The doctor didn't like it

Psykologiaika. Viimeinkin.

Psykologi: Miten sulla on mennyt?
Minä: Huonosti. On vaan koko ajan sellainen koomaolo.
P: Meniks sulla nyt mitään lääkettä?
Minä: Ei mee.
P: Miksei?
Minä: Koska mä halusin kokeilla olla ilman.
P: Lopetitko sä ne silloin keväällä itse vai lääkärin määräyksestä?
Minä: Itse.
P: Mitäs lääkäri sanoi asiaan?
Minä: Lääkäri ei tykännyt.
P: Auttoiko se lääke sulla silloin?
Minä: Kai se vähän. En mä tiedä onko noista mikään nyt sillä lailla oikeen auttanut.
P: Niin kun mä mietin, että pitäiskö sun kokeilla aloittaa ne uudelleen. Jos ne auttaisi tohon sun oloon.
Minä: No mä en kyllä tykkää mutta... en mä kestä tätä oloakaan enää. Kun ei pysty ajattelemaan eikä mitään. Niin kai mä voin kokeilla.

Hitto. Nyt mun varasto menee. Lähes korkkaamaton paketti antidepressantteja. Olin ajatellut säästää ne hätätilannetta varten. Jos tulee pakottamaton tarve ottaa ne kaikki. Kerralla. Mutta parempi näin, eikö?

P: Meillä on parin kolmen viikon päästä sitten se hoitoneuvottelu lääkärin kanssa niin voisi silloin keskustella asiasta lisää kun näkisi sitten jo tuloksiakin, että miten se lääke vaikuttaa.

Aloitetaan siis uudelleen Sertralin 50mg. Että nappia naamaan vaan.

P: Mitä sä mietit?
Minä: En mitään.
P: Onko sulla taas sensuuri päällä, että sulla on mielessä asioita, mutta ne ei sun mielestä oo tärkeitä?
Minä: Joo.
P: No kerro jotain mikä ylittää uutiskynnyksen.
Minä: Öh... kun on mulla mielessä tärkeitäkin asioita, joista mä haluaisin puhua, mut mä en saa sanottua niitä ja sitten mä kanniskelen niitä mukanani aina tänne ja taas takaisin kotiin. Siitäkin on tullut sellainen tapa.
P: Sä voisit kirjoittaa niitä asioita ylös paperille.
Minä: Kyllä mä kirjoitankin. Mut se ei takaa, että mä sanoisin ne ääneen.
P: Voisitko sä kirjoittaa sen asian mulle nyt paperille?
Minä: Kyllä mun pitäis pystyä sanomaankin ne kun ei ne nyt niin vaikeita oo.
P: No kerro joku asia.

Hiljaisuus.

Minä: Mä viiltelin. Eilen. Ja viime viikolla kaks kertaa.
P: No toi on kyllä tärkeä asia puhua. Miksi sä viiltelit?
Minä: Viime viikolla mua ahdisti hirveästi kaikki asiat mitkä piti hoitaa.
P: Ahdistiko sua eilenkin?
Minä: Ei. Mä halusin vaan tuntea oonko mä enää edes elossa.
P: Auttoiko se?
Minä: Kyllä musta hetken tuntui, että mä oon taas elossa... mut sit kooma palas.

Eräästä asiasta, jonka olin ajatellut skipata:

P: Musta on hienoa, että sä menit sinne ja kohtasit sen asian, vaikka sä olit ajatellut välttää sen.
Minä: No oli vähän niin kuin pakko. Mut mä oon huomannut kyllä vältteleväni joitain asioita. Kun mä pelkään epäonnistuvani ja kokevani häpeän tai nolouden tunteita. Ei niinkään se epäonnistuminen, mut noi tunteet. Niitä mä en halua kokea.
P: Tuleeko sulle mieleen jotain esimerkkitilannetta?
Minä: Ei mulle nyt tuu.

