Your dreams will turn to ashes

Viimekertainen psykologikäynti.

Psykologi: Ootko sä nyt onnistunut taas lisäämään sen leivän aamuun?
Minä: Oon mä joo.
P: Hieno juttu!
Minä: Mut mä aion lopettaa sen.
P: Miks?
Minä: Koska mä lupasin vaan vähäks aikaa ja se on leipä! Leipää ei sais syödä. Ei nyt ainakaan joka päivä.
P: Ootsä muuten pystynyt syömään enemmän?
Minä: Oon mä välillä.
P: Ootsä huomannut niinä päivinä jotain eroa?
Minä: Oon mä ollut silloin energisempi... mut sit mä oon taas vastapainoks oksentanut.
P: Sä et ookaan kertonut, että sä teet sitä.
Minä: !!!

P: Sä kerroit viimeks, ettet sä oo oikein nähnyt kavereita.
Minä: En niin, en oo jaksanut.
P: Tunnetko sä olosi yksinäiseksi?
Minä: En. Mä tarviin aikaa olla yksin. Kyllä mä sitten taas näen niitä, kun on ollut liikaa yksin.

P: Ootko sä saanut luettua niihin pääsykokeisiin?
Minä: No... en.
P: Niin. Mutta älä ota siitä liikaa paineita. Voi olla, ettei nyt ole sun aika hakea kouluun.

P: Mä oon miettinyt, korjaa jos mä olen väärässä, että sä et uskalla enää edes yrittää asioita, kun sä pelkäät epäonnistuvasi... tai oikeastaan jo "tiedät" että tulet epäonnistumaan joka tapauksessa.
Minä: Joo oot ihan oikeessa. On se niin.
P: Mä voisin oikeestaan piirtää tän sulle...

Psykologini vetää tussista korkin ja alkaa piirtää luentotaululle havainnollistavaa kuvaa. Tikku-ukko-Pura janan alkuun ja toiseen päähän janaa unelmani ja tavoitteeni.

P: Tästä sä lähdet pienin askelin menemään ja kun sä epäonnistut sä kaarrat aina takaisin tänne alkuun. Joskus sä pääset vähän pidemmällekin, mutta sitten tulee taas epäonnistuminen ja sä palaat lähtöpisteeseen tai sitä ei edes ehdi tulla, kun sä jo sen pelossa peräännyt.
Minä: Mutta kun en mä enää edes välitä noista unelmista. Mä haluun kuolla. Ei niillä ole väliä.

P: Ootko sä miettinyt, jos kyse onkin vain arvon kieltämisestä? Kun sä epäonnistut tai et uskalla saavuttaa sun unelmia niin sä et edes haluakaan saavuttaa niitä.
Minä: No joo... on se varmaan osaksi niinkin. Mut hei, kiva että mä oon ainakin noin laiha!

Psykologini katsahtaa piirtämäänsä tikku-ukkoon ja piirtää tussilla sen alapuolelle pulleakätisen ja -jalkaisen piparkakku-ukon.

P: Mun täytyykin varoa tukemasta sun syömishäiriöminää.
Minä: Haha, mut toi tikku-ukko olis silti kivempi.

P: Kun sä puhuit siitä, että haluaisit vaihtaa psykologia niin oletko sä vielä sitä mieltä?
Minä: No siis joo...
P: Mä puhuin siitä kokouksessa. Niin jos sä haluat niin se toinen psykologi voisi tulla meidän seuraavaan tapaamiseen. Täällä on mun lisäkseni kaks muuta psykologia. Onko sulle väliä kumpi tulisi?
Minä: Ei oo.

P: Meillä onkin seuraava aika taas kahden viikon päästä ja se onkin hoitoneuvottelu lääkärin kanssa. Nää lomautukset on ikäviä teidän kannalta, kun näitä aikoja ei ole antaa niin usein. Mutta hei voisitko sä tehdä ensikerraksi yhden läksyn? Tekisit listan sun unelmista ja asioista, joita sä haluat tehdä. Ne voi olla pieniä tai suuria asioita.

One day I'll be fairy

Aamu. Punnitus. Paino 39,2 kg. Iiiiih! Tiditittitidiii. Ei voi olla. Ei oikeesti. Mut on se. Ihan uskomattoman ihanaa. Vau. Vaude vau. En oo koskaan painanut noin vähän. Alimmillaan 39,5 kg vuodenvaihteessa 2013 ollessani osastolla, kun syömisiä oli lisätty niin paino humpsahti hetkeksi alemmas.

