Cut the pain away

Eilen oli aika psykologille.

Psykologi: Miten sulla on nyt mennyt?
Minä: Ihan ok... kai. Kun mä en nyt tunne mitään.
P: Onks se hyvä asia? Kun ei tunne mitään. No ei ainakaan tunne mitään negatiivisia tunteita.
Minä: Se on nyt ihan hyvä asia.

P: Mitä sä teet, jos sua ahdistaa?

Viiltelen. Sano se. Sano. Viil-te-len. En pysty sanomaan sitä. Pystyn. En pysty. Miten yksi sana voi olla niin vaikea sanoa. Yksi ainoa pieni suuri sana. Sekunnit kuluvat hiljaisuudessa ja odotuksessa. Olen taas nypertänyt kynsiäni ja oikean käden peukalonkynnestä on lohkeillut lakkaa housuilleni. Pienet, vaaleanpunaiset muruset erottuvat selkeästi tummaa farkkukangasta vasten. Yritän vaivihkaa pyyhkiä muruja pois, mutta ne ovat takertuneet kankaaseen. Helvetti.

Minä: Mä viiltelen.
P: Mä en ollutkaan tietoinen siitä. Sitä ei lue tuolla sun lähetteessä. Kuinka usein sä viiltelet?
Minä: Se vaihtelee... viimeks kesäkuussa. Kun nyt on ollut matka ja kaikkea niin ei ole voinut.
P: Miksi sä viiltelet?
Minä: Koska se helpottaa oloa.
P: Helpottaako se heti, kun sä viillät?
Minä: Melkein heti.
P: Mitä sä teet, jos sua ahdistaa todella paljon?
Minä: Viiltelen.
P: Entä jos sua ahdistaa vähän?
Minä: Viiltelen.
P: Onko sulla muita keinoja käsitellä ahdistusta?
Minä: Ei.

Erittäin kypsää, tiedän.

P: Oletko sä allerginen kotiläksyille? Mä ajattelin, että mä voisin antaa sulle jotain harjoituksia kotona tehtäväksi.
Minä: Joo voin mä tehdä.
P: Oliks sulla terapiassa kotiläksyjä?
Minä: Ei oikeestaan.

P: Mistä sä tiedät, jos sä heräät jonain päivänä ja olet onnellinen?
Minä: Tunteesta. Mä tuntisin itseni onnelliseksi. Mä söisin mitä mun vaan tekisi mieli syödä ilman huonoa omaatuntoa. Ja mä suunnittelisin mun päivääni, että mitä mä sinä päivänä tekisin enkä vaan makaisi sängyssä. Mulla olisi voimia tehdä asioita. Mä soittaisin jollekin kaverille tapaamisesta.
P: Kelle sä soittaisit?

Eevalle tietysti, ajattelen. Mun bestikselle. Tyhmä kysymys. Paitsi että Eeva on kuollut. Mutta jos Eeva olisi elossa. Ei, se ei ole mahdollista. Eeva ei voi olla elossa mun tulevaisuuden kuvitelmissa. Olen lähellä alkaa itkeä. Sitä paitsi sitä päivää en usko koskaan tulevani näkemään, että olisin jälleen onnellinen. Mutta voinhan minä kuvitella kerta sinä kysyit asiaa.

Minä: En mä tiedä. Jollekin vaan.

Minä: Kauan mun olis niinku tarkoitus käydä täällä? Siis onks tää jotain väliaikaista vai ihan pidempää? Kun jos tää on vaan joku väliaikainen juttu niin en mä osaa oikein kertoa asioistani tai en mä edes viitsisi.
P: Eiks me olla siitäkään puhuttu? No siis kyllä mä ajattelin, että sä vielä vuoden päästä olet täällä. Se on se vähimmäisaika. Paitsi jos susta tuntuu jo aiemmin turhalta käydä. Eli sitten kun sä olet parantunut.
Minä: Eli mä olen täällä koko loppuelämäni.
P: Haha, en mä näe asiaa niin.

Mutta minä näen.

Minä: Mä en olisi ottanut tätä ehkä puheeksi, mutta jos mä aion käydä täällä pidempään niin tota katsekontaktiasiaa pitäisi harjoitella ja niinku nyt kun mä olen vasta alkanut käydä täällä. Kun myöhemmin sille on vaikeampi tehdä enää mitään.
P: Sä voisit katsoa ensin jotain muuta kuin mua. Vaikka tota kaappia seuraavien käyntien ajan.
Minä: Mun terapeutti ehdotti samaa, mut mä en koskaan edes yrittänyt. Kun en mä pystynyt.
P: Mitä tunteita se sussa herättää?
Minä: Ahdistusta.
P: No täällä sä et voi ainakaan viillellä.
Minä: Joo en. Mut se on silti erilaista ahdistusta.

Song of the day: LAB - When Heaven Gets Dirty