Deathholic

Mä tuijotan näppäimistöä enkä osaa kirjoittaa mitään. Mä en osaa sanoa mitään. Ehkä ei edes ole enää mitään sanottavaa. Kaikki on sanottu. Silti mun olo on selkeämpi kuin vuosiin ja kirjoittaminen on helpompaa kuin aikoihin. Ihan niin kuin silloin blogin alkuaikoina. Kuin paksu sumuverho olisi viimeinkin hälvennyt. Se johtuu ehkä Seronilista. Mistä muustakaan?Mut en valita. Mä olen kaivannut tätä. Voisin tehdä blogiin taas joulukalenterinkin eli kirjoitan aattoon asti joka päivä postauksen, jos se ei vaan tunnu teistä liian paljolta.

Mä olen tänään taas ahminut ja oksentanut. Tai no en pahemmin ahminut. Ostin omenapiirakan. Söin - oksensin - söin - oksensin - söin. Meneehän se ilta noinkin. Enkä mä edes pidä omenapiirakasta.

Rahaakin on mennyt kamalasti. Eteisen laatikko on täynnä kuitteja enkä mä uskalla ynnätä niitä yhteen. Kohta on rahat loppu. Ei kokonaan, mutta käyttörahat ne, jotka ei oo kiinni rahastoissa ja osakkeissa. Mä vaan ostan ostan ostan kaikkea. Siitä tulee hyvä mieli. Se on kuin bulimikon sokerihumala. Se on vaan ostoshumala. Hellii pientä, masentunutta mieltä. Mä en tiedä, miten mä pystyn olemaan ostelematta, koska mun on nyt ihan totta hillittävä itseni. Mä en kohta saa edes ruokaa. Ai mut enhän mä syö ruokaa. No mutta kuitenkin.

Huomenna hoitajakäynti. En mä sitä mitenkään odota. Mut mä yritän puhua siellä. Ensin mun pitäisi vaan miettiä, mitä puhua. Mut mä aion yrittää. Yrittää käyttää sen käynnin hyvin. Mä aion kertoa miten mä ihan oikeasti voin ja mitä tunnen ja jos se yrittää vaihtaa puheenaihetta niin mä vaihdan takas. Ei se muuten mitään hyödytä mennä sinne.

Day#45 Ostin paljon kaikkea kivaa.

But who would comfort me?

On maanantai ja mä haluun kuolla. Pois. Kuolla pois. Tiistai keskiviikko torstai perjantai lauantai sunnuntai mä en jaksa enää tätä. Mä en jaksa enää olla masentunut. Mut ennen joulua ja vanhempien synttäreitä ei voi kuolla. Ei vaan voi. Mulla oli hyviä päiviä, mut nyt mä tunnen huonot päivät koko painollaan. On vaikea hengittää kaiken sen painon alla. Mä en jaksa kantaa kaikkea tätä.

Tulenko mä koskaan enää olemaan onnellinen? Ei, mä en oikein usko. Miltä se tuntuikaan olla onnellinen? Mä en muista enää. Siitä on jo niin kauan, etten mä enää muista. Kertokaa mulle, miltä se tuntuu? En mä kyllä edes tiedä, haluaisinko mä olla onnellinen. Mä en halua mitään. Paitsi kuolla. Tiedän. En voi sille mitään. Anteeksi. Mut ei kukaan jaksa loputtomiin.

Kuuntelen Zen Caféta ja samaistun. Mä tunnen niin samoin. Kuinka kurjaa pienen ihmisen elämä voikaan olla. Kurjaa harmaata loskaa. Ei tätä kukaan muukaan jaksaisi. En tahdo.

Mutta kuka lohduttaisi minua?