Mutta nyt! Vielä vähemmän, vielä ihanampaa! Mut en mä voi uskoa. Ei se voi pitää paikkaansa. Mun vaaka on varmaan menossa rikki. Sillä ei peilistä näy mitään eroa. Mä katson ja katson, mutta mä en nää että mistään olis lähtenyt grammaakaan pois. Läskit reidet, läskit käsivarret, läski pehva. Sama pullukka. Aina. Vaaka huijaa mua selkeesti.

Mun pitäisi olla iloinen, että paino on pudonnut. Että se on taas vähän vähemmän. Vähemmän kuin viimeksi. Vähemmän painoa, vähemmän läskiä. Oonhan mä iloinen siitä. Mut en paljoa.

Mä en silti ole kuin ne tytöt We Heart It:ssa. Ne jumalaisen kauniit keijukaiset laihoine jalkoineen. Mä olen pullero niihin verrattuna. Niin kuin löllykkä Fatboy-säkkituoli. Ei mua voi edes mainita samassa lauseessa niiden kanssa. Mä en edes halua nähdä niiden kuvia. Mulle tulee niistä vaan tosi paha mieli ja kauhea itseinho. Ei sillä etteikö mulla muutenkin olisi. Mut tulee vielä pahempi.

Mä haluan olla niin kuin ne. Siro ja linnunluinen. Kuin balettitanssija. Ja mä aion tulla sellaiseksi. Mun on vaan tehtävä enemmän työtä sen eteen. Enemmän ja kovemmin. Nyt mä olen vaan laiska, löllyvä sohvaperuna. Laiska läski.

Ja mä aina pilaan kaiken. Mä oon jo varmaan pilannut tämänaamuisen edistymisenkin. Mä oon syönyt tänään ihan liikaa. Hyi yäk. Mä en edes halua ajatella mitä kaikkea ja miten paljon mä olen syönyt. Mitä kaikkea saastaa mä olenkaan tunkenut suusta alas. Pullaakin. Mikä ahmatti.

Mä kun leivoin eilen pullaa. Mä ajattelin, että olis kiva leipoa pullaa. Pitkästä aikaa. Viimeksi tein yläasteella köksäntunnilla. Joo mä leivon! Äitikin ilahtuu. Mutta mun piti vaan leipoa. Ei syödä. Mutta mä söin. Kolme. Kolme pullaa. Onneks ne oli pieniä. Mut kyllä ne kolme vastaa melkein kahta normaalikokoista pullaa. Hyi mua. Miten mä saatoin sortua!

Vastapainoksi mä olen sitten napsinut laksoja. Että sais edes vähän korjattua tilannetta. Mun on pakko saada kaikki se saasta nopeasti musta pois. Niin että mahdollisimman vähän ehtii imeytyä. Laksat on ihan ok. Niistä vaan tulee ällön oksettava olo. Niin kuin olis ahminut kilokaupalla karkkia ja puolikkaan täytekakun. No ainakaan ei tee mieli syödä. Jotain hyvää sentään.

Voi ei mä en kestä jos mun paino on huomiseen mennessä taas noussut. Mä en kestä jos mä oon pilannut kaiken.

Stressed, depressed, but well dressed

Jeejee, kiitos haasteesta Kuutti-Tyty. Näitä on kiva tehdä, vaikken jaksakaan laittaa eteenpäin.

Haaste menee näin!

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle jolla on alle 200 lukijaa
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut
6. Ei takaisin haastamista


Elikkäs 11 asiaa minusta! Kerron 11 asiaa elämästäni tällä hetkellä:

1. Olen kuntoutustuella.

2. Mulla on nyt tyhjä olo enkä tunne mitään.

3. Jääkaapissani ei ole mitään kunnon ruokaa tai edes aineksia sellaisen tekemiseen.

4. Mun pitäisi imuroida...

5. ... mutten jaksa.

6. Pitäisi lukea myös pääsykokeisiin.

7. Haen sosiaalipsykologiaan.

8. Olisipa mulla jo psykologille aika.

9. En tykkää, kun kevät tulee.

10. Ja nää torstait on tosi masentavia.
11. Meen laittamaan jotain iltapalaa.

Ja mun 11 kysymystä haastetuille!!

1. Asutko yksin/poika-/tyttökaverin/kaverin/perheen kanssa? Jos asut jonkun kanssa, asuisitko mielummin yksin?

- Asun kissani kanssa ja sen seura riittää mulle. Ilman sitä olis kyllä yksinäistä.

