisi ollut niin paljon parempaankin. Ja maantiedon koe oli helppo, mutta tein aivan tyhmiä virheitä. Musta tuntuu, että mä tein kaikkeni mihin tässä kunnossa tällä hetkellä pystyn, mut mä en jaksa uskoa, että se riittää. Pitäisi pystyä niin paljon parempaan.

30.6. tulee tulokset. Enhän mä tiedä, olisinko mä edes opiskelukykyinen. Syksyllä mä aloitin kasvatustieteen perusopinnot avoimessa yliopistossa. Mulla pitäisi nyt olla suoritettuna 25 op. tai ainakin sinnepäin. Mulla taitaa olla 4 op. En mä varmaan olisi. Mut kyllä mä yrittäisin, jos tulisin valituksi. Mä ihan todella lupaisin yrittää.

Kiitos muistutuksesta, maantiedon kirja. Vaikka eipä se enää näin pitkän ajan jälkeen tunnu miltään. Mä oikein odotin, kuinka kohtalon ironiasta siinä kokeessa olisi ollut esseetehtävä tsunamista. Ei ollut. Surullista on, että mä olisin tiennyt siitä kaiken.

#Truestory

Here's some truly depressing facts that I collected for you guys.