Aamulääkkeissä hoitaja katsoi mua ja otettuani lääkkeet osoitti kahta Pegorian pussia. Noi on myös sulle. Öö... mun vatsa toimii kyllä ihan hyvin. Onneks mä oon perillä anoreksiamaailmasta ja tiesin, että Pegorian on laksa. Eipä siinä mitään, vaikka mä olisinkin vetänyt ne, mut mä en vaan ollut syönyt 5 päivään juuri mitään ja oksentanut senkin vähän mitä olin syönyt. Lisäks Pegorian ei edes tehoa mulla. Lopulta selvisi, että ne oli tarkoitettu jonossa seuraavana olleelle.
Aamupalaa en ehtinyt mennä oksentamaan, koska heti sen jälkeen alkoi aamun hoitoryhmän kokous. Meidän piti kuunnella joku biisi, mutta vuorossa oleva potilas oli unohtanut valita biisin.
Joka aamu hoitajat ja lääkäri pitävät rapsan (raportti) ja uutena käytäntönä on, että joka viikko joku hoitoryhmä käsitellään kokouksessa ja vuorollaan jokainen potilas kutsutaan mukaan rapsaan. Mä olin vasta tullut osastolle, joten mulla ei puhuttu muuta kuin että Ketipinor nostetaan 100 mg:aan. Toinen uusi käytäntö on, että huoneet lukitaan aamiaisen jälkeen ja ne avataan klo 10.00. Ettei potilaat pääse takaisin nukkumaan.
Lounaalla oli kasvispataa. Jälkkäriksi olisi ollut eilistä aprikoosikiisseliä, mutta nyt tajusin jättää sen ottamatta. Sen jälkeen oli yhteisökokous, joka on joka tiistai. Kokous pidetään yhteisössä ja sinne kokoontuvat kaikki potilaat ja töissä olevat hoitajat ja siinä käsitellään osastolle ajankohtaisia aiheita ja saa antaa palautetta tai esittää toiveita liittyen osaston toimintaan.
Kokouksen jälkeen tapasin toimintaterapeuttia, jonka kanssa mietittiin mihin osaston ryhmiin haluan osallistua. Valitsin kaikki liikuntaryhmät, totta kai. Niitä on neljä erilaista. Anoreksiapotilaana en saanut viimeksi lupaa osallistua niihin. Nyt sain. Olisin halunnut myös Mindfullness-ryhmään, mut se oli täynnä. Lääkäri antoi mulle heti luvan ryhmiin, mikä on outoa, koska yleensä ei saa vasta tultuaan heti osallistua. Pitää totutella osaston rytmiin ja asettua asumaan. Mut mä kuulemma tarvitsen heti ohjelmaa ja rytmiä mun päiviini.
Pääsin siis heti iltapäivän liikuntaryhmään, joka tarkoittaa pidempää ja reippaampaa kävelyä kuin ulkoiluryhmässä. Me käveltiin 45 min. Mä en vaan tiennyt miten huonossa kunnossa olen. Loppumatkasta mun rintaan koski kevyesti, maa keinui mun jalkojen alla ja mua huippasi. Mä en kuitenkaan sanonut mitään vaan sinnittelin pystyssä takaisin osastolle. En mä muuten enää saisi osallistua mihinkään.
Päivällisellä oli nuudeli-papu-keittoa ja "pilvijälkkäriä" mansikkakastikkeella. Se jälkkäri on maitokiisseliä, mut mä kutsun sitä pilvijälkkäriksi, koska musta se näyttää ihan pilveltä. Tänään oli tosi hyvää ruokaa. Tosin mä oksensin senkin. Samoin oksensin iltapalan, mut mitäs menin ottamaan kaks leipää.
26 kommenttia:
No Joo. En oikein näe mitä logiikkaa on olla osastolla jos paranemismotivaatiosi tuntuu olevan nolla. Ymmärrän sen että olet ikäänkuin turvassa itseltäsi, mutta kyllä henki lähtee muutenkin tuolla menolla.