2. Katsotko tv:tä tai seuraatko jotain sarjaa koneen kautta? Mitä katsot tv:stä/mitä sarjaa seuraat?

- Totah... tästä tulee "pikkanen" lista. Alotan niistä, jotka pyörii tällä hetkellä tv:ssä: Pukumiehet, Mustat Lesket, Hyvät ja Huonot Uutiset ja Salkkarit (jäin osastolla koukkuun siihen). Koneelta katon omaan tahtiin: The Walking Dead, Les Revenants, American Horror Story, 4400 ja oon ajatellut alkaa kattoa Game Of Thronesia ja Black Sailsia.

3. Jos saisit lemmikiksi minkä tahansa eläimen, minkä ottaisit?
- Apua. Koiran oon aina halunnut, mutta jos ihan minkä tahansa niin sellaisen pienen apinan niin kuin Jack Pirates Of The Caribbeanissa. Ja kesytettynä jonkun ison kisulin vaikka tiikerin. :D Ja oman hevosen.

4. Onko sinulla jokin syömishäiriö/masennusta/muu mielenterveyden häiriö? Oletko saanut apua siihen?
- Vaikea-asteinen masennus ja anoreksia. Masennusta hoidettiin aikanaan terapialla, mistä oli suuri apu. Nyt käyn psykologilla syömishäiriöpolilla, jossa keskitytään lähinnä anoreksian hoitoon.

5. Mikä on paras luonteenpiirteesi ja paras asia ulkonäössäsi?
- Luonteenpiirteistä varmaan päättäväisyys ja ulkonäöstä öö... tää on vaikee. No tykkään mun tatskoista ja mun hampaista kun aikanaan sain raudat pois niin tykkään hymyillä nyt enemmän.

6. Mitä arvostat poika-/tyttöystävässäsi, ihastuksessasi, ylipäätään vastakkaisessa tai samassa sukupuolessa (riippuu mistä tykkäät)?
- Miehissä tykkään herrasmieskäytöksestä, vaikka vanhemmanaikaisestakin (avataan naiselle ovi yms.), huumorintajusta, puheliaisuudesta ja siitä, että kuuntelee ja on kiinnostunut myös mun asioista. Sitten tietty nää luotettavuus ym.

7. Viihdytkö paremmin isossa porukassa vai muutaman läheisen ihmisen seurassa?
- Sekä että. Isolla porukalla on kivempi bilettää ja jos vaikka tutustuu uusiin ihmisiin. Välillä taas on kivempi olla kaksin kaverin kanssa tai pienellä porukalla ja nauraa inside-jutuille.

8. Mikä lapsuusmuisto on painunut mieleesi parhaiten? Onko muisto vaikuttanut sinuun positiivisesti vai negatiivisesti?
- No näitä on ihan hirveesti, mut mä kerron mikä tulee ekana mieleen. Positiivisen, koska tää blogi on muuten niin ankea. Mä olin 1. tai 2. luokalla. Vuosi oli -97 tai -98. Tarrat oli silloin ihan must-juttu ja varsinkin Chupa Chupseista saatavat Spice Girls -tarrat. Välkkä oli just alkanut. Mä odottelin mun kavereita ja selailin aikani kuluks mun tarrakirjaa. Joku 6. luokkalainen tyttö sattui sitten näkemään mun Spaissari-tarrat ja sanoi Hei sulta puuttuu noista yks tarra. Mä annan sen sulle. Ja tää tyttö antoi omasta kirjastaan mulle sen puuttuvan tarran. Se oli yks Geri Halliwell -tarra, jota mä en ollut saanut millään, vaikka ostin niitä tikkareita ihan mielettömän paljon. Mut nyt mulla oli ne kaikki.

9. Lempiruokasi ja -juomasi lapsena, ja nykyään?
- Roskaruoka, yäk. Sitten lehtipihvi, ranskalaiset ja maustevoi jos kävi ulkona syömässä. Nykyään salaatit kaikilla mahdollisilla eri variaatioilla ja lisukkeilla ja wrapit on nom nom. Limsa on aina ollut lempparijuoma, ainoo ero että oon siirtynyt sokerilitkuista kalorittomiin.

10. Jos päätät haluavasi uuden profiilikuvan esimerkiksi facebookkiin, onko sinulla jokin rituaali ennen kuvan ottamista tai sen aikana (tietty meikkaus, pukeutuminen, otatko sata kuvaa ja sata lisää, jos niissä sadan kuvan joukossa ei ole sopivaa profiilikuvamatskua, jne)?
- Puuterin lisääminen ettei naama kiillä on ihan ehdoton. Toinen asia on tausta, missä ei saa näkyä mitään tai sen on oltava hyvin neutraali. Eli ei mitään kirjahyllyjä ja keittiötasoja ja tavaroita ja tilpehöörejä. Muita ei sitten olekaan.