Minä: Mulle on alkanut tulla sellaisia ahdistuskohtauksia, ettei meinaa saada happea ja tuntuu, että tukehtuu. Ne on nyt lisääntyneet. Mä en tiedä pitäiskö mun mennä yleislääkärille,  kun mä en tiedä onks ne psyykkisiä vai fyysisiä.
P: Onks sulla ollut aiemmin paniikkikohtauksia?
Minä: Ei oo.
P: Ne on varmaan niitä. Voi ne tietty olla astmaakin.
Minä: Mä googletin astman oireita, mut en mä oikein usko. Mut ne kohtaukset tulee aina vaan kotona.
P: Paniikkikohtaukset voi tulla missä vaan.

P: Me ei nyt puhuttu syömisistä tänään. Mä voisin antaa sulle kotiläksyksi kuvata sun syömiset niin mä saisin käsityksen, että minkä verran sä syöt. Sä voisit myös kirjoittaa ylös sellaisia tilanteita, joita sä vältät viikon aikana. Ja ottaa aikaa ja kirjata niiden paniikkikohtausten keston... Oho, nyt sulle tuli kyllä aika paljon kotitehtäviä.
Minä: Kyllä mä selviän.

Wye Oak - Civilian

Pretty good day

Tämä päivä on ollut ihan hyvä. Kyllä, ihan hyvä. Millainen on hyvä päivä? Normaalilla ihmisellä siihen kuuluisi kahvittelua ystävän kanssa, valmiiksi saatu kouluprojekti, hoidettuja asioita, hyvää mieltä ja seuraa. Minulle hyvä päivä on sellainen, kun en viiltele ranteitani auki ja itke puolta päivää olemassaoloani ja sitä kuinka tahdon kuolla. Tänään en ole halunnut kuolla. En ole edes ajatellut kuolemaa. Vaikka ei se sitä tarkoita, ettenkö silti tahtoisi kuolla.

Nämä hyvät päivät ovat käyneet niin harvinaisiksi, etten tahdo uskoa niiden olemassaoloon edes sellaisen kohdatessani. Mutta kyllä tänään on ollut sellainen päivä. Tuntuu erilaiselta. Mieli ei ole tasaisen harmaa. Se on tänään kevyempi. Aavistuksen verran plussan puolella.

Olen shoppaillut. Collegehousut, uusi lompakko, kaulahuivi, IPhoneen leopardikuoret. Hey, my name is Minerva and I'm a shopaholic. Niin. Mun piti säästää. Piti. Mutta kun shoppailusta saa euforiaa. Hetkellistä, mutta kuitenkin. Ja minä tarvitsen näitä pieniä hyvänolon kokemuksia pysyäkseni hengissä.

Tämä päivä oli hyvä. Huominen enää tuskin on. Kahta hyvää päivää ei voi olla peräkkäin. Ei vain voi. Ei minun elämässäni. Sitä paitsi tämäkin päivä on jo ohi.

Reino & The Rhinos - Kuulut unelmiin

Shall we plan your funeral?

Perjantai. Aika psykologille. Istun jälleen samalla tuolilla. Vai istuinko viimeksi viereisellä. En muista enää. Mietin, että minun pitäisi seuraavalla kerralla istua muualla, koska on hölmöä istua aina samalla paikalla. Ihan kuin olisin jotenkin neuroottinen. Mutta vielä hölmömpää olisi istua kauimpana psykologin huoneen ovesta. Etenkään kun odotustilassa ei ole ketään muita.

Ei minua haittaisi, vaikka siellä olisi muitakin. Paitsi jos siellä olisi toinen anorektikko. Laihempi kuin minä. Silloin minuun iskisi taas se läskiahditus ja luultavasti ryömisin odotustilan penkkien alle häpeämään. Ehkä istun ensi kerrallakin tässä. Tai viereisellä tuolilla.