Ihanaa, kun päivittelet sun blogia sieltä osastolta. Näin lukijana pääsee edes jonkin verran uppoutumaan siihen maailmaan ja siihen, millaisena paikkana osaston koet ja näet. :)
Ikävää on kuulla, että oksennat aterioiden jälkeen. :( Itsekun tänään juuri ymmärsin syömisen tärkeyden painonhallinnassa ja hoikkana pysymisessä. Laskeskelin omia kalorinsaantitarpeitani ja paljon liikuntaa harrastavana se oli yli 2000 kcal per päivä ja tällä hetkellä oon syönyt n. 1700, enkä kuitenkaan ole laihtunut. :o Toivoisin kovasti, että pääsisit joskus kiinni taas normaaliin syömiseen, sen mielenkiintoiseen maailmaan, eikä että se olisi sulle kauhistus. Tsemppiä kovasti siellä! Riittää, kun teet sen mihin oot valmis ja annat itsellesi aikaa! <3
Hei älä oksentele, myöhemmin kaduttaa:<
komppaan. miks ihmeessä oot osastolla jos jatkat ittesi tappamista siellä samaan malliin kuin kotona? :/
Haluatko sä edes voida paremmin? Ilmeisesti et, koska jatkat itsesi tuhoamista ollessasi osastolla. Jos motivaatio on tuota luokkaa niin yhtä hyvin voit antaa paikkasi jollekin joka voisi hyötyä hoidosta. Ja turha sanoa tähän että et ole hoidossa anoreksian vuoksi koska tiedät kyllä itsekin kuinka paljon syömättömyys ja oksentelu vaikuttavat myös masennukseesi. Olisit nyt rehellinen ja kertoisit hoitohenkilökunnalle mitä puuhailet.
No sen akuutin kriisivaiheen takia mun oli ensisijaisesti päästävä osastolle. Pelkäsin ihan oikeasti, että tapan itseni. Anoreksiapolulla on mahdollisuus kääntyä takaisin, mut jos sä olet tippumassa 6. kerroksesta alas niin siinä ei enää auta, vaikka haluaisikin elää. Lisäks musta tuntui, että mä olin menettämässä kontrollin ja sekoamassa täysin enkä mä omin voimin saanut enää oloani selväksi, vaikka yritin. Sitä paitsi ehkä joku pieni osa musta haluaakin parantua. En kai mä olisi muuten pyytänyt päästä osastolle.
Hei kiva että tykkäät. Yritänkin jatkossa kertoa vielä tarkemmin osastosta ja sen rutiineista. Kiva kuulla, että oot itse terveellisellä pohjalla. Onneks oot sentään syönyt sen 1700 kcal. Siitä ei oo vaikea nostaa vielä vähän lisää. Niin ja kiitos! :)
Ihan totta. Mä taidan vaan olla tosi sairas, kun vielä ainakaan se ei mua kaduta. :(
Ehkä mun pitäisi tehdä tästä motivaatioasiasta ihan oma postaus, kun tuntuu, ettei mua ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Mä olen sairas ja kun sitä on tarpeeksi vakavasti sairas niin sitä ei enää haluakaan parantua. Haluaa vaan, että kaikki on ohi.
Sitä paitsi tällä hetkellä mä en vie kenenkään paikkaa, koska osastolla on vielä vapaita paikkoja. Ja kerroin myös hoitajalle oksentaneeni.
Mä olen sairas, jep jep. Sä olet sairas, koska sä tuuditat itsesi siihen tilaan. Ihmettelen myös tuota "mua ei ymmärretä". Mitä ymmärtämistä olet vailla? Miksi pitäisi myötäillä sitä, että antaa elämän valua hukkaan? Sitä paitsi, et tod. ole maailman ainut sairas, moni on ja moni on toipunut, tai edes yrittää toipua. Ja yrittäminen, se on sitå että tekee asioille jotain, eikä vain odota jotain ihmettä. Sitä nimittäin ei tule, se pitää tehdä! Ja ei tarvitse olla kovinkaan nero tajutakseen, että jos et hoida syömisiäsi kuntoon ja hakeutumalla hakeudut urheiluryhmiin, tuolla tiellä jatkat. Mutta ehkä joku sitten "ymmärtää", ja se on sen arvoista.
Huomaatko ristiriidan: aikaisemmin vastaat, että hait apua, koska 6.krs pudottua ei voi kääntyä takaisin - tässä: olen niin sairas, että haluan vain pois.
Ei voi kakkua syödä ja säästää samaan aikaan. Tai voi, mutta aika mielenkiintoista, että haluat, että sua ymmärretään.
En voi muuta sanoa kuin kasva aikuiseksi, ota vastuu elämästäsi ja toiminnastasi. Lopeta selittely ja säälin "ymmärrykssen" hakeminen. Itse tiesi olet valinnut ja valitset. Sairautesi ei ole pysyväistila, joku mistä ei voi päästä eroon, mutta haluatko eroon - it's up to you!
Voi kyynel. Heräisit jo!