11. Oletko pakkomielteinen jonkin asian suhteen, esim. pelkäätkö jotain erityisen paljon tai teetkö jotain tiettyä pakonomaisesti ennen kotoa lähtemistä? Mikä tahansa kelpaa!
- Hmm.. paha. No mun on pakko olla aina ja kaikessa paras ja yllettävä omiin vaatimustasoihini, jotka on kyllä niin korkeat etten juuri koskaan yllä niihin. "Pelkään" ja inhoan yli kaiken epäonnistumista. Varmaan muitakin "pakkomielteisiä" juttuja on, mut ne on niin tiedostamattomia ettei tuu mieleen.

Step one, don't kill yourself

Mikron kello näyttää 00:06. Normaalit ihmiset on näin keskellä viikkoa näihin aikoihin nukkumassa. Mä leivon teeleipiä.

Mä olen hakenut olkkarista läppärin ja asettanut sen keittiön baaripöydälle. Spotify on avoinna ja soittaa sufflella mun viimeisintä soittolistaani. Mä en ole pitkiin aikoihin jaksanut kuunnella musiikkia, mutta nyt mun on saatava välttämättä kuunnella. Just nyt kun mä teen näitä teeleipiä. Ilman musiikkia olis liian ankeeta. Liian hiljaista.

Ja sitten se alkaa soida. Biisi, jota mä en ole kuullut aikoihin. Jonka mä olen melkein unohtanut. Babybirdin Failed Suicide Club. Step one, don't kill yourself. Mä olen juuri vaivaamassa vihreässä, muovisessa leivontakulhossa olevaa tahmaista taikinaa... ja mä lopetan. Mä alan kuunnella sanoja. Niiden merkitystä. Olen mä kuunnellut ne aiemminkin. Mutta tällä kertaa ne menee syvemmälle, ihon alle. Ne menee syvemmälle kuin mikään koskaan aiemmin ja koskettaa jotakin, jonka mä olin täysin unohtanut.

Mun elämänhalua. Rakkautta elämään. Sitä, joka saa jatkamaan aina huomiseen. Mä olin kätkenyt sen niin syvälle sisimpääni niin saavuttamattomiin, etten mä enää edes muistanut sitä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen mä en enää uskonut, että mikään voisi sitä enää liikauttaa.

Mutta jotain tapahtui. Jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut. Tai ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa, jotta olisin sen muistanut. Mitä jos mä sittenkin haluaisin kuitenkin elää?

Elää. Jatkaa elämää. Suunnitella tulevaisuutta. Mullahan on sellainen, jos mä vain haluaisin. Mä voisin mennä opiskelemaan. Psykologiaa. Tai sosiaalipsykologiaa. Muuttaa toiseen kaupunkiin ja saada luokkalaisista uusia kavereita. Mä voisin hankkia sen koiran, jota mä olen koko ikäni halunnut. Oman koiran...

Ehkä. Miksei? Mä en ole enää edes ajatellut sitä vaihtoehtona. Että voisi oikeasti elää. Yrittää parantua masennuksesta. Ja... elää.

On mennyt jo aikaa siitä, kun olen ottanut teeleivät uunista ja kirjoittanut tämän tekstin, mutta silti minulla on yhä tuo outo tunne. Vaikka mä uskon sen olevan ohimenevää. Se voi olla jo ohi siinä vaiheessa, kun mä painan julkaise-nappia. Eikä kannata nyt muutenkaan alkaa paperihatut päässä puhaltaa ilmapalloja ja nostella maljoja mun "paranemiselle". Ei tää ole sitä. Tää on vain joku kummallinen poikkeavuus.

Step one, don't kill yourself

Step two, don't do yourself in

Step three, don't play with knives

Step four, don't trust anyone

When you're kicked around and knocked down

And you've got nothing left to give

And you can't breathe, and you can't hear yourself think

Climb up on your box, take the rope down from the beam

Baby wake up, it's not a dream

Yes you've made it, you're here

At the failed suicide club

Sitting in a circle, crying...

Step five, stay alive

Step six, get a quick fix

Step seven, don't go to heaven

Step eight, just wait

When you're put down like a little kid

And you've got nowhere to live

And you wanna go, but your feet stick to the floor

Come back from the edge, put your shoes back on

Baby come here, it's our song

Step nine, put the bomb down

Step ten, put your clothes on

Step eleven, let's find love

Step twelve... at the club

Yes you've made it, you're here

At the failed suicide club

Sitting in a circle, smiling...

Smiling.

Babybird - Failed Suicide Club

Like an e m p t y shell

Mulla on tyhjä olo. Ihan tyhjä. Ei ole mitään ajatuksia, ei mitään mitä kirjoittaa. Mä vaan... olen. Mutta mä haluaisin kirjoittaa. Kun mitä muutakaan mulla on. Niin... ei oikein mitään.