Psykologi: No mites on mennyt?
Minä: Huonosti. Mulla on ollut tosi sekava olo.
P: Sellainenko mistä viimeksi puhuttiin?
Minä: Joo.
P: Onko susta tuntunut niin kuin sä katsoisit itseäsi ulkoa päin tai että sä olisit jotenkin irrallinen itsestäsi?
Minä: Joo. Tavallaan. Välillä. Mulla on kanssa välillä sellainen poissaoleva olo. Ei että olisi omissa ajatuksissaan vaan niin kuin olisi jossain toisessa maailmassa.
P: Onko sulla nyt sellainen olo?
Minä: Vähän. Mut ei pahasti.
P: Kuinka monta prosenttisesti sä olet nyt läsnä tässä?
Minä: Mm... jotain 85%. Että ihan hyvin kyllä.

P: Miten sulla meni tapaaminen lääkärin kanssa?

Minä: Ihan hyvin. Paitsi että unohdin kysyä ne labratulokset.

P: Mä voisin kyllä tulostaa ne sulle, mutta sä et varmaan ymmärtäisi niitä.

Minä: En ainakaan kaikkea.

P: Sun kannattaa soittaa lääkärille.

P: Miltä sun elämä näyttäisi viiden vuoden päästä, jos se olisi sellainen kuin sä haluaisit?

Minä: En mä halua olla täällä enää viiden vuoden päästä.

P: No jos nyt kuvitellaan.

Minä: No mulla olisi mies ja opiskelupaikka OKL:ssa ellen mä olisi jo valmistunut... ja mä haluaisin koiran. Ja mä jaksaisin taas juosta pitkiä matkoja.

P: Entäs elämä viiden vuoden päästä, millaista sä et haluaisi?
Minä: Että kaikki jatkuu niin kuin nyt. Että mulla ei olisi opiskelupaikkaa. Mä en kestäisi katsoa kun mun kaverit menee elämässä eteenpäin enkä mä itse saa mitään aikaan.
P: Kumman elämän sä noista valitsisit?
Minä: Loogisesti ajateltuna tietysti ton ensimmäisen vaihtoehdon, mutta kun mä en halua kumpaakaan. Mä en halua elää.
P: Sitten siinä paremmassa vaihtoehdossa täytyi mennä jotain pieleen.
Minä: Ei, ei siinä mennyt.

P: Mä en voi hoitaa sua, jos meillä ei ole yhteistä tavoitetta.

Aiotko sinä nyt heittää minut pihalle? Oikeasti?

P: Vai aletaanko me suunnitella sun kuolemaa?

Saattohoitoterapiaa. Miksei?

P: Onko sun kanssa puhuttu noista syömishäiriökeskuksista?
Minä: Ei oo.
P: Esimerkiksi Malmilla on sellainen. Ne on erikoistuneet nimenomaan syömishäiriön hoitoon. Mä mietin sulle sellaista.
Minä: En mä ole tarpeeksi sairas sinne. Muut on siellä paljon laihempia. Mä syönkin paljon enemmän kuin ne.
P: Mutta kun sairauden vakavuutta ei mitata laihuudella.

Minä: En mä tiiä... Ei syömishäiriö haittaa mua. En mä halua parantua siitä. Ei mulla olis motivaatiota sinne.

Alamme sopia ensi viikon aikaa. Normaalisti kaivaisin kännykän laukustani, johon merkkaisin seuravaan ajan. Sen sijaan istun hiljaa paikoillani enkä liikahdakaan.

P: Jäitkö sä miettimään jotain?

Mä viiltelin. Maanantaina. Ja torstainakin. Kerro. Kerro se. Mutta minä en kerro.

Minä: En mä mitään.

Sovimme ensi viikolle ajan perjantaille ja minä lähden mukanani pussillinen asioita, jotka jäivät taas lausumatta ääneen.

Ninetoes - Finder

Gone mad

You've gone mad! You're totally insane! Crazy bitch, you're losing your mind!, ääni nauraa jossain sisälläni ja pyörittelee sormeaan ohimon kohdalla merkkinä hulluudesta. Accept that!

Monta päivää kulunut. Joka päivä olen tullut kirjoittamaan. Yhtenäkään päivänä en ole kyennyt kirjoittamaan edes yhtä ainutta järkevää lausetta. En pysty ajattelemaan. En pysty kirjoittamaan. En pys-ty te-ke-mään mi-tään. Pelottaa.