Anna
Enhän mä vaadikaan, että mun toimintaani pitäisi myötäillä. Enkä mä myöskään odota ihmettä tapahtuvaksi. Mä en halua parantua enkä mä halua elää vaan mä haluan kuolla. Se miksi mä hain nyt apua oli, etten mä halua kuolla ihan vielä. Mä haluan vielä tehdä ja kokea asioita. Hoitotaholle se riittää syyksi avun hakemiseen, teille lukijoille se ei näytä riittävän. Mutta loppupeleissä mä haluan kuolla. Milloin, sitä mä en ole vielä päättänyt.
Sitä paitsi tälläiset kommentit väkisinkin nostaa mun piikit pystyyn ja ajaa mut puolustuskannalle ja selittelemään. Nää on mun ajatuksia ja mun valintoja ja mä en voi kuin ihmetellä miten suuresti nää voikaan kutittaa joitain täysin mulle tuntemattomia ihmisiä.
:/ Mistä tiedät, että täysin tuntemattomia?
No joo, en voi satavarmaksi tietääkään, mut yllättyisin kyllä suuresti jos esim. mun kaverit kirjoittaisivat mulle noin.
No se on kyllä totta. Ymmärrän kyllä tietynlaisen turhautuneisuuden avuttomuuden tunteesta, kun läheinen sairastaa. Mutta joo, ei tuollainen nurkkaan ajaminenkaan edesauta asioita. Tsemppiä kuitenkin toipumisen tielle!
Kiitos! :)
En tiedä onko anonyymi itse ollut sairas. Tajuan kyllä pointin, että vaikka se kuinka ärsyttävältä kuulostaakaan, niin itteään pitäis ottaa niskasta kiinni. Se auttaa paranemisessa. Mutta kun on sairas, niin ei halua parantua. Oon ajatellu, et se on se sairaus joka saa ajattelemaan niin. Psyykkisissä ongelmissahan ei ois ollenkaan niin paljoo vaikeutta, jos haluis koko ajan parantuu. Se on ehkä yks suurimmista ongelmista, että vaikka haluu parantuu, ei kumminkaan halua.
Tässä on nyt monta eri anonyymia mutta minä kirjoitin tuon ensimmäisen kommentin jossa ihmettelin että haluaako Pura edes voida paremmin. Itsestäni voin sanoa sen että sairastuin mielenterveysongelmiin ala-asteella ja olen tällä hetkellä muutamaa kuukautta vaille 30. Mulla on ollut monta eri diagnoosia ja on edelleen, sairastin mm. yli 10 vuoden ajan syömishäiriötä ja olin jo luokiteltu kroonikoksi, kunnes sitten PÄÄTIN että tämä homma loppuu nyt. Helppoa se ei todellakaan ollut mutta onnistuin siinä. Myös muiden diagnoosien kanssa on ollut todella vaikeaa (ja on edelleen) ja olen useasti toivonut että kaikki tämä tuska loppuisi mutta koskaan en ole lakannut tekemästä töitä sen eteen että voisin vielä joskus paremmin. Ja vaikka mä olen ollut vakavasti sairas (ja olen jossain määrin edelleenkin) niin olen aina toivonut voivani paremmin koska tiedän että elämällä on tarjottavana myös niitä hyviä hetkiä. Tästä näkökulmasta katsottuna en pysty ymmärtämään tilannetta jossa ihminen tuudittautuu sairauteen, menee osastolle hakemaan apua mutta jatkaa siellä itsetuhoista käyttäytymistään ja haluaa kuolla mutta ei kuitenkaan ihan vielä. Kun sä kuitenkin tällä hetkellä vielä haluat elää niin mikset koettaisi miltä se elämä tuntuu silloin kun syö kunnolla ja voi sitä kautta fyysisesti paremmin? Mitä menetettävää sulla on? Elämä anoreksian kanssa ei ole kovinkaan kummoista elämää.
Kiitos Huolipallo, sä onnistuit jotenkin niin täydellisesti tiivistämään mun ajatukset. :)
Mä tuudittaudun sairauteen, koska siitä on tullut osa mua. Mä pelkään, mitä olisi ilman sitä vai olisiko enää mitään saati olisiko mua enää ollenkaan. Siksi osastollakin sairausminä käskee oksentamaan tai satuttamaan itseäni, koska se on tuttua ja turvallista, vaikka samaan aikaan pieni terve osa musta haluaa apua. Ja tällä hetkellä sairausminä on paljon voimakkaampi ja hallitsevampi. Tää ei vaan oo niin helppoa, vaikka siltä se saattaa näyttää jonkun muun silmiin, että senkus otat itteäs niskasta kiinni ja alat parantua.