Tiistaina oli psykologi. Siitä mä kirjoitan myöhemmin ihan oman postauksen. Ja tänään vietettiin iltaa tyttöjen kanssa ja pelattiin Trivial Pursuitia. Oli tosi kivaa, mutta mä en taaskaan jaksanut lähteä yökerhoon tanssimaan. Vaikka tällä kertaa olis kyllä vähän tehnyt mieli mennäkin. Mutta kun ei vaan jaksa. Tekis vaan mieli juoda pää täyteen. Että vois edes hetkeksi unohtaa tän kaiken...

Tavallaan tää on ihan hyvä, ettei tunne mitään. On vaan. Ei tunteita - ei ahdistusta. Mut pidemmän päälle tää alkaa turhauttaa. Olis kiva tuntea edes jotain. Jotain. Mitä tahansa.

Äiti oli yrittänyt soittaa tänään. Kuulemma lähemmäs kymmenen kertaa. Joka kerta oli vaan kuulunut Puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. Vaikka mulla oli ollut puhelin koko ajan auki. En tiedä. Mutta äiti oli huolestunut. Kuulemma meinannut tulla käymään ja tarkastamaan, että mulla on kaikki kunnossa, kunnes sitten 11 kerralla onnistui soittamaan mulle. Ei normaalisti äidit huolestuisi tollaisesta. Mutta kun lapsi on masentunut niin sitä alkaa ajatella pahinta. Enkä mä haluaisi, että asia olisi niin.

Torstaina kävin - taas - labroissa. Mä en tajua, miksi mun täytyy rampata niissä joka kuukausi. Tuntuu melkein kuin kävisin joka viikko. Kun ei niissä arvoissa ollut viimeksikään mitää vialla. Tuskin on nytkään. Mulla oli samalla EKG:kin. Sekin. Taas.

No joo. Tulin ainakin kertomaan, että olen elossa. Ehkä. En ole kyllä ihan varma.

I'm "fine"

Tivolitkaan ei saa mua nauramaan. Eikä sirkus tai sata hattaraa.

- PMMP - Joutsenet

Monta päivää taas mennyt. Mä en ole osannut tulla kertomaan mitään. Mutta mä tulin nyt kertomaan kuulumisia viime päiviltä. Vaikka en mä ole kyllä tehnyt yhtään mitään. Ei mua huvita tehdä mitään. One word: depression.

Taas on mennyt päiviä, etten ole käynyt edes ulkona. En vaan jaksa. Ulko-ovi on liian raskas avata. Tänään on tosin satanut niin kuin eilenkin, mutta lauantaina oli kaunis päivä. Aurinko paistoi. Oli lämmintä. Mä olin sisällä. Aurinkoiset päivät masentaa mua. Eikä mua kyllä huvittakaan mennä ulos. Mitä mä siellä edes tekisin?

Mä olen tänään vaan maannut kotona. Kuten niin monena päivänä muutenkin. Oon kattonut leffoja. Leffan toisensa perään. Edellisen loputtua laittanut uuden pyörimään. Juonut monta mukillista kahvia, jotta pysyisin hereillä. Kun ei oikein nukkuakaan kehtaisi. Tuntien tappamista tää vaan on. Paska elämä.

Mulla on elämä, mutta en mä tahdo sitä elää. Onneks huomenna on aika psykologille.

Äh... ärsyttää kun tästä ei tule taas yhtään mitään. Mä toivoin, että mun kirjoitusflow olis vielä jatkunut. En mä kykene nyt ajattelemaan tai tuottamaan mitään tekstiä. Kiva jos mä en huomenna osaa puhua psykologillakaan mitään ja se käynti menee ihan harakoille. Seuraava kun on varmaan taas kivasti kahden tai kolmen viikon päästä.

So happy I could die

Selvisin. Sunnuntaista nimittäin ja serkun synttäreistä ja syömisestä muiden kanssa. Ruokana oli onneksi vain kevyttä nuudeleita ja wokkivihanneksia ja sain annostella itse oman ruokani. Kyllä ne kehotti mua useampaan kertaan santsaamaan, mut se sana ei vaan kuulu mun sanavarastoon. Kahvin kanssa oli sitten tosin pannaria kermavaahdolla ja mansikkahillolla. Mut selvisin. Luojan kiitos.

Kävin sitten koirien kanssa lenkillä niin sain onneks kulutettua noita kaloreita. Ja oli mulla ihan kivaakin. Oli kiva pelata serkkujen kanssa rallia Pleikkarilla.

