Masentaa. Ulkona sataa kaatamalla ja on surullisen harmaata. Mä tunnen olevani yhtä sään kanssa. Mä en vaan pysty itkemään, vaikka mä haluaisin. Ehkä mä olen itkenyt liikaa. Tai mä en vaan enää osaa. Tekisi mieli hukuttautua sateeseen. Huuhtoutua sen mukana maahan ja vain kadota olemattomiin. Sää on ollut koko päivän sama. Mä olen ollut koko päivän tälläinen. Mä yritän, mut mikään ei auta. Tää masennus ei mee pois. Nukun tämän päivän ohi.
On ollut ihan hyviä päiviä ja päiviä, jolloin en ole tuntenut mitään. Sitten tulee huono päivä ja mä tunnen taas sen kaiken. Koko maailman painon harteillani. Ja se painaa niin paljon. Se painaa harteita lysyyn. Hyviä päiviä oli liikaa ja pudotus masennukseen tuntuu ylivoimaiselta kestää. Se on kuin musta aukko, joka imee kaiken hyvän itseensä. En jaksa edes yrittää hymyillä. Olisipa joku tyhjyys, jonne voisin vain mennä ja jossa ei olisi mitään eikä tuntisi mitään. Jos ei tunne yhtään mitään, ei voi tuntea mitään ikävääkään.
Kuntoutumisenohjaaja kävi aamulla. Mun oma ohjaaja on lomalla ja mulle tuli sijainen. Mä luulin, että se olisi yksi uusi ohjaaja, mut se olikin yksi toinen. Se on ihan mukava, mut se puhuu ja kyselee aivan liikaa. Etenkin, kun on aamu enkä mä silloin ole todellakaan jaksavimmillani. Se tapaaminen vei kaikki voimat ja mä väsyin vaan lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti