Wake me up when september ends

Istun pihalla ilta-auringon laskiessa puiden taakse ja siemailen sivistyneesti valkoviiniä. Olen tätini luona ja minua väsyttää. En jaksa hymyillä, nauraa tai osallistua keskusteluun. En jaksa kommentoida tai ottaa kantaa. En jaksa olla läsnä. En jaksa olla kohta enää edes hereillä. Tahtoisin jo kotiin. Mutta me emme ole vielä lähdössä.

On minusta mukavaa nähdä sukulaisiani ja ystäviäni ja viettää aikaa heidän kanssaan, mutta on hurjan rankkaa olla sosiaalinen. Se vie yhtä lailla voimia kuin juoksulenkki. Ja aina sukuloidessamme aika vain vierähtää. Me emme ole tädilläni sen pari tuntia. Me olemme viisi - kuusi - seitsemän tuntia. Eivätkä minun voimani tahdo riittää sellaiseen. Seitsemän tunnin sosiaalisuuteen. Tänään olisi ollut tarkoitus mennä mökillemme bbq-partyihin. Muut menivät, minä en. Minä en yksinkertaisesti jaksanut. En jaksa tavata ketään. Tahdon olla yksin. Tarvitsen nyt muutaman päivän omaa aikaa. Minun on kerättävä voimia, jotta jaksan taas jatkossa olla sosiaalinen.

Olen niin väsynyt, että voisin nukkua seuraavat 200 vuotta. En ole koskaan ennen ollut näin voimaton. Väsyn tyhjästä. Olen väsynyt, vaikken tekisi mitään. Olen aivan lopussa. Loppuun uupunut. Olen jopa väsyneempi kuin silloin kun painoin vähemmän. Olen niin väsynyt, etten jaksaisi vastata edes puhelimeen sen soidessa. En tiedä, pitäisikö minun huolestua tai jotain. Ehkä. Mutten jaksa. Olen liian väsynyt.

Tahdon sulkea puhelimen, vetää verhot ikkunan eteen ja nukkua. Vain nukkua. Älkää herättäkö minua.

Macklemore & Ryan Lewis - Can't Hold Us