Munnin on pakko tunkea lusikkani soppaan. Ymmärrän kyllä, miksi joku ihmettelee itsensä satuttamista osastollakin, muakin ärsyttää ne, jotka on osastolla "lomailemassa", koska oikeesti niitäkin löytyy. Toisaalta, Purahan tossa sanoi, että haluaisi voida nyt paremmin, joten en usko, että hän on ihminen, joka vaan "lomailee" osastolla. Mielenkin sairauksia on erilaisia ja toisissa esim. impulssikontrolli on heikompi. Mäkin olen halunnut osastolle siksi, etten ole halunnut kuolla vielä ja ajatellut, etten satuttaisi itseäni siellä, MUTTA koska esimerkiksi mun sairauteen kuuluu heikko impulssikontrolli, niin olen suuttuessani satuttanut itseäni kuitenkin. Olen mm. karannut osastolta satuttamaan itseäni kotiin, koska olen ollut niin ison vihan vallassa. Se, että on osastolla, ei tarkota sitä, että pystyisi yhtäkkiä hallitsemaan kaikki impulssinsa, jos niiden kanssa on ongelmia.
Mä en ymmärrä anoreksiasta niinkään, en tiedä, onko kyse impulssikontrollin heikkoudesta, mutta juuri sen takia onkin turha arvostella, kun ei näe toisen pään sisään.
Voimia sulle, Pura. Saat todellakin olla osastolla, ota kaikki irti siitä, jota suinkin saat!
Tiedän nuo ajatukset koska ihan samoja aatoksia kävin läpi silloin kun päätin parantua syömishäiriöstä. Olin tottunut olemaan se masentunut ja syömishäiriöinen tyttö jonka painoa ja syömisiä ihmiset jatkuvasti kommentoivat. Kyllä siellä sairauden alla on se terve sinä, se täytyy vain löytää ja osata erottaa siitä sairausminästä. Nykyään, vaikka mulla näitä diagnooseja edelleen onkin ja käyn terapiassa jne, ajattelen itseäni enemmän terveenä kuin sairaana ja koetan koko ajan vahvistaa sitä tervettä minää etten taas ajautuisi sairausmaailmaan. Toki mullakin on huonot hetkeni jolloin vajoan itsesäälin mutta onneksi mulla on ns. terveitä kavereita jotka nopeasti potkii mut ylös sieltä suosta.
En tarkoita että sun pitäisi "ottaa itseäsi niskasta kiinni" (vihaan tuota hokemaa) vaan koetan sanoa että paraneminen lähtee sinusta itsestäsi. Mulla on aika kärkäs tapa ilmaista mielipiteeni ja olen oikeasti pahoillani jos/kun olen loukannut sinua sanoillani.
Hei musta on oikeesti tosi hienoa lukea, kuinka sä olet löytänyt halun parantua. Tulee itsellekin hyvä mieli, kun lukee toisten onnistumisista. Ihan oikeassa oot, että kaikki lähtee musta itsestäni ja mun pitää löytää se halu parantua ennen kuin mitään voi tapahtua.
En loukkaantunut sanoistasi. Oon tottunut, että tänne tulee vähän kärkkäämpiäkin kommentteja, mut ymmärrän kyllä, että mun kirjoitukset ja toistuvat sairaat ajatukset saattaa nostaa ärsytystasoa, jos itse on terve tai paranemassa.
Ihan totta. Komppaan sun sanoja täysin. Mulla on kanssa toi mainitsemasi heikko impulssikontrolli, ainakin liittyen viiltelyyn. Enkä mä tosiaan itse koe olevani siellä "lomailemassa", koska tarvitsin osastohoitoa ja koen, että sain siitä tarvitsemaani apua. En myöskään tahdo jäädä sinne asumaan vaan haluan kyllä ihan lähiaikoina kotiutua sieltä.
Ja kiitos paljon! Sun kommentti merkkaa mulle paljon, kun välillä on tuntunut, ettei mulla olisi oikeutta olla osastolla. :/
Ehkä tässä tulee esille erilaiset kokemusmaailmat. Hyviä ajatuksia anonyymiltä, ymmärrän mitä tarkotat ja kuulostaa todella siltä että oot päässy vahvasti paranemiseen kiinni :) Ensimmäisen kommenttisi perusteella mulle tuli sellanen kuva että oot joku blogiin eksynyt, joka ei ymmärrä mielenterveysongelmista koska niitä ei ole ollut itsellä tai lähipiirissä. Erehdyin.
Joo oon Huolipallo sun kanssa samoilla linjoilla tässä. :) Mun näkemys asioihin on niin erilainen, koska oon itse vielä niin syvällä tässä sairaudessa.
Lähetä kommentti