lohdutan sua kun tulee myrsky ja juhlat perutaan

lohdutan sua kun pomos vaihtaa sinut nuorempaan

lohdutan sua kun maito kaatuu ja sielu lainehtii

lohdutan sua kun pelkäät katsoa ja pistät silmät kii

lohdutan sua kun sukat dunkkaa ja yksinäisyys luonas bunkkaa

lohdutan sua kun olet rikki ja taidokurssis on vikatikki

lohdutan sua kun sairastut ja pelkäät kuolemaa

lohdutan sua kun kiero serkkus ylennyksen saa

lohdutan sua kun tähdet jäävät tekokuiden taa

lohdutan sua kun kevät viipyy ja perhees hajoaa

koiranpentus kaivoon loikki olet halki ja olet poikki

ihmiskunta rojuun hukkuu, ei äitis herää vaan yhä nukkuu

lohdutan sua kun isot liskot unees änkeää

lohdutan sua kun joululahjaan viisi euroa jää

lohdutan sua kun sota syttyy ja tulvii Eurooppaan

lohdutan sua kun ensirakkautesi haudataan

hammassärky hermos pätki, viima selkää reumaa lätki

korot lähtee jyrkkään nousuun, sä vedät lärvit ja kuset housuun

lohdutan sua kun palat pohjaan, sanon piste ja kotiin ohjaan

lohdutan sua kun luoja pihtaa, armahdustaan harhaan sihtaa

Luottokunta tilis katkoi, otit yhden ja pullo jatkoi

Jeesus syntyi se on fakta, tehdas seis vaan sosku jatka

lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks

mieli järkkyy, eväät hukkuu, ei äitis herää se yhä nukkuu

Song of the day: Zen Café - Lohdutan sua

Depression movies

Elokuvat, jotka kertovat masennuksesta, itsetuhoisuudesta tai itsemurhasta. Jossain välissä on tulossa myös samanlaista postausta anoreksiaelokuvista.

Girl Interrupted (1999) Kertoo 1960-luvun mielisairaalan potilaista.
Suosittelen.

Painful Secrets / Secret Cutting (2000) (Katsottavissa linkistä) Kertoo
itsetuhoisestä tytöstä. Suosittelen.

2:37 (2006) Kertoo erään koulun oppilaista, joista yksi tekee itsemurhan.
Gus Van Sant -tyylinen. Suosittelen.

It's kind of a funny story (2010) Kertoo pojasta, joka joutuu suljetulle
osastolle. Kevyt ja kepeä elokuva. Perustuu samannimiseen kirjaan.

The Virgin Suicides (1999) Kertoo nuorista tytöistä, jotka päättävät
tehdä itsemurhan. Taiteellinen ja Sofia Coppolan tyylinen. Perustuu
samannimiseen kirjaan.

Chatroom (2010) Kertoo itsetuhoisista ja itsemurhaa yrittävistä nuorista.
Hieman erikoinen.

The Beaver (2011) Kertoo miehestä, joka masentuu ja alkaa
käyttää majavakäsinukkea.

Suicide Club / Suicide Circle (2001) Kertoo erilaisista ihmisistä, jotka
haluavat tehdä itsemurhan. Todella erikoinen elokuva. Kannattaa silti
katsoa.

Aokigahara - The Suicide forest (Katsottavissa linkistä). Kertoo
Japanissa sijaitsevasta metsästä, jonne ihmiset menevät tekemään
itsemurhan. Hieman ahdistava, enemmänkin creepy dokumentti.
Suosittelen. Tästä tehty tietääkseni myös draamaelokuva ja
ainakin kauhuelokuva.

• Prozac Nation (2001)
• Helen (2009) Kertoo naisesta, joka masentuu ja josta tulee itsetuhoinen. Suosittelen.
• Wristcutters: A Love Story (2006) Kertoo kahdesta henkilöstä, jotka päättävät tehdä itsemurhan yhdessä.
• Suicide Room (2011)
• Cyberbully (2011) Kertoo nettikiusatusta tytöstä.
• Augusta Gone (2006) (Katsottavissa linkistä)
• Melancholia (2011)

Varmasti on vielä paljon elokuvia, jotka jäi mainitsematta, mutta tässä ainakin melko suuri osa. Olen itse nähnyt melkein kaikki, joten jos haluaa niin voi kysyä elokuvista mikäli enää muistan mitä niissä tapahtui.

Like Moby Dick

Mun anoreksia on mennyt taas siihen pisteeseen, että mä löydän itseni oksentamasta salaattia vessanpyttyyn. Tosin toi oli ruokaisaa salaattia. Siinä oli kanaa ym. Salaatti on kuitenkin turvaruokaa, erittäin turvallista sellaista, mut jos mun syömishäiriö oireilee tosi pahasti niin mä oksennan ihan kaiken. Turvaruoatkin. Kaiken.