En tiedä syytä. En syö lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset tekisivät minut sekaiseksi. Nukun epäsäännöllisesti, syön huonosti ja lisäksi tämä viikko on harvinaisen stressaava. Paljon tapaamisia, menoja, tapahtumia ja hoidettavia asioita. En silti tiedä. En tahdo tulla hulluksi. En tahdo menettää järkeäni. En tahdo!

Toisinaan pääni kaikuu tyhjyyttään. Toisinaan ajatuksia on liikaakin. Ne sinkoilevat pääni sisällä hallitsemattomasti kuin superpallot. Sinne tänne. Sinne. Ja tänne. Ja taas takaisin. Aina aivokuoreen osuessaan ne kimpoavat mikä mihinkäkin suuntaan. En saa yhdestäkään otetta. Olen tulla hulluksi. Tai ehkä olenkin jo.

En ole enää kokonaan tässä todellisuudessa. Olen irrallinen tästä maailmasta. Tästä hetkestä. Minusta itsestäni. Liukastelen tietoisuuden toisella puolella. Olen menettämässä kontrollin. Otteen omasta itsestäni. Joku muu vetelee naruista. Nauraen leikkii uudella marionettinukellaan. Minulla. Enkä tiedä kuka. Pelkään menettäväni hallinnan omasta kehostani. Että jonain päivänä käsi ei enää ojentuisikaan, vaikka niin käskisin. Jalat eivät enää veisi minua sinne minne tahtoisin. Ei, vaikka kuinka pyytäisin ja rukoilisin.

Älä avaa ovea ventovieraille. En halua avata ovea kenellekään. En halua poistua kotoa. Täällä olen turvassa. Ehkä. Uskottelen itselleni niin. En halua tavata ketään. Pelkään, että alan puhua vierailla kielillä, joita kukaan ei ymmärtäisi. Kaupungilla ollessa olo on epätodellinen. Olen kuplassa. Erillään muista. Jossain muualla kuin tässä hetkessä. Pelkään ajavani pyörälläni jonkun päälle. On parempi pysyä kotona.

Sniff 'n' The Tears - Driver's Seat

Shopping therapy

Kirkkaita valoja. Rekkejä täynnä ihania vaatteita. Musiikki soi. Pitkästä aikaa minä nautin taas tästä. Vaatteiden sovittelusta. Meikkien ja korujen hypeltämisestä. Ostamisesta. Uuden tavaran haalimisesta. Tarvitsenko minä todella tätä? En, mutta haluan tämän ja tuon ja tuosta tuon toisenkin. Haluan ostaa. Kaikkea.

Hymy on palannut hetkeksi koristamaan kasvojani ja mielihyvä on saanut väliaikaisen yliotteen ikävistä ajatuksista. Maailma on kirkas ja valoisa ja kaikki on hyvin. Kaikki on suorastaan loistavasti! Minulla on Visa ja minulla on taito tehdä itseni onnelliseksi. Näin helposti. Valetta! Ohimenevää huijausta! Totuus on oikeassa, mutta suljen korvani siltä.

Mitä kokoa sä etsit? Kysymys ei ole suunnattu minulle vaan farkkupinoa pläräävälle naiselle. Kaksseiskaa. Hymy hiipii varkain kasvoilleni ja jatkan toppien katselemista. Kaksseiska. Minä olen kaksneljä. Joskus hyvinä hetkinä kakskolme. Pieni, pienempi.

Sovituskopissa kiskon farkkuja jalkaani. Käännähtelen peilin edessä ja hymyilen. Farkut ovat auttamattomasti liian suuret, vaikka ovat pienintä mahdollista kokoa. Nämä ovat niitä harvoja hetkiä kun hymyilen peilikuvalleni. Tälläisinä hetkinä me olemme ystäviä ja me pidämme toisistamme. Muualla minä vihaan sinua. Ja sinä minua. Muualla emme enää hymyile kun tapaamme. Mutta tänään, tämän pienen hetken ajan me olemme best friends forever.