Lauantaina oli taas pitkästä aikaa kivempi päivä mun elämässä. Vietettiin iltaa tyttöjen kanssa, tehtiin drinkkejä ja otettiin valokuvia Facebookiin. Mulla oli kivaa. Mä sain taas pieneksi hetkeksi jotain muuta ajateltavaa kuin tän mun paskan elämän. Yökerhoon mä en jaksanut lähteä tanssimaan, mut sekään ei haitannut. Mulla oli silti hauskaa.

Paitsi... että mä en ehkä saisi oikein juoda alkoholia tässä mun tilassani. Se ei ole kovin hyvä yhdistelmä masennuslääkkeiden kanssa, vaikka otankin ne aamulla. Vaikka mulla on kivaa, niin jotenkin mä aina hajoan, kun tulen kotiin juhlimasta. Ei väliä, vaikka mulla olis ollut kuinka kivaa tahansa. Mä hajoan. Viiltelen tai itken hysteerisenä kunnes nukahdan. Mut ennen kaikkea mä pelkään, että mä teen jotain itselleni. Jotain, mitä en olisi enää aamulla katumassa.

Lauantaina en onneks hajonnut pahasti. Ei tarvinnut miettiä, soitanko 112:een. En edes viiltänyt. Pääsin helpolla. Joo tiiän. Ei varmaankaan pitäis juoda ollenkaan. Mutta kun mulla vaan on silloin kivaa. Edes silloin.

Viime päivät mä olenkin sitten vaan maannut kotona. Mut ei vaan jaksa lähteä ulos.


100 HAPPY DAYS -HAASTE

Day #21 Voitin nettikilpailussa L´oréalin hiustenhoitotuotteita.
Day #22 Tilaamani kirja saapui postissa.
Day #23 Girls night out.
Day #24 Serkun synttärit. Oli kivaa pelata serkkujen kanssa rallia Pleikkarilla ja kuulla, että serkku tykkäsi paljon lahjastani.
Day #25 Kattelin vanhoja kuvistöitä kouluajoilta ja tajusin, etten ookaan ollut niin huono kuin mitä oon aina ajatellut.
Day #26 Sain vietyä roskat, jotka oli nököttäneet monta päivää eteisessä.
Day #27 Sain viimeinkin hankittua olohuoneeseen taulun ja se on tosi siisti neliosainen New York -taulu.
Day #28 Söin pari kasvistortillaa. Olivat hyviä.

"I'm not hungry"

Pari päivää sitten puhelin piippasi viestiä serkulta. Kutsu sunnuntaina syömään ja viettämään synttäreitä. Syömään? Syömään? Voi ei, en mä voi syödä. Mä lihon, jos mä syön. Oh gosh! En mä varmaan edes pysty syömään. Ruokaa. Lämmintä ruokaa. Kunnon ruokaa. Yh.

En mä voi mennä sinne ja istua pöytään ja olla niin kuin kaikki muutkin. Normaali. Mä en pysty siihen. Mä en voi istua saman pöydän ääressä mun sukulaisten kanssa. Ne tietää, että mulla on anoreksia. Ja ne vahtii mua. Ne seuraa tarkasti kun mä annostelen ruokaa lautaselle ja käskee ottamaan lisää. Tai ehkä ne ei edes anna mun annostella itse. Pahimmassa tapauksessa ne laittaa lisää mun lautaselle.

No otas nyt vielä lisää, ethän sä jaksa tolla ollenkaan. Toi on linnun annos, eihän tolla lähde edes nälkä! Ota nyt edes vähän lisää. No anna mä laitan sulle tästä yhen perunan lisää. Yks vaan. Tämmönen ihan pieni. Ja tosta vähän lisää kastiketta. Ja leipä kanssa. Anna mä voitelen sulle. No kyllähän sä nyt ruuan kanssa leipää otat.

Tollasta se aina on. Aina. Ihan aina. Jokaikisissä sukujuhlissa. Mä en kestä. Enkä mä kestä sitä kyttäävää ilmapiiriä.

Ne vahtii, että mä syön. Ja etten mä pääse oksentamaan. Yksi mun sukulainen on aikoinaan työskennellyt sairaalassa. Se tietää syömishäiriöstä. Se tietää kaikki metkut. Mä en voi edes yrittää mitään.

Oh god mä en tule selviämään tosta.

At the grocery store

Perjantai. Viikottainen kauppareissu. Iskä työntää ostoskärryjä. Mä kuljen vierellä ja aina aika ajoin laitan jotain kärryyn. Hevi-osastolla kuluu aina eniten aikaa. Salaattia, kurkkua, tomaattia, hunajamelonia. Lisäksi banaania ja avokadoa, vaikka ne ei periaatteessa ole sallittuja ruokia. Helvetisti liikaa kaloreita, mutta mun sallittujen ruokien lista on sen verran lyhyt, että mä alan jo kyllästyä.