Oksentaminen on taas lähtenyt käsistä... tai ei se varmaan koskaan oo hallinnassa ollutkaan. Ja kaikki tulee aivan liian helposti ylös. Aivan lapsellisen helppoa. Ei tarvitse edes yrittää. Suupielet on halkeilleet talvesta eikä ne ehdi parantua mun oksentaessa ne aina uudelleen auki. Kädet on kuivat. Mut nyt mulla on laiha olo. Nyt mä tunnen itseni kauniimmaksi kuin 20 sekuntia sitten. Vaikka suussa maistuu oksennus. Ihan kuin kädetkin näyttäisi jo laihemmilta. Vaikka eihän se voi millään pitää paikkaansa. Mutta silti...

Painoa en uskalla edes katsoa. Dieetti on ja etenee, vaikkei kauhean vankasti, mutta etenee kuitenkin. Silti paino ei laske. Musta tuntuu, että se on vaan noussut. Miks kaikki muut laihtuu mut mä pysyn läskinä? Mä tunnen itseni kamalaksi valaaksi. Oikeaksi ryhävalaaksi. Täytyy kiristää dieettiä. Kohta on pikkujoulukausi ja olis niin hienoa, jos sais pudotettua painoa pikkujouluihin ja vois laittautua oikein kauniiksi. Kihartaa vaikka hiuksetkin ja kaikkea. Täytyy vaan yrittää kovemmin.

Nyt vietetään jotain Mielenterveysviikkoa. Mä en edes tiennyt.

There is nothing in space

E M P T I N E S S .

Tyhjää. Pelkkää tyhjää, ei mitään muuta. Mä en ole iloinen, mut mä en ole myöskään surullinen. Mä olen jotain siltä väliltä, mut se ei ole hyvä asia. Mä en tunne mitään. Yhtään mitään. Joku voisi ajatella, että se on hyvä. Ei ainakaan tunne ahdistusta. Mut tää ei oo hyvä. Tää tälläinen on paljon pahempaa. Mä haluan tuntea edes jotain. Mä haluan tuntea edes eläväni. Nyt mä en ole siitä lainkaan varma. Jos mä hyppään parvekkeelta niin kuolenko mä vai olenko mä ylipäätään enää edes elossa?

Mun keho leijuu painottomassa tilassa, hitaasti, edeten jonnekin suuntaan ilman, että mä voin sitä suuntaa valita enkä mä ole enää varma olenko olemassa vai olenko pelkkää omaa kuvitelmaani. Ehkä mä olen joutunut liian lähelle mustaa aukkoa, joka on imenyt kaiken eikä jäljelle ole jäänyt mitään. Tämä ei ole hyvä. Mä samalla olen enkä kuitenkaan ole. Ei, mä en ole psykoottinen. Hetkeen tätä ei ole ollut. Nyt on.

Fear Food vs. Safe Food

Pelkoruoat. Ruoat, joita en halua syödä. En todellakaan tahdo. En missään nimessä, missään olosuhteissa. Jos niitä pakotetaan syömään (esim. osastolla), tunnen t o d e l l a suurta ahdistusta ennen syömistä - syödessä - ruokailun jälkeen. Näitä en yleensä syö vapaaehtoisesti. Pelkoruoat ovat niitä, jotka ovat epäterveellisiä (pizza, hampurilainen, karkit, suklaa, sipsit, pullat, leivonnaiset... koin turhaksi laittaa niistä erikseen kuvia tänne, koska ne ovat niin ilmiselviä) tai joissa on paljon rasvaa, hiilareita, sokeria tai kaloreita tai jotka olen itse leimannut epäterveellisiksi ja siten pelkoruoiksi. (Paitsi kyllä, herkkuja syön bulimiaoireilun aikana, mutta sitä tapahtuu onneksi hyvin harvoin). Pelkoruoat listattuna pahimmat ensin.

Todella rasvaiset, paljossa rasvassa paistetut ruoat ja juusto

Pasta ja kermakastikkeet

"Täys"rasvaiset ruoat (vertaa: kevyttuotteet, rasvattomat)

Kermavaahto

Pähkinät (ei siemenet)

Myslipatukat/energiapatukat. Etenkin suklaakuorrutteiset.