Äitikin tuli hetkeksi kanssani ostoksille. Kato, farkkuja 9,95€!, äiti huomaa. Joo, mä oon sovittanut niitä, mut ne... ei istuneet. En voinut sanoa, ettei niissä ollut tarpeeksi pientä kokoa. Äiti olisi taas huolestunut ja alkanut tuputtaa ruokaa ruokaa lisää ruokaa. 25-tuumaiset vain ovat liian isot. Minkäs teet.

Kotona ostoskassit tippuvat käsistäni eteisen lattialle enkä minä ole enää iloinen. Todellisuus on palannut muistuttamaan olemassaolostaan. Ostoksista on kadonnut kiilto, glitter ja hileet ovat auttamatta rapisseet pois ja jäljellä on vain arkisen harmaa pinta. Minä olen masentunut. En jaksa iloita enää niistäkään.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Madonna - Secret

F32.2

Kellon viisari heilahtaa jälleen yhden askeleen eteenpäin kellotaululla. Olen jäänyt yksin odotushuoneeseen. Lääkäri on kahdeksan minuuttia myöhässä. Viimein hän tulee hakemaan minua. Hänen huoneensa on kauimpana odotushuoneen penkeistä. Matka tuntuu luvattoman pitkältä. Minä odotan, että kättelemmekö me. Emme kättele. Ai niin kun tämä on terveyskeskus.

Edellinen aika lääkärillä oli toukokuussa. Naislääkärillä. Nyt mieslääkärillä. Ihan niin kuin vaihteeksi. Paitsi, että lokakuussa tämä naislääkäri palaa takaisin töihin ja palaa myös minun lääkärikseni.

Lääkäri: Sulla ei oo käytössä mitään masennuslääkettä!? Kirjoitanko sulle reseptin?
Minä: Ei tartte. Emmä haluu syödä niitä.
L: Mikset?
Minä: Koska mä haluan kokeilla olla ilman. Että olisko jotenki selkeempi olo.

Tällä hetkellä ei ole, mutta hitot siitä. Pääni on varmaan mennyt jo pysyvästi sekaisin kaikista niistä lukuisista lääkkeistä, joita olen popsinut vuosien varrella.

Silmäilen lääkärin työpöytää. Pöydällä on muutama kynänteroitusroska. Minun tekisi mieli kurottautua ja pyyhkäistä ne lattialle. Pöydällä on myös iso nivaska papereita paketoituna vaaleanvihreän kansipahvin suojiin. Papereita on aivan liikaa ja heppoinen kansipahvi on ratkeamaisillaan liitoksistaan. Sitten silmäni osuvat pahviin teipattuun valkoiseen lappuun. Lapussa on minun nimeni ja sotuni. Siis koko tuo lähemmäs 4 sentin paksuinen nippu papereita ovat minusta. Minun sairauskertomukseni. Onko se noin paksu? No onhan niitä kertynyt siihen 8 vuoden ajalta. Voi luoja.

L: Miten sulla menee sun psykologin kanssa?
Minä: Hyvin. Mä en vaan osaa vielä kertoa ihan kaikkea. Tai se ei oo ainakaan helppoa. Kun on uusi ihminen niin siksi.
L: Kun sun psykologisi oli vaan huolestunut susta.

Ahaa, tietty koska puhuimme viimeksi itsemurhasta. Mutta kun en minä ole nyt mihinkään kuolemassa. Hei herra lääkäri, how would you like to die?

L: Mä kirjoitan sulle tätä sairaslomaa kuntoutustukea varten maaliskuun loppuun asti. Se on sellainen realistinen aika, jonka Kelakin voi hyväksyä.

Tosiaan sairauspäivärahan maksu lopetettiin syyskuuhun mennessä, koska silloin sitä oli maksettu minulle jo maksimimäärä 300 päivää. Nyt olisi tarkoitus hakea kuntoustukea.

