Stairway to heaven

Herään puoli yhdeltä. Puhelimeen on ehtinyt siihen mennessä tulla jo kolme puhelua. Kaikki äidiltä. Ennen kuin ehdin soittaa äidille, äiti soittaa uudelleen. Ja intuitiivisesti minä tiedän miksi. Hän on nyt sitten nukkunut pois. Varttia vaille kaksitoista, äiti kertoo. Tasan 45 minuuttia sitten, tajuan.

Se oli joulukuuta kun oli jo siirrytty terminaalivaiheeseen. Minä tiesin, mitä se tarkoitti. Eihän minua koulussa juuri näkynyt, mutta sen verran olin käynyt tunneilla, että ehdin oppia tuon kylmältä kalskahtavan sanan. Sanan, joka tarkoittaa ettei mitään ole enää tehtävissä. Olin silloin osastolla, eikä minulla ollut vielä vapaakävelyitä. Ei edes rajoitettuja. Mutta pääsin katsomaan häntä osastolle. Toiselle osastolle. Kolme kerrosta ylemmäs. Hän näytti niin kovin hauraalta, kuin korsi, joka menee rikki pienimmästäkin kosketuksesta enkä tiennyt uskallanko edes halata häntä. Ja yhtäkkiä minä häpesin sitä, kuinka olen itse osastolla ruualla leikkimisen takia, kun taas hän ei pysty syömään enää mitään.

Sukulaiseni, jolla oli jo pitkään jatkunut syöpä, ei jaksanut enää. Ennen kevättä hän voi ajoittain jopa paremmin ja minä uskoin hänen selviävän. Hän on vahva, ajattelin. Mutta hän luki Lorna Byrnea ja valmistautui lähtemään.

Kevään jälkeen hänen vointinsa heikkeni rajusti ja minä tiesin, ettei hän jaksaisi enää kauaa. En kuitenkaan osannut ajatella, että hän lähtisi näin pian. Tänään. Äsken. Ihan äsken. Muistan hänen kertoneen joskus ennen joulua, kuinka hän pelkää kuolemaa. Kuolemista. Pelottikohan häntä ennen kuin hän kuoli? Yhtäkkiä en osaa ajatella enää mitään muuta.

En pysty ymmärtämään asiaa. En osaa ajatella, ettei häntä enää ole. En käsitä sitä vielä. Joten en myöskään osaa vielä surra. En tiedä, mitä sanoa ihmisille. En halua puhua kenenkään kanssa, koska en tiedä mitä sanoa. Pelkään vaikuttavani kaikkien silmissä kylmältä ja tunteettomalta. Ehkä minä vaikutankin siltä. Sillä vaikka osaisinkin surra, piilottaisin kyyneleeni ja salaisin tunteeni. Sillä niin minulla on tapana tehdä.

John Williams - The Chairman's Waltz