Mehut

Banaani

Turvaruoat. Ruoat, joita usein ostan. Näitä on helpoin syödä enkä tunne silloin ahdistusta. Yleensä kaikki terveellinen, rasvaton, sokeriton ja vähähiilarinen kuten vihannekset, hedelmät, maustamattomat jogurtit ym. Lisäksi oman sääntöni mukaan melkein kaikki, jossa on alle 100kcal/100g. Näitä tälläisiä anasääntöjä on muitakin, joita olen "itse" keksinyt ja joita mun täytyy noudattaa. Kaikkia pelko-tai turvaruokia en varmaan osannut listata, mutta tässä ainakin nämä, jotka tuli ensimmäisenä ehdottomina mieleen. Kommentoikaa myös omia pelko-/turvaruokianne, jos haluatte. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän ruokianne. Turvaruoat listattuna turvallisimmat ensin.

Kurkku

Tee

Omena

Salaatit

Rasvaton, maustamaton viili

Raejuusto

Tonnikala (myös vähärasvainen liha, kana)

Keitot (ei kermapohjaiset)

Näkkileipä

FAT FAT FAT

Hyvä olo jatkuu, mutta nyt rinnalle on tullut myös paha olo. Ne kulkevat rinnakkain, minuun kietoutuneina. Tunne on outo. Olisi nyt edes jompikumpi. En jaksa tälläistä sekametelisoppaa. Vähemmästäkin menee pieni ihminen sekaisin. Tänään kyllä päällimmäisenä ollut se paha olo. Ihan niin kuin vaihteeksi. Tekisi mieli viiltää ja hypätä parvekkeelta. Tai toisinpäin... eikun eipäs niin voikaan tehdä.

Paino jotain 40,6 kg. En tiedä ihan tarkalleen. Silti liikaa. Aivan liikaa. Läski. Se ei vaan suostu laskemaan. Tekis mieli itkeä. Mä syön ihan liikaa. Senkin läskipossu. Huomenna mä aloitan taas dieetin. Niinhän mä aina sanon, huomenna. Mutta nyt ihan tosissaan huomenna. Huomisesta lähtien mä en enää syö. Mä en haluu olla enää lihava. En haluu.

Miks kaikki muut anorektikot vaan laihtuu ja on laihempia kuin mä? Epäreilua. Kateus nostaa päätään. Mut kateuden kanssa käsikkäin kulkee aina päättäväisyys. Mustakin tulee laiha! Tosi laiha!

Huomasin, että mun blogi oli mainittu eräässä Aasian katastrofista 10-vuotta keskustelussa. "On edelleen alkupisteessä parantumisen kanssa". Tavallaan totta, tavallaan ei. Menetyksestä olen parantunut, muuten en. Mutta mikään, mitä minulla tällä hetkellä onkaan ei johdu enää siitä. Tosiaan, itse en ole blogiani mainostanut, joten siksi varmaan disliket, kun kaikki olettavat toisin. No, kiitos kuitenkin mainostamisesta.

What is this strange feeling?

Mikä on tämä outo tunne? Tämä niin vieras tunne. Onko se onni, onnellisuus? Ei, ehkä jotain samankaltaista, mutta vain niin kovin paljon heikompaa. Jotain joka tuntuu vain tänään, tässä ja nyt. Tunnen oloni vieraaksi.

Musta ei ole tuntunut aikoihin tältä. Hetkittäin kyllä, muttei pidempään. Tänään musta ei oo tuntunut masentuneelta vaan... normaalilta? Tavalliselta. Mä en tiedä, kuinka suhtautua tähän. Tuntuu kuin mussa olisi jotakin vierasta, jostakusta toisesta. Jotain lainattua. Ei pidä kiintyä tähän. Huomenna kaikki on kuitenkin taas niin kuin aina ennenkin: harmaata ja tasaista, tasaisenharmaata. Sitä paitsi pakko tämän on johtua jostain. Olanzapiinista tai shoppailusta.  Jostain arkisesti selitettävissä olevasta. Eihän tää tunne voi tulla vaan itsestään kaikkien näiden vuosien, kaikkien näiden 11 vuoden, jälkeen. Eihän?

It was just a dream

Mä näin Eevasta unta. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Me istuttiin sun kotona keittiönpöydän ääressä juttelemassa ja mä en osannut muuta kuin itkeä hillittömästi. Mä en saanut sanottua mitään. Mun oli koko ajan vaan pakonomaisesti kosketettava sun kättä, että sä todellakin olet siinä. Mä en osannut edes ajatella muuta kuin että Sä olet siinä, sä todellakin olet siinä. Mä olin lähes hysteerinen, mutta sä et näyttänyt edes huomaavan sitä. Sä olit kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei katastrofia, ei mitään. Kuin kaikki olisi ihan niin kuin ennenkin.