Labratulokset oli myös tarkoitus kysyä, mutta tietysti unohdin. Saamarin saamari. Täytyy katsoa saanko ne selville psykologini kautta. Tahdon tietää miten rappiolla todellisuudessa olen. Tämänhetkiset diagnoosit kuitenkin sain selville ja ne ovat:

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita
F50.0 Anorexia nervosa

Piirteitä persoonallisuuden kypsymättömyydestä

Emma Louise - Jungle

If I die, it was just an accident

Viime viikolla ei ollut psykologiaikaa, koska psykologini oli sairastunut. Tänään oli viimein aika pitkän tauon jälkeen.

Psykologi: Meillä olikin tässä nyt pidempi tauko. Miten sulla on mennyt?
Minä: Mulla on ollut tosi sekava olo. Mut se on jo vähän helpottanut.
P: Onko sulla ollut sellainen levoton ja ahdistunut olo?
Minä: No joo sitäkin. Mut mä en pysty ajattelemaan mitään enkä keskittymään mihinkään enkä kirjoittamaan tai tekemään yhtään mitään.
P: Oletko sä nyt ajatellut jotain erityisesti?
Minä: Oon mulla asioita, joita mä oon nyt miettinyt. Ja ne stressaa mua. Mut tää sekava olo tulee jostain muualta.
P: Niin sullahan ei oo tehty nyt mitään lääkemuutoksiakaan?
Minä: Ei. Ei mulla mee nyt mitään.

P: Minkä arvosanan sä antaisit sun viikolle?
Minä: Kaks.
P: Eli ei oo mennyt hyvin.
Minä: Ei.

P: Ootko viillellyt?

Minä: En oo... mut on tehnyt mieli. Varmaan joka päivä.

P: Millä sä olet saanut hillittyä itseäsi?

Minä: Ei oo vaan ahdistanut niin paljon, että olis tarvinnut viiltää. Mut en mä yritä sitä mitenkään estää. Mulle on ihan sama viillänkö vai en.

P: Mitä sellaista sä olet tehnyt, josta sä olet saanyt mielihyvää?
Minä: Kattonut telkkaa. Mut ei se nyt mitenkään erityisen mielekästä oo ollut. En mä saa mistään enää mielihyvää.
P: Entäs näistä?

Saan käteeni listan aktiviteeteista kukkien kastelusta kavereiden tapaamiseen ja pilvien katselusta ulkoiluun.

Minä: No suurinta osaa asioista mä en oo tehnyt ja ne mitä oon tehnyt niin en mä niistä mielihyvää oo saanut.

P: Miten sä olet syönyt?
Minä: Liikaa.
P: Ettäkö aina vaan liikaa?
Minä: Joo. Kun mä haluaisin vaan painaa vähemmän. Ja olla laihempi.
P: Mitä sä oot tänään syönyt?

Suupieleni nousevat tahtomattanikin hymyyn.

Minä: En mitään... tai no kahvin.
P: Heikottaako sua tai tunnetko sä ärtymystä? Onks sulla nälkä?
Minä: Ei mitään noista. Mulla on ihan normaali olo.
P: Sun näläntunne on kyllä häiriintynyt.

P: Sä olet varmaan aika siisti ihminen. Tai että sun koti on siisti.
Minä: No joo on se. Tai no tavarat on aina omilla paikoillaan.
P: Toi liittyy kyllä vahvasti sun vaativaan persoonallisuuteesi. Mitä sä luulisit, miksi sulla on tarve kontrolliin kun sä kontrolloit sun syömisiäkin?
Minä: Mulla on siten tunne, että mä pystyn edes jotenkin hallitsemaan mun elämääni.

Päädymme jostain kautta taas kuolema-aiheeseen:

Minä: Kun mä en halua elää. Mä haluan kuolla.
P: Entäs jos ei olisi mahdollisuutta kuolla ennen kuin on 80-vuotias? Mitä sä sitten tekisit?
Minä: Kärsisin. Menisin sänkyyn peiton alle ja oottaisin, että oon 80.
P: Valitsisitko sä silloin mieluummin onnettoman vai onnellisen elämän?
Minä: No siis onnellisen... mut muutos pelottaa. Kun on tottunut, että asiat on näin. En mä enää edes muista, millaista oli olla onnellinen.