Mehua ja maitoa. Mehua nyt ei missään nimessä saisi juoda, mutta mä tarviin sitä puoli lasia aamuisin niin se on vain pieni paha. Raejuustoa. Jogurttia. Moniviljasämpylöitä ja pari perunapiirakkaa. Light-limsaa. Säilykepersikoita. Oon nyt tykästynyt niihin. Mut mehussa, totta kai. Ei nyt herranjestas mihinkään sokeriliemeen säilöttynä.

Kissalle Latzia ja raksuja. Jestas, kissa syö oikeasti varmaan enemmän kuin mä.

Lisäksi toisinaan marketista tarttuu mielihalujen mukaan paprikaa, kiiviä, tummia viinirypäleitä, verigreippiä, nektrariineja, luumuja, porkkanoita, mehukeittoa, Fun Lightia, teetä, näkkileipää, maitorahkaa, kevytjuustoa leivälle, kotijuustoa, fetaa tai leipäjuustoa.

Sitten kun mä kyllästyn noihin niin... mä en tiedä mitä mä sitten syön. En mitään varmaan. Ei mikään muu ole oikein sallittua tai sitten mä en vaan tykkää.

Se tekis 23,80 euroa. Ostokset. Done. Näillä mä pärjään loistavasti seuraavan viikon. Ja itse asiassa mä ostan aina liikaa ruokaa. Aina sitä jää vielä sitä seuraavaankin viikkoon. Hedelmiä varsinkin. Ja leipää, jota mä laitan pakkaseen.

Onneks käyn aina iskän kanssa kaupassa. Iskä ei kyttää mitä mä ostan. Äiti kyttäisi. Siis eihän sulla ole täällä kärryssä vielä mitään kunnon ruokaa, nyt otat vaikka pakastealtaasta jotain jos et jaksa tehdä itse siis ethän sä näillä elä, mitä sä oikein syöt viikon aikana... et mitään! Huoh. Iskälle ei onneks tarvii selitellä.

Jääkaapin ovessa Dr. House, Pacific Rim ja juoksuohjelma.

Jääkaapin sisältö kaupassa käynnin jälkeen.

I was waiting for you

Valkoiset tuolit on aseteltu siisteihin riveihin tilaisuutta varten. Istun kolmannessa rivissä, suhteellisen keskellä. Meedio seisoo tuolirivistöjen edessä ja muodostaa yhteyden menettetyihin läheisiin. Rakastavia sanoja. Neuvoja. Toivomuksia.

Minulla on sinun kaulakorusi kaulassasi. Ihan varmuuden vuoksi. Vaikka se ei ole tilaisuuden kannalta mitenkään välttämätöntä. Pieni kultainen sydän. Se on kaunis. Minä vain en muista koskaan nähneeni sitä sinulla. Laukussani minulla on kynä ja paperia. Että kun sinä tulet, minä voin kirjoittaa kaiken sanomasi ylös etten vaan unohda.

Minä odotan, milloin on sinun vuorosi. Odotan. Ja odotan. Olen pakahtua odotuksesta ja jännityksestä. Läheinen toisensa jälkeen. Minuutit kuluvat ja aika hupenee. Mutta sinua ei kuulu.

Voi rakas kultasiskoni, mikset sinä tullut? Etkö halunnut sanoa minulle mitään? Ajattelitko, että viesti sinulta olisi ollut huonoksi minulle? Ei se olisi ollut. Olisi ollut lohdullista kuulla sinusta.

Minä odotin sinua. Voi minä niin olisin halunnut kuulla sinusta. Miten sinä voit? Hyvin, totta kai. Jos sinä olisit tullut tapaamaan minua. Minä kuvittelin tilanteen. Olisit sanonut jotain  nokkelaa. Se olisi ollut aivan sinun tapaistasi. Jotain hauskaa, joka olisi saanut minut hymyilemään. Ehkä jotain, jonka merkityksen vain minä olisin ymmärtänyt. Aivan varmasti olisit myös nauraen kuittaillut jotain minun hiuksistani. Niistä kun tuli vahingossa vähän jännän väriset.

Olisit virnistänyt ja sanonut olevasi ylpeä minusta, kun pääsin Crash Bandicootit kokonaan läpi. Se vain ei ollut yhtään kivaa ilman sinua. Meidän piti pelata ne yhdessä läpi. Mutta me emme ehtineet. Emme ihan kokonaan.