Tiedäthän sä, että musta on kiva nähdä susta unia. Vaikka siitä katastrofista on jo kohta 12 vuotta. Ihan sama vaikka siitä olisi kuinka monta vuotta tahansa. Vaikka mä näänkin niitä unia enää todella harvoin. Aivan liian harvoin. Mä toivoisin näkeväni niitä useammin. En mä enää ikävöi tai kaipaa sua sillä tavalla kuin ennen. Mut musta on kiva nähdä susta unia. Sillä niissä mä saan jälleen puhua sun kanssasi, olla sun kanssasi, rakas kultasiskoni.

Doctor, doctor make me sane!

Lääkäri. Tai oikeammin psykiatri. Lääkärit on aina myöhässä. A-I-N-A. Se on kirjoittamaton sääntö. Mut tää tuli hakemaan mua etuajassa! Kätellä se ei tahtonut, kun sillä oli nuha tai se luuli, että mulla on. En saanut ihan selvää.

Nainen. Pätevältä vaikuttava. Ei mikään pään silittelijä Että voi voi kun sun elämä on kurjaa voi että sentään koita jaksaa pieni. Ei. Mulla heräsi pieni toivo, että mä voisin ehkä jopa saada jotain apua. Oikeasti. Saada apua. Tuntuu niin oudolta edes kirjoittaa se.

Se ihmetteli, miksi mun terapia lopetettiin nuorisopsykiatrisella 2013 kerta se oli toimiva ja mä sain siitä apua. Mä oletin, että kai se nyt psykiatrina tietää, että nuorisopuolelta joutuu lähtemään aikuispuolelle täytettyään 23. Mutta aivan liian utopistinen toive heräsi mun sisällä Ehkä se sanoo, että vähät mistään mielenterveyslaeista tai säädöksistä, laitetaan sut sinne takaisin kerta se auttoi sua. Mut ei. Se ei sanonut niin.

Kelan tukemaan terapiaan se sanoi jo sen mitä tiesin, en tule saamaan sitä. Itse voisin ehkä hakea yksityiselle terapiaan, mut yks käynti on sen noin 70-90€ ja mä tarvisin sen yks tai kaks käyntiä viikossa. Jokainen voi siitä itse laskea, paljonko se tekee. Paljon. Että niin.

Mä kerroin, ettei mun hoitosuhde terveyskeskuksessa hoitajan luona ole kovinkaan toimiva. Sille se oli helpompi sanoa kuin hoitajalle että Ei tää sun kanssa toimi, sä et kuuntele mua etkä ymmärrä ja tästä ei oo mitään hyötyä sä et tajuu mua sä et tajuu mitään. Lääkäri ehdotti lähetettä psykiatrian polille, josta saisin uuden psykiatrisen sairaanhoitajan ja ehkä jopa enemmän keskusteluaikoja. Se kuulosti hyvältä. Todella hyvältä. Ehkä asiat muuttuu tästä vielä paremmiksi.

Ehdotti se myös osastoa. Taas. Mä ehkä haluaisin sinne. Mä todennäkäisesti olisin sen tarpeessa. Mut en mä uskalla mennä sinne. Jos muhun taas suhtaudutaan yhtä nuivasti ja niin kuin mulla ei olisi oikeutta olla siellä, vaikka mä tiedän, että on monia jotka joutuu uudelleen ja taas uudelleen osastolle. Mut tuntuu hyvältä tietää, että ainakin tää lääkäri olis laittamassa mut sinne, jos mun olo huononee ja jos vaan tahdon.

Seronil pidettiin 60 mg ja Ketipinor 50 mg. Lisäksi se aloitti mulla uudestaan Olanzapiinin 5 mg, joka on mielialantasaaja ja hillitsee ahmimista, vaikka mulla ei ole sitä nyt ollutkaan. Mutta olen tyytyväinen käyntiin.

Huomenna aika hoitajalle. En jaksaisi.

One sad person in Amsterdam

Kotona. Amsterdamista. Tai siis olin jo torstaina, mut oon ollut matkasta niin väsynyt, että oon vaan nukkunut enkä ole jaksanut edes kirjoittaa. Eka päivä oli todella raskas. Mä mietin, että miten ihmeessä tulen jaksamaan ja haluan vain kotiin nukkumaan. Onneks se oli vaan ekana päivänä. Mulla oli muuten ihan oikeasti todella kivaa. Se tuntuu vaan niin oudolta ja vieraalta, että miten voi olla kivaa, kun on tottunut olemaan masentunut 24/7 ja kuinka kaikki on aina vaan harmaata ja kurjaa.