P: Oletko sä miettinyt tapoja? Että miten sä tekisit itsemurhan.
Minä: Joo. On mulla pari.
P: Onko ne kivuttomia?
Minä: No joo. On ne. Mut enemmän mä olen miettinyt, että niillä sitten oikeasti kuolee. Ettei jää vahingossa henkiin.
P: Mitä ne keinot on?
Minä: En mä kerro.
P: Mikset?
Minä: Koska mä en halua puhua niistä.
P: Entä sun vanhemmat ja ystävät. Miltä niistä tuntuisi?
Minä: Kyllä ne selviäisivät.

P: Tuleeko sulle impulssia, että sä saattaisit tehdä jotain?
Minä: Kyl mulle aina välillä tulee. Ja sitten mä pelkään, että mä teen jotain ja kuolen, vaikka mä en haluaisi kuolla. Koska mä en haluu kuolla ihan vielä. Mä haluan vielä tehdä ja nähdä joitakin juttuja. Ja mulla on asioitakin hoidettavana.

Eli jos kuolen huomenna, se oli sitten vahinko. Tai onnettomuus. Sillä en minä tahdo ihan vielä kuolla.

Pharrel Williams - Happy

Unhappy birthday!

Syntymäpäiväjuhlat. Ennen se oli yksi vuoden odotetuimpia päiviä. Vaan ei enää. En olisi edes halunnut mitään juhlia. En halua juhlia sitä, että olen taas yhden vuoden vanhempi. En halua juhlia sitä, että olen elossa. Se vain masentaa minua.

Pidin juhlat vain, koska tätini ja serkkuni olivat tulleet Ruotsista käymään ja synttärini (jotka olivat jo elokuussa) olivat hyvä syy kokoontua yhteen. Muilla oli mukavaa. Minä olisin halunnut kotiin peiton alle nukkumaan. Olen vanha ja väsynyt. En minä jaksa juhlia. Kivoja lahjoja sain kyllä. Vaikka eivät nekään tee minua enää iloiseksi.

Synttärikakussa 23 kynttilää. 15 kynttilää symboloimassa onnellisia vuosia elämässäni, loput 8 edustivat elämäni synkkiä masennusvuosia. Kolmasosan elämästäni olen ollut onneton. Eikä se siihen jää. Surullista.

Vuosi vuodelta olen vain vanhempi ja väsyneempi. Kynttilät kakussa lisääntyvät yhtä mukaa toivottomuuden kanssa. Silti olen yhä täällä. Olen jo 23. Masennuttuani ja sairauteni aina vain pahetessa, en koskaan ajatellut eläväni näin vanhaksi. Ajattelin aina, että kuolen ennen kuin täytän 18. Tai 19. Tai 20. Ja nyt olen jo 23. Olen ainakin vielä elossa. Olisiko se syy juhlia?

23. Minun pitäisi olla elämänjanoinen ja utelias. Tehdä realistisia ja ei niin realistisia tulevaisuuden suunnitelmia. Opiskella ja elää parisuhteessa. Hullutella. Olla onnellinen. Ei toivoa omaa kuolemaa. Ei sellaista kuulu miettiä kun on 23. Ei vain kuulu. Se ei ole luonnollista. Ja silti minä mietin. Minä odotin mustaaenkeliä saapuvaksi, mutta ei se tullut. Ei tullut ja vienyt minua pois. Minä olin päivänsankari. Voi miksei se vienyt minua pois?

Syntymäpäivät ovat ohi. Olen uupunut ja huono omatunto kaihertaa mieltä. Kuka käski syödä liikaa täytekakkua? Läski läski läski. Ei olisi tarvinnut syödä niin paljon sitä täytekakkua. Eikä luumukakkua. Eikä mitään muutakaan. Ei, vaikka olisi synttärit. Eivät ne oikeuta mässäilyyn. Hyi! Tyhmä tyttö!