Sitten sinä olisit käskenyt minun mennä markettiin ostamaan Dr. Oetkerin suklaamoussea. Sinä teit sitä aina minulle, mutta nyt minun pitäisi tehdä itse. Minun pitäisi laittaa Johnny Deppin elokuvia pyörimään, jolloin sinä voisit tulla katsomaan niitä sohvalle minun viereeni. Sinä sanoisit miten ihana Johnny Depp on ja minä sanoisin ottavani Orlando Bloomin. Ja sinä vahtisit, että minä kanssa söisin sitä suklaamoussea.

Sinä haluaisit, että minä alkaisin syödä. Alkaisin elää. Olla onnellinen. Tiedän sen. Sanoisit odottavasi minua. Että me näkisimme kyllä. Myöhemmin.

Voi jos sinä olisit täällä niin minä olisin onnellinen.

I need therapy

Maanantaina oli yli kahden viikon tauon jälkeen aika psykologille. Oli hyvä päästä taas puhumaan. Kahdessa viikossa kun ehtii asioita kasautua sisälle jo aika paljon. Vaikka en mä siellä osaa oikein puhua. En kunnolla. Eikä se tunnu auttavan niin kuin terapia auttoi. Ei se ole samanlaista. Mutta on se tyhjää parempi. En mä pärjäisi ilman.

Otettiin esille mun terapiatoive. Ja lytättiin se. Kela tuskin suostuisi tukemaan mun terapiaa. Aliravittuna anorektikkona mun aivot ei toimi enkä mä ole kykenevä ajatteluun ja psykoterapiatyöskentelyyn. Ei siitä olisi mulle edes apua. Ja tuskin kukaan yksityinen terapeutti edes uskaltaisi ottaa mua potilaakseen. Mähän saattaisin vaikka kuolla kupsahtaa siihen tuoliin. Mä olen kuulemma muutenkin siinä rajoilla, että mut otettaisiin osastolle.

Mä olen kyllä eri mieltä mun työskentelykyvystä ja ajattelusta. Mut okei. Mä ymmärrän kyllä. On tossa pointtinsa. Sovittiin sitten, että mä voin polin sisällä vaihtaa työntekijää, jos jollakin on tilaa. On mun psykologi kiva. Ei vika ole siinä. Mut ei se silti vaan toimi ihan niin kuin sen pitäis. Jännää. Mä toivon, että sen uuden kanssa alkaisi sujua. Mut vaihto ei onnistu vielä ainakaan pariin viikkoon.

Psykologi: Mitä mieltä sä olet pakkohoidosta?
Minä: No siis kyllä se on musta ihan oikeutettua, jos siihen on todella tarve.

Eikun mitäs... mistä toi kysymys tuli? Ei, siis ei mun olisi pitänyt noin sanoa. Olen mä sitä mieltä, mutta kohta ne laittaa mut pakkohoitoon osastolle, kun en mä sitä sillä lailla kerta vastustakaan. Ei hei apua otetaan uusiks! Leikitään, etten mä sanonut noin, jooko?

P: Oletko sä pystynyt nyt lisäämään sen leivän aamuun niin kuin te lääkärin kanssa sovitte?
Minä: Oon mä muutamana päivänä... ehkä kolmena. Mut en mä joka päivä ole.
P: Onko se ollut sitten ihan lisäys, ettei se ole ollut esim. illasta pois?
Minä: Joo on se ollut.
P: Hyvä. Muista lisätä se sinne aamuun. Se on lääkärin määräys.


100 HAPPY DAYS -HAASTE

Day #14 Oli ihanaa nukkua päikkärit.
Day #15 Ostin uusia vaatteita mm. ylisöpöt nallepyjamahousut.
Day #16 Näin paria kaveria, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan ja oli kiva juoda kahvia ja vaihtaa kuulumisia.
Day #17 Höpöttelin Sadun kanssa maratonpuhelun.
Day #18 Psykologikäynti pitkän tauon jälkeen.
Day #19 Tv:stä tuli Pukumiehet.
Day #20 Illalla on meediotilaisuus. Jännää.

Courage

Tässäpä se sitten on. Omakuva. Tänään otettu.

I told another lie today

And I got through this day

No one saw through my games

I know the right words to say

Like "I don't feel well"

"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look

and for a moment

For a moment I am happy

But when I'm alone

No one hears me cry

I need you to know

I'm up through the night

Some days I'm still fighting to walk towards the light

I need you to know

That we'll be okay

Together we can make it through another day

I don't know the first time I felt unbeautiful

The day I chose not to eat

What I do know is how I changed my life forever

I know I should know better

There are days when I'm okay

And for a moment

For a moment I find hope

But there are days when I'm not okay

And I need your help

So I'm letting go

Superchick - Courage