Mut en mä ostellut paljonkaan, kun ajattelin kuinka turhaa se on, jos kuitenkin tässä jossain vaiheessa haluaa kuolla. Muutamia pieniä juttuja ostin ja sukulaisille tuliaisia ja joululahjoja. Yhden skatermekon olisin kyllä voinut ostaa. Mut ei se haittaa. Enemmän mä haluan kokemuksia kuin materiaa.

Mä söin matkalla enemmän kuin normaalisti kotona, että goodbye dieetti vaan. En mä halunnut kurjistaa mun matkaa syömällä vaan omenoita ja jogurttia, vaikka kunnon anorektikko oliskin varmaan tehnyt niin. Mut en mä mitenkään järkyttävästi syönyt. Silti tuntuu syylliseltä. Etenkin kun pääsin vaan kerran oksentamaan, koska kaveri ja en vaan yksinkertaisesti kehdannut mennä sen kuullen oksentamaan. Ahdistus oli kyllä valtava, kun ruokaa ei saanutkaan pois. Mikä kamala tunne. Olin kotiin palattua ihan varma, että mun paino on noussut ainakin kaks kiloa, mut ei se ollutkaan noussut yhtään! Halleluja! Dieetti voi jatkua taas.

Coffee Shopissa käytiin joka ilta. Koska halusin. Koska mä en välitä. (Googlettakaa, jos ette tiedä, mikä se on). Viimeisenä iltana ostin sieltä muffinsinkin. Vaikka enhän mä oikeasti mitään muffinsseja saisi syödä. Suklaamuffinssia nyt varsinkaan.

Käytiin myös Oude Kerkissa (kirkko), jossa mä sytytin Eevalle kynttilän. Mä olen siis katastrofin jälkeen aina sytyttänyt Eevalle kynttilän jokaisessa kirkossa, jossa mä olen käynyt. Ennen se oli pakonomaisesti saatava suorittaa, nykyään se on vain tapa, joka on jäänyt. Mutta mä pidän siitä tavasta muistaa sua. Mä olisin halunnut sytyttää tuohuksen (ehkä se on jotenkin hengellisempi), mut tuolla ei ollut kuin tuikkuja.

Mulla oli tosi kivaa matkalla enkä mä jotenkin vieläkään osaa käsittää sitä. Mun tekisi mieli lähteä heti uudestaan jonnekin, mut mä en taida jaksaa. Mä olen sen verran huonossa kunnossa. Se on sääli. Kun olisi aikaa ja rahaa, mutta vointi ei riitä. Joskus mä toivon, että mäkin voisin olla ihan tavallinen ja terve niin kuin muutkin (ja joskus taas mä en edes välitäkään olla). Mut mä en oo. Enkä jotenkin usko, että tuun koskaan olemaankaan. Mut ehkä tän kuuluu mennä näin.

Please, take me back!

Näinä hetkinä, kun musta tuntuu etten mä tule kuulluksi eikä kukaan osaa mua auttaa, mä kaipaan takaisin terapiaan. Kun joku oikeasti kuunteli ja ymmärsi. Välitti. Auttoi. Ei pelännyt vaikeitakaan aiheita. Kun me ajan lopussa käteltiin ja mä lähdin ja mun oli taas hetken verran kevyempi kulkea. Voi kunpa mä vaan pääsisin takaisin terapiaan. Siis nimenomaan samalle terapeutille. Mä voisin maksaa ihan mitä vaan. Tehdä ihan mitä vaan. Luvata ihan mitä vaan. Ihan mitä tahansa. Mut mä en pääse, koska mä olen jo liian vanha nuorisopuolelle. Ja se tekee mut surulliseksi. Etkö sä voisi silti ottaa mua takaisin?

En mä tiedä, oliko se mun terapeutin mielestä koskaan ihan täysin toimiva hoitosuhde, kun mä en parantunut sinä aikana enkä mä pystynyt katsekontaktiin ja se on käsittääkseni todella tärkeää terapeuttisessa vuorovaikutuksessa (paitsi psykoanalyysissa). Mut mä kuitenkin kerroin kaiken rehellisesti ja avoimesti ja se auttoi mua. Eiks se oo tärkeintä? Mut sillä ei ole enää merkitystä, koska mä en enää pääse sinne takaisin. En vaan pääse.