Äiti pakkasi kotiinkin vietäväksi mokkapaloja ja luumukakkua. Pakko oli ottaa. Illalla äiti soittaa Moi, niin kun siinä oli sitä kaikkea häslinkiä niin mä unohdin ihan kokonaan laittaa sulle sitä suklaamoussekakkua mukaan! Mä tuon sitä sulle huomenillalla. Hyvää yötä!

Kiva. Kiva juttu.

Tuomari Nurmio - Lasten mehuhetki

Please don't leave me

Viime viikon torstai. Kello lähenee yhtä. Tajuntani lävistää viiltävä tietoisuus siitä, että tänään on viimeinen tapaaminen terapeuttini kanssa. Itse asiassa ihan kohta. Siirsin jo kesäkuussa tiedon viimeisestä tapaamisesta jonnekin mieleni perukoille. Tiedostin tapaamisen olemassaolon, mutta vain etten unohtaisi sitä. Se oli vain tapahtuma kalenterissa. Yksi tapahtuma muiden joukossa. En halunnut ajatella sitä. En halunnut kohdata niitä tunteita, joita se herättäisi.

Kun tapaamiseen oli vielä viikkoja, tuntui lohdulliselta tietää, että se on vasta edessäpäin. Se ei ole vielä ohi, joten mikään muukaan ei ole vielä ohi. Kaikki on vielä olemassa, minulla on vielä yksi tapaaminen luonasi. Mutta kun se olisi ohi, olisi kaikki muukin ohi.

En ole valmis tapaamiseen. En halua, että se tapahtuu. Minä en halua luopua sinusta. En vielä. Haluan vielä jatkaa käymistä luonasi. Edes vähän aikaa vielä.

Astun viimeistä kertaa tähän rakennukseen. Tähän hissiin. Viimeistä kertaa painan vitosta. Äiti ja tytär tulevat kanssani hissiin. He tulevat ensimmäistä kertaa, eivätkä oikein tiedä minne mennä ja miten menetellä. Minä tulen viimeistä kertaa. Minä tiedän. Tuntuu vähän haikealta. Surulliselta. Mutten silti vieläkään tiedosta sitä, että tämä tosiaan on viimeinen kerta. En halua tietää, miltä minusta tuntuu sitten kun tiedostan asian.

Juomme kahvia enkä minä osaa sanoa mitään järkevää. En osaa kertoa mitään. Hädin tuskin osaan puhua. Mutta jotenkin tuntuisi tyhmältä edes puhua mistään isommasta asiasta, sillä ei tule olemaan enää seuraavaa kertaa, jolla jatkaa sen käsittelyä. Siksi en osaa kertoa mitään. Onneksi sinä kyselet. Ihan niin kuin ennenkin. Kun aikamme on lopussa, en osaa nousta tuolista. Ehkä en tiedostamattani tahdo nousta. Sillä jos nousen siitä ja lähden huoneesta, lähden lopullisesti tästä terapiasuhteesta ja kaikki päättyy. Mutta jos istun tuolissa, kaikki jatkuu vielä hetken aikaa.

Annan sinulle lahjani ja kirjoittamani kirjeen. Pieni kiitos kaikista näistä vuosista. Kaikesta siitä tuesta ja avusta, jota olen sinulta saanut. Lahja tuntuu yhtäkkiä aivan liian riittämättömältä. Toivoisin olevani miljonääri, jotta voisin ostaa sinulle matkan Aruballe. Tai jotain. Sinä olet pitänyt minua hengissä nämä vuodet. Kuka minut pitää hengissä tästä eteenpäin?

Lähden viimein enkä osaa edes itkeä, vaikka haluaisin. Lasken käteni ovenkahvalle ja liioitellun iloisesti huikkaan moikka. Moikka. Ihan kuin olisin ensi viikolla tulossa uudestaan. Mutta en minä ole. Matkalla hisseille mietin olisiko hyvästi ollut parempi. Ei, se olisi kuulostanut liian lopulliselta. Niin kuin olisin menossa päättämään päiväni. Näkemiin? Ei, emmehän me näe enää. Ehkä moikka oli sittenkin ihan hyvä.

Haloo Helsinki! - Maailman toisella puolen