Vaikka en mä tiedä, haluaisiko se mua edes takaisin potilaakseen. Ei varmaan. Ehkä se oli iloinen, kun meidän hoitosuhde viimein loppu. Huojentunut ja helpottunut. Mä olin rikki. En kuitenkaan aivan palasina, olihan se saanut mua liimattua kasaan. Mä olin varmasti tylsä tai ärsyttävä. En mä osannut ilmaista itseäni suullisesti mitenkään hienosti, kirjallisesti kyllä, mut se ei oikein puheterapiassa auta. Enkä mä edes parantunut. Ei, ei se varmaan edes tahtoisi mua takaisin. Mut mä tekisin mitä vaan päästäkseni takaisin.

En mä varmaan samalla tavalla kaipaisi takaisin, jos mulla olisi nyt toimiva hoitosuhde. Mutta kun ei ole. Ei ole ollut kenenkään kanssa sen jälkeen (paitsi sen yhden kanssa, jonka potilaaksi mä en kuitenkaan päässyt, kun mut oli jo kirjattu toiselle hoitajalle). Mä olen antanut kaikille kyllä mahdollisuuden. Ehkä vika on minussa. Mä olen viallinen. Mahdoton korjata. Kierrätettäväksi kelpaamaton. Ongelmajätettä. Voisko joku vaan heittää mut roskiin?

Laugh like this is your last day

What? You don't like restaurants!?

Tädin synttärit. Pöytä varattu ravintolasta. Mä en tahdo mennä. En tahdo en pysty en halua. Pakko mennä. Pakko syödä. Mä en haluaisi avata koko menua. Menu on iso. Muut tutkailevat omia listojaan innostuneina, nälkäisinä. Mulla ei ole mikään jäätävän kova nälkä, että ihan heikottaisi enkä mä siksi tahdo syödä. Mä en halua mitään. Tarjoilija, haluaisin katsoa anorektikon menua? Sitä, jossa on vain kevyitä, rasvattomia, sokerittomia, suolattomia ja kalorittomia vaihtoehtoja.

Mun piti ottaa salaatti. Tai joku alkupala. Mut mä otin hampurilaisen ja ranskalaiset. Tyhmä tyhmä tyhmä. Miten mä saatoin? Mä jotenkin uskottelin itselleni, että on ihan ok syödä hampurilaisateria ja että mä olisin jollain tapaa oikeuttanut itseni sellaiseen kerta mun painokin on vihdoin laskussa. Mut eihän se ikinä voi laskea, jos mä heti tuloksia saatuani vedän kaksin käsin hampparia naamaan.

Se oli hyvää. Todella hyvää. Tuntui rikolliselta edes nauttia siitä, saati myöntää asia täällä. Ei saa nauttia eikä saa pitää ruuasta! Kaduttaa.

Ihan kaikkea en jaksanut syödä, mut kattokaa nyt tota annosta!

Kotona yritin oksentaa kaiken pois, mutta oli jo liian myöhäistä. Syömisestä kotiinpääsyyn venähti liian pitkä aika eikä ruoka enää tullut ylös. Ei, vaikka mä käytin kaikki kikkani. Sitä ahdistuksen määrää. Hienoa läski, et saanut edes kompensoitua syömistäsi! Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Häpeä läski, häpeä.

Paino on vihdoin laskussa enkä mä kestä, jos se on huomenna taas noussut tämänpäiväisen ravintolakäynnin jälkeen. En vaan kestä. Paitsi, että sitten mä tsemppaan kahta kauheammin. Piiskaan itseäni kohti parempia tuloksia, kohti pienempiä numeroita vaa'an näytöllä. Pitkään mun paino oli jumissa ensin 42,3 kg:ssa (hyi, miten paljon!) ja sitten 41,1 kg:ssa, mutta nyt se on vihdoin 40,7 kg. Se on jo aika kaunis luku. Kevyt ja kaunis. Toivottavasti mä pian olisin alle 40 kg.

Huomenna mä lähden matkalle ja tulen torstaina takaisin, mutta mä olen ajastanut teille pari postausta, jotka ehdin tässä